Minulta on kysytty, millä tavalla lapsettomuusjakso vaikutti raskauteeni ja miten se on vaikuttanut äitiyden alkumetreihin. Tai onko se vaikuttanut. Yritän avata sitä tässä.

En tainnut osata missään vaiheessa iloita raskaudesta isosti ja räjähtävästi. Toisaalta en myöskään pelännyt – ainakaan kovin usein – tietoisesti ja vahvasti, että jotain pahaa tapahtuisi. Oli kuin raskaus olisi ollut jatkoa olotilalle, johon olin vajonnut hoitojen aikana. Semmoiselle, että koitti olla ajattelematta mitään. Se tylpistytti tunteetkin. Mikään mielen pinnalle pääsevä ei tuntunut kovin pahalta eikä kovin hyvältä.

Toisaalta ”katsotaan nyt” -suhtautuminen raskauteen voi varmaan johtua yhtä hyvin persoonallisuudesta kuin lapsettomuustaustasta?

Syntyneestä lapsesta olen iloinnut isosti ja räjähtävästi. Mutta että isommin ja räjähtävämmin kuin joku, joka ei ole kokenut lapsettomuutta? Tuskin.

Samaa ajattelen pelosta. Siitä kun pelkää, että jo syntynyt lapsi kuolee.

Vielä raskaana ollessani juttelin ystävän kanssa lapsen menettämisen pelosta. Silloin olin sitä mieltä, että se on lapsettomuustaustaisen kohdalla vähän erilaista kuin helposti raskautuneen, koska helposti raskautunut voi olettaa tulevansa uudelleen raskaaksi. Ei niin, että yksi rakas olisi korvattavissa toisella, mutta silti.

Enää en usko, että pelko on laadultaan erilaista. Samaa pelkoa se varmaan on. Mutta ehkä lapsettomuustaustaiset tuntee sitä keskimäärin useammin ja vahvemmin kuin ei-lapsettomuustaustaiset?

En osaa sanoa, missä se keskimäärä sijaitsee. Mutta luulisin, että oma pelkoni ei ole keskimääräistä pahempaa tai tiheämpää. Pelkään kerran päivässä niin että sydän takoo kurkkua, mutta ainakin toistaiseksi olen ymmärtänyt, että vauvaa koskevien pelkojeni toteutuminen on epätodennäköistä. Eivätkä pelot ole vaikuttaneet siihen, mitä teen tai en tee vauvan kanssa.

Enemmän kuin vauvan kuolemaa pelkään omaani. Ja Suden. Jos musta olisi tullut äiti silloin kuin olisin halunnut, olisin saanut vauvan kolmekymppisenä. Nyt olen 39 ja puoli ja Susi 47 ja puoli. Itkettää joka kerta, kun mietin että me ehkä kuollaan, kun Myy on vielä tosi nuori.

Vasta nyt ymmärrän, mitä myös suht vanhana lapsen saanut ystäväni tarkoitti sanoessaan, että perheeseen tehtiin toinen lapsi ennen kaikkea siksi, ettei ensimmäinen olisi yksin, kun vanhemmat kuolevat. Tähän saakka pidin tuota järkeilyä lähinnä huvittavana.

Minäkin olen alkanut ajatella, että Myy tarvitsee Afrikan-isovelipuolien lisäksi omaa ikäänsä lähellä olevan sisaruksen. Vaikka Susi osoittautuisikin myötämieliseksi, miten kaikki sujuisi, kun olemme ilmeisen heikosti raskautuvaa sorttia, ja uusi yritys pitäisi aloittaa niin pian, etten ole varma, olisiko se liian pian sekä Myylle että meille?

(Luulen, että en edes uskaltaisi ajatella uuden raskauden mahdollisuutta, ellemme olisi olleet niin onnekkaita ivf-hoidossa, josta Myy sai alkunsa. Meillä on kolme olkea alkioita pakkasessa – kolme mahdollisuutta koittaa, josko 38-vuotiaan minun ja 46-vuotiaan Suden sukusolujen valmiiksi hedelmöittämä munasolu kiinnittyisi kohtuuni ja kasvaisi vauvaksi.)

***

Näin listattuna lapsettomuuden haamuja on ainakin toistaiseksi vähemmän ja ne ovat heikompia kuin mitä ehkä oletin.

Kiitollisuus ja helpotus peittoavat kaikki haamut. Tuntuu kuin alkaisin vasta nyt täysin tajuta, miten surullinen ja masentunut olin vuosia. Ikuisen lapsettomuuden pelko ja jatkuvat pettymykset vaikuttivat ihan kaikkeen, vaikka yritin antaa niiden olla vaikuttamatta.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että loppuelämää ajatellen lapsettomuuden suurin haamu on kaikki mitä ahdistuksen takia jäi kokematta. Kaikki mitä ”normaalissa” tilassa olevan minun ilo, uteliaisuus ja sosiaalisuus olisi voinut tuoda tullessaan.

Nyt olisi helppo järkeillä, että ahdistuksen ei olisi pitänyt antaa tulla.

Mutta kun sitä ei voinut välttää. Hoitojen lopputulosta oli mahdotonta tietää. Uskon, että ikuisen lapsettomuuden pelko on kullekin kokijalleen just niin iso kriisi kuin mitä oman lapsitoiveen suuruus ja oma epävarmuuden sietokyky edellyttävät. Joillekin isompi ja toisille pienempi. Mulle aika iso. Sitä ei voi paeta, enkä usko, että ahdistuksen ja pelon tunteiden piilottamisesta seuraa mitään hyvää kenellekään.

Mutta entä nyt? Ainoastaan se tuntuu selvältä, että on tyrmättävä alkuunsa kaikki mahdollinen ”entä jos” -katkeruus ja jossittelu siitä, millaista elämä voisi nyt olla, jos lapsettomuutta ja ahdistusta ei olisi ollut. Pitäisikö mun lisäksi varta vasten työstää lapsettomuuskriisin aikana kokemiani tunteita ja kokemuksia, etteivät ne tule kummittelemaan myöhemmin? Vai voinko olla ajattelematta niitä, jos ei erityisemmin ajattelututa?