Minulta on kysytty, millä tavalla lapsettomuusjakso vaikutti raskauteeni ja miten se on vaikuttanut äitiyden alkumetreihin. Tai onko se vaikuttanut. Yritän avata sitä tässä.

En tainnut osata missään vaiheessa iloita raskaudesta isosti ja räjähtävästi. Toisaalta en myöskään pelännyt – ainakaan kovin usein – tietoisesti ja vahvasti, että jotain pahaa tapahtuisi. Oli kuin raskaus olisi ollut jatkoa olotilalle, johon olin vajonnut hoitojen aikana. Semmoiselle, että koitti olla ajattelematta mitään. Se tylpistytti tunteetkin. Mikään mielen pinnalle pääsevä ei tuntunut kovin pahalta eikä kovin hyvältä.

Toisaalta ”katsotaan nyt” -suhtautuminen raskauteen voi varmaan johtua yhtä hyvin persoonallisuudesta kuin lapsettomuustaustasta?

Syntyneestä lapsesta olen iloinnut isosti ja räjähtävästi. Mutta että isommin ja räjähtävämmin kuin joku, joka ei ole kokenut lapsettomuutta? Tuskin.

Samaa ajattelen pelosta. Siitä kun pelkää, että jo syntynyt lapsi kuolee.

Vielä raskaana ollessani juttelin ystävän kanssa lapsen menettämisen pelosta. Silloin olin sitä mieltä, että se on lapsettomuustaustaisen kohdalla vähän erilaista kuin helposti raskautuneen, koska helposti raskautunut voi olettaa tulevansa uudelleen raskaaksi. Ei niin, että yksi rakas olisi korvattavissa toisella, mutta silti.

Enää en usko, että pelko on laadultaan erilaista. Samaa pelkoa se varmaan on. Mutta ehkä lapsettomuustaustaiset tuntee sitä keskimäärin useammin ja vahvemmin kuin ei-lapsettomuustaustaiset?

En osaa sanoa, missä se keskimäärä sijaitsee. Mutta luulisin, että oma pelkoni ei ole keskimääräistä pahempaa tai tiheämpää. Pelkään kerran päivässä niin että sydän takoo kurkkua, mutta ainakin toistaiseksi olen ymmärtänyt, että vauvaa koskevien pelkojeni toteutuminen on epätodennäköistä. Eivätkä pelot ole vaikuttaneet siihen, mitä teen tai en tee vauvan kanssa.

Enemmän kuin vauvan kuolemaa pelkään omaani. Ja Suden. Jos musta olisi tullut äiti silloin kuin olisin halunnut, olisin saanut vauvan kolmekymppisenä. Nyt olen 39 ja puoli ja Susi 47 ja puoli. Itkettää joka kerta, kun mietin että me ehkä kuollaan, kun Myy on vielä tosi nuori.

Vasta nyt ymmärrän, mitä myös suht vanhana lapsen saanut ystäväni tarkoitti sanoessaan, että perheeseen tehtiin toinen lapsi ennen kaikkea siksi, ettei ensimmäinen olisi yksin, kun vanhemmat kuolevat. Tähän saakka pidin tuota järkeilyä lähinnä huvittavana.

Minäkin olen alkanut ajatella, että Myy tarvitsee Afrikan-isovelipuolien lisäksi omaa ikäänsä lähellä olevan sisaruksen. Vaikka Susi osoittautuisikin myötämieliseksi, miten kaikki sujuisi, kun olemme ilmeisen heikosti raskautuvaa sorttia, ja uusi yritys pitäisi aloittaa niin pian, etten ole varma, olisiko se liian pian sekä Myylle että meille?

(Luulen, että en edes uskaltaisi ajatella uuden raskauden mahdollisuutta, ellemme olisi olleet niin onnekkaita ivf-hoidossa, josta Myy sai alkunsa. Meillä on kolme olkea alkioita pakkasessa – kolme mahdollisuutta koittaa, josko 38-vuotiaan minun ja 46-vuotiaan Suden sukusolujen valmiiksi hedelmöittämä munasolu kiinnittyisi kohtuuni ja kasvaisi vauvaksi.)

***

Näin listattuna lapsettomuuden haamuja on ainakin toistaiseksi vähemmän ja ne ovat heikompia kuin mitä ehkä oletin.

Kiitollisuus ja helpotus peittoavat kaikki haamut. Tuntuu kuin alkaisin vasta nyt täysin tajuta, miten surullinen ja masentunut olin vuosia. Ikuisen lapsettomuuden pelko ja jatkuvat pettymykset vaikuttivat ihan kaikkeen, vaikka yritin antaa niiden olla vaikuttamatta.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että loppuelämää ajatellen lapsettomuuden suurin haamu on kaikki mitä ahdistuksen takia jäi kokematta. Kaikki mitä ”normaalissa” tilassa olevan minun ilo, uteliaisuus ja sosiaalisuus olisi voinut tuoda tullessaan.

Nyt olisi helppo järkeillä, että ahdistuksen ei olisi pitänyt antaa tulla.

Mutta kun sitä ei voinut välttää. Hoitojen lopputulosta oli mahdotonta tietää. Uskon, että ikuisen lapsettomuuden pelko on kullekin kokijalleen just niin iso kriisi kuin mitä oman lapsitoiveen suuruus ja oma epävarmuuden sietokyky edellyttävät. Joillekin isompi ja toisille pienempi. Mulle aika iso. Sitä ei voi paeta, enkä usko, että ahdistuksen ja pelon tunteiden piilottamisesta seuraa mitään hyvää kenellekään.

Mutta entä nyt? Ainoastaan se tuntuu selvältä, että on tyrmättävä alkuunsa kaikki mahdollinen ”entä jos” -katkeruus ja jossittelu siitä, millaista elämä voisi nyt olla, jos lapsettomuutta ja ahdistusta ei olisi ollut. Pitäisikö mun lisäksi varta vasten työstää lapsettomuuskriisin aikana kokemiani tunteita ja kokemuksia, etteivät ne tule kummittelemaan myöhemmin? Vai voinko olla ajattelematta niitä, jos ei erityisemmin ajattelututa?

Isla kysyi, koenko lapsettomuuden johtaneen siihen, että ”tulee täydellisyyteen pyrkiväksi suorittajaäidiksi, joka ei ikinä valita, kun vihdoin ja viimein on saanut sen mitä niin kovasti toivoi”.

Olen pelännyt tulevani. On helppo kuvitella tuntemattomien, kasvottomien pahansuopalaisten joukko tivaamassa, että eikös olekaan niin ihanaa kuin luulit, häh? Sellaisen joukon rakensin mieleeni lapsettomuuden aikana.

Lisäksi mussa on yleensäkin sellaista vikaa, että oletan olevani tosi hyvä kaikessa. Sitten petyn, kun en osaa. Pari esimerkkiä, vaikka paljon köykäisempiä kuin kauan kaivatun äitiyden alle rusentuminen:

• Taidanpa ommella housut. Vaikka en ole ikinä oikein osannut ommella???
• Taidanpa ommella pussilakanat. Suorituksena huomattavasti helpompi kuin housut, mutta kankaat menivät ensin väärin päin ja sitten vinoon, koska harsiminen oli mielestäni tarpeetonta. Poikaystävä ompeli loppuun. Itse itkin vieressä.
• Taidanpa värjätä tämän pesukoneeseen laitettavalla tekstiilivärinapilla. Itkuksi meni sekin. (Toisaalta, näyttäkää mulle ihminen, joka on joskus onnistunut saamaan hyvän tuloksen niillä napeilla.)

Samaan tapaan olin koko lapsitoiveajan sitä mieltä, että musta tulisi tosi hyvä äiti. Silleen aika perinteisesti: hellä, laulava ja pitkämielinen, lempeä mutta luja.

Ja kun vauva vihdoin tuli kotiin, päätin että hänelle tehdään vauvavuodesta ihana muisto: sarja viikoittain otettuja valokuvia. Olin nähnyt sellaisia parin kaverin Facebookissa.

Kävi niin kuin voi olettaa. Vaikka Myy on ollut, ainakin tähän asti, suht helppo vauva, olen ollut paitsi onnellinen ja lempeä, myös epävarma, väsynyt, itkevä, verta vuotava ja selkäsärkyinen. Ja niillä viikkokuvilla ei ole mitään tekemistä kavereiden seesteisten ja terävien mustavalkotutkielmien kanssa.

Onneksi kaikkivoipaisuusharhaani on aina kuulunut romahdusvaihe, jossa itken, kun en osaakaan, ja ruikutan, miten huono olen. Sen avulla pääsen yli itkuun johtaneesta häpeän tunteesta (miten saatoin kuvitella, että osaisin?) – ja voin taas saada idean uudesta hankkeesta, jonka kuvittelen hoitavani suitsait.

Olen nytkin ruikuttanut niin ansiokkaasti, että osa perheestäni ja ystävistäni on luultavasti siinä käsityksessä, että Myy itkee vuorokaudet läpensä, enkä nuku ikinä. Lisäksi olen maailman huonoin äiti ja Susi on maailman huonoin isä ja puoliso ja meidän talo on julkisivuremontin takia kuin kolmannen maailmansodan jäljiltä.

Ruikuttaminen ei ole erityisen hieno luonteenpiirre tai käytäntö. Mutta musta on tilanteita, joissa pitää antaa itselleen lupa ruikuttaa. Kieroon ommellut pussilakanat ei välttämättä ole sellainen, mutta kovasti toivotun asian rankkojen puolien kanssa elämään opettelu on.

Takana on vasta viisi viikkoa äitinä. Toivon muistavani myös jatkossa, että ihan hyvän on oltava tarpeeksi hyvä, ja että ruikuttaa saa.

Ja sitten toivon myös osaavani hyväksyä, että syvimmistä miten saatoin kuvitella -häpeistä, toteutumattomista toiveista ja loukkaantumisista ei välttämättä koskaan pääse yli. Ei oikeasti. Niiden kanssa täytyy vain osata elää. (Mutta koska olen hyvä äiti, en siirrä niitä lapselle – ja kas, taas ollaan lähtöpisteessä.)

Kiitos vastauksista viime postaukseen, missä kysyimme, mistä haluaisitte ja ette haluaisi lukea.

Lintusen kommentti muistutti, miten vähän annettavaa raskaana olevan tai lapsen jo saaneen ex-lapsettoman kokemuksilla on lapsettomuuden kanssa kamppaileville.

En minäkään ennen raskaaksi tulemista ollut kiinnostunut blogeista, joissa oli aamupahoinvointia, maha tai vauva, vaikka lähtökohta oli lapsettomuus. En pahoittanut niistä mieltäni, mutta ne eivät puhutelleet. Tarvitsin blogeja, joiden kirjoittajat olivat samantapaisessa tilanteessa kuin minä. Just nyt, ei kaksi vuotta sitten.

Sama ei muuten ole toiminut käänteisesti raskaaksi tulemisen jälkeen: Luen yhä kaikkia lapsettomuusblogeja, joita aloin seurata hoitojen aikana. Itken, kun niissä on huonoja uutisia.

Lintunen ei varmasti ole ainoa, joka soisi, että raskaus- ja olen-niin-helpottunut-että-musta-tuli-sittenkin-äiti -blogeja ei löytyisi lapsettomuus-hakusanan takaa. Ja moni bloggaamista raskaaksi tulemisen jälkeen jatkava lapseton perustaakin uuden blogin.

Toisaalta moni ”ex-lapseton” etsii vertaistukea blogeista, joissa on tultu äidiksi pitkän epävarmuuden jälkeen. Ainakin minä etsin. Onko niille olemassa omaa hakusanaansa? Onko ”lapselliset lapsettomat” oikeasti olemassa oleva termi?

Yhtä kaikki, mietintämme blogin uudesta kurssista on tuottanut tällaisen tuloksen: Jatkamme tätä blogia vielä kuukauden. Sen jälkeen mietin, haluanko jatkaa kirjoittamista jollain toisella alustalla – sen etsinnässä olevan ex-lapsettomuutta kuvaavan hakusanan alla.

Jäljellä olevan kuukauden ajan kirjoitamme lähinnä siitä, miten lapsettomuuden kokemus vaikutti raskausaikana ja miten se vaikuttaa vanhemmuuden ensi metreillä.

Näkökulmaan liittyviä aiheita saa mieluusti toivoa. Toistaiseksi niitä on plakkarissa kolme: Nauruasi vailla -blogin Isla kysyi, koenko lapsettomuuden johtaneen siihen, että ”tulee täydellisyyteen pyrkiväksi suorittajaäidiksi, joka ei ikinä valita, kun vihdoin ja viimein on saanut sen mitä niin kovasti toivoi”, Lilliä kiinnostivat lapsettomuuden haamut ylipäänsä, ja Väestöliiton klinikalta esitettiin toive tekstistä, joka ”kannustaisi ihmisiä jaksamaan silloin kun tuntuu toivottomalta”.

Hei kaikki. Kiitos, että olette kulkeneet tätä matkaa kansamme. Meidän ihana Lily syntyi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.

En ole varma, miten monta tuntia olen nukkunut maanantaina ottamieni päiväunien jälkeen, mutta en kovin monta. Tähän asti, sunnuntai-iltaan, pärjäsin (näin luulen) kehoni tuottamien superhormonien voimalla, mutta nyt ne loppuivat. Olen niin poikki, että melkein kaikki mitä halusin sanoa, saa odottaa.

Kaksi asiaa kuitenkin:

1) Heti kun sain nähdä hänet, tajusin ettei hänen nimensä ole Lily. Pidimme seremoniattomat nimiäiset kolmestaan – hän, Susi ja minä – Kätilöopiston perhehuoneessamme kun hän oli vähän alle vuorokauden vanha. Susi saakoot kertoa nimestä seuraavassa bloggauksessaan.

2) Hän on maailman ihanin. En ole ikinä ollut näin rakastunut.

Lisää mahdollisimman pian. Nyt yritän nukkua muutaman tunnin ennen seuraavaa vauvan vatsanväännesessiota, joka edellisten perusteella kestää tunteja. En ollut osannut kuvitella, miten repivää on pitää sylissä maailman rakkainta pientä ihmistä, johon sattuu, ja olla täysin kyvytön helpottamaan kipua.