About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

Kiitos ja hei hei

Ensioireet – optimistin lapsettomuusblogi loppuu tähän.

Kiitos, että sain jakaa kanssanne yhden kauheimmista painajaisistani. Kiitos niin teille, jotka lähettitte kommentteja kuin teille, joiden läsnäoloa vain aavistelin kävijätilastoista.

Viesteistänne oli minulle paljon apua. Niin myös pelkästä ajatusten ulos kirjoittamisesta.

Väestöliiton klinikalle kiitos ammattitaitoisesta hoidosta. Kiitos Myystä.

Toivotan parasta kaikkea kaikille. Voimia lapsettomuuden kanssa kamppaileville ja ymmärrystä heidän tukijoilleen.

PS: Kokeilen jatkaa bloggaamista osoitteessa http://panamaan.blogspot.fi/

 

Miten jaksaa, kun tuntuu toivottomalta?

fr12.7Väestöliiton klinikan väki toivoi, että kirjoittaisin tekstin, joka ”kannustaisi ihmisiä jaksamaan silloin kun tuntuu toivottomalta”.

Mitä voin sanoa tästä nyt, kun tarinamme on päättynyt onnellisesti? Helppohan se on täältä kehdon ääreltä huudella. Lisäksi lapsettomuusjaksoni oli aika lyhyt. Tulin raskaaksi kolmen vuoden yrittämisellä, kahdeksan kuukautta ensimmäisen lapsettomuushoidon jälkeen. Kaikkiaan lapsettomuushoitoja tehtiin neljä: kolme hormoniavusteista keinohedelmöitystä ja yksi koeputkihedelmöitys.

Yritetään.

**

Kun tuntui toivottomalta, sain voimaa tilastojen ja ihmeiden ajattelemisesta.

  • Jopa 70–80 prosenttia lapsettomuuden kokeneista pareista voi saada lapsen hedelmöityshoitojen avulla.
  • Myös ihmeitä tapahtuu. Joskus raskaus saa alkunsa, vaikka mitään mahdollisuutta ei pitäisi olla, kun kaikki toivo on jo heitetty.

Tilastot ja ihmeet olivat kuitenkin myös pahinta mitä tiesin. Ne esiintyvät lähes poikkeuksetta kommenteissa, joilla lapsettomille pyritään antamaan toivoa.

Kun muut viittasivat tilastoihin ja ihmeisiin, tunsin liukuvani yhä syvemmälle yksinäisyyteen. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt, miten hädissäni ja epätoivoinen olin. Tuntui, ettei hätääni otettu tosissaan. Etten olisi saanut olla hädissäni. Olihan todennäköistä, ettei minulla ollut syytä huoleen. Ja jos kävisikin niin, että olisin tilastojen väärällä puolella, oli vielä olemassa ihmeet.

Niin, tilastot ja ihmeet kannustivat jaksamaan vain silloin, kun sain ajatella niitä omassa rauhassani.

**

Lapsettomuudesta kumpuavaa toivottomuuden tunnetta oli helpompi pitää loitolla, jos omaa hyvinvointia helpotti niissä asioissa, joihin – toisin kuin lapsettomuuteen – oli mahdollista vaikuttaa.

Mutta siihenkin päti sama juttu kuin tilastoihin ja ihmeisiin. Se ei auttanut ennen kuin sen sai tajuta itse – ajan kulun ja oman kokemuksen kautta ymmärtää, ei vain kuulla muilta tai lukea jostain.

Oli sietämätöntä kuulla sanat stressi, rentoutua tai asenne. Ensimmäisen keinohedelmöityksen jälkeen kuitenkin tajusin, että vaikka omasta hyvinvoinnista huolen pitäminen ei auta tulemaan raskaaksi, se tekee raskautumisen odottelusta huomattavasti helpomman kestää.

**

Vaikka jokaisen on löydettävä ja oivallettava omat jaksamisen apunsa itse, luulen että  muiden kokemuksista ja vinkeistä olisi lohtua niille, jotka parhaillaan painivat lapsettomuuden kanssa. Ei vielä yhden ihmisen kirjoittamana, koska on niin monia kokemuksia ja tapoja kokea, mutta useammista näkökulmista. Jos suinkin haluat ja ehdit, jätä pliis terveisesi kommentteihin tuonne alle.

Tässä hengessä siteeraan kahta ajatusta, jotka ovat kuulostaneet minusta erityisen viisailta.

Ensimmäisen sanoi Sara kommentissaan tähän blogiin:

Jaksaisin tätä aika monta vuotta vielä jos joku voisi luvata että lopulta se onnistuu, mutta eihän sitä voi luvata kukaan … Elämä vain on kertakaikkisen epävarmaa tässäkin suhteessa … en voi mitenkään takertua sellaiseen ajatukseen että aivan varmasti se vielä tulee. Ajatus, josta saan enemmän tukea ja voimaa menee näin: Todennäköisesti (ei aivan varmasti, mutta todennäköisesti) mä tulen jotenkin selviämään ja mulla on mahdollisuus onnelliseen ja rikkaaseen elämään siinäkin tapauksessa että lasta ei tule.

Toinen ajatus on Ässältä, kesällä New Yorkin -kurssilla tapaamaltani lapsettomalta naiselta – häneltä jonka rinnalle mies oli ottanut nuoremman kakkosvaimon, jonka kanssa sai heti lapsia. Kun sanoin hänelle, että lapsettomuus on minusta elämän suurin ongelma, sellainen mitä ei ole korvattavissa millään muulla asialla, hän vastasi:

You really think so? No, we all have our own problems. Just think of I.M. [toinen kurssikaveri]. She has a daughter but her daughter hates her because I.M. is such a difficult person. Now, THAT I say is a BIG problem.

Ja lisää löytyy tietysti lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta.

Lapsettomuuden haamut

fr10.11Minulta on kysytty, millä tavalla lapsettomuusjakso vaikutti raskauteeni ja miten se on vaikuttanut äitiyden alkumetreihin. Tai onko se vaikuttanut. Yritän avata sitä tässä.

En tainnut osata missään vaiheessa iloita raskaudesta isosti ja räjähtävästi. Toisaalta en myöskään pelännyt – ainakaan kovin usein – tietoisesti ja vahvasti, että jotain pahaa tapahtuisi. Oli kuin raskaus olisi ollut jatkoa olotilalle, johon olin vajonnut hoitojen aikana. Semmoiselle, että koitti olla ajattelematta mitään. Se tylpistytti tunteetkin. Mikään mielen pinnalle pääsevä ei tuntunut kovin pahalta eikä kovin hyvältä.

Toisaalta ”katsotaan nyt” -suhtautuminen raskauteen voi varmaan johtua yhtä hyvin persoonallisuudesta kuin lapsettomuustaustasta?

Syntyneestä lapsesta olen iloinnut isosti ja räjähtävästi. Mutta että isommin ja räjähtävämmin kuin joku, joka ei ole kokenut lapsettomuutta? Tuskin.

Samaa ajattelen pelosta. Siitä kun pelkää, että jo syntynyt lapsi kuolee.

Vielä raskaana ollessani juttelin ystävän kanssa lapsen menettämisen pelosta. Silloin olin sitä mieltä, että se on lapsettomuustaustaisen kohdalla vähän erilaista kuin helposti raskautuneen, koska helposti raskautunut voi olettaa tulevansa uudelleen raskaaksi. Ei niin, että yksi rakas olisi korvattavissa toisella, mutta silti.

Enää en usko, että pelko on laadultaan erilaista. Samaa pelkoa se varmaan on. Mutta ehkä lapsettomuustaustaiset tuntee sitä keskimäärin useammin ja vahvemmin kuin ei-lapsettomuustaustaiset?

En osaa sanoa, missä se keskimäärä sijaitsee. Mutta luulisin, että oma pelkoni ei ole keskimääräistä pahempaa tai tiheämpää. Pelkään kerran päivässä niin että sydän takoo kurkkua, mutta ainakin toistaiseksi olen ymmärtänyt, että vauvaa koskevien pelkojeni toteutuminen on epätodennäköistä. Eivätkä pelot ole vaikuttaneet siihen, mitä teen tai en tee vauvan kanssa.

Enemmän kuin vauvan kuolemaa pelkään omaani. Ja Suden. Jos musta olisi tullut äiti silloin kuin olisin halunnut, olisin saanut vauvan kolmekymppisenä. Nyt olen 39 ja puoli ja Susi 47 ja puoli. Itkettää joka kerta, kun mietin että me ehkä kuollaan, kun Myy on vielä tosi nuori.

Vasta nyt ymmärrän, mitä myös suht vanhana lapsen saanut ystäväni tarkoitti sanoessaan, että perheeseen tehtiin toinen lapsi ennen kaikkea siksi, ettei ensimmäinen olisi yksin, kun vanhemmat kuolevat. Tähän saakka pidin tuota järkeilyä lähinnä huvittavana.

Minäkin olen alkanut ajatella, että Myy tarvitsee Afrikan-isovelipuolien lisäksi omaa ikäänsä lähellä olevan sisaruksen. Vaikka Susi osoittautuisikin myötämieliseksi, miten kaikki sujuisi, kun olemme ilmeisen heikosti raskautuvaa sorttia, ja uusi yritys pitäisi aloittaa niin pian, etten ole varma, olisiko se liian pian sekä Myylle että meille?

(Luulen, että en edes uskaltaisi ajatella uuden raskauden mahdollisuutta, ellemme olisi olleet niin onnekkaita ivf-hoidossa, josta Myy sai alkunsa. Meillä on kolme olkea alkioita pakkasessa – kolme mahdollisuutta koittaa, josko 38-vuotiaan minun ja 46-vuotiaan Suden sukusolujen valmiiksi hedelmöittämä munasolu kiinnittyisi kohtuuni ja kasvaisi vauvaksi.)

***

Näin listattuna lapsettomuuden haamuja on ainakin toistaiseksi vähemmän ja ne ovat heikompia kuin mitä ehkä oletin.

Kiitollisuus ja helpotus peittoavat kaikki haamut. Tuntuu kuin alkaisin vasta nyt täysin tajuta, miten surullinen ja masentunut olin vuosia. Ikuisen lapsettomuuden pelko ja jatkuvat pettymykset vaikuttivat ihan kaikkeen, vaikka yritin antaa niiden olla vaikuttamatta.

Ainakin nyt tuntuu siltä, että loppuelämää ajatellen lapsettomuuden suurin haamu on kaikki mitä ahdistuksen takia jäi kokematta. Kaikki mitä ”normaalissa” tilassa olevan minun ilo, uteliaisuus ja sosiaalisuus olisi voinut tuoda tullessaan.

Nyt olisi helppo järkeillä, että ahdistuksen ei olisi pitänyt antaa tulla.

Mutta kun sitä ei voinut välttää. Hoitojen lopputulosta oli mahdotonta tietää. Uskon, että ikuisen lapsettomuuden pelko on kullekin kokijalleen just niin iso kriisi kuin mitä oman lapsitoiveen suuruus ja oma epävarmuuden sietokyky edellyttävät. Joillekin isompi ja toisille pienempi. Mulle aika iso. Sitä ei voi paeta, enkä usko, että ahdistuksen ja pelon tunteiden piilottamisesta seuraa mitään hyvää kenellekään.

Mutta entä nyt? Ainoastaan se tuntuu selvältä, että on tyrmättävä alkuunsa kaikki mahdollinen ”entä jos” -katkeruus ja jossittelu siitä, millaista elämä voisi nyt olla, jos lapsettomuutta ja ahdistusta ei olisi ollut. Pitäisikö mun lisäksi varta vasten työstää lapsettomuuskriisin aikana kokemiani tunteita ja kokemuksia, etteivät ne tule kummittelemaan myöhemmin? Vai voinko olla ajattelematta niitä, jos ei erityisemmin ajattelututa?

Ruikutuksen ylistys

fr3.11Isla kysyi, koenko lapsettomuuden johtaneen siihen, että ”tulee täydellisyyteen pyrkiväksi suorittajaäidiksi, joka ei ikinä valita, kun vihdoin ja viimein on saanut sen mitä niin kovasti toivoi”.

Olen pelännyt tulevani. On helppo kuvitella tuntemattomien, kasvottomien pahansuopalaisten joukko tivaamassa, että eikös olekaan niin ihanaa kuin luulit, häh? Sellaisen joukon rakensin mieleeni lapsettomuuden aikana.

Lisäksi mussa on yleensäkin sellaista vikaa, että oletan olevani tosi hyvä kaikessa. Sitten petyn, kun en osaa. Pari esimerkkiä, vaikka paljon köykäisempiä kuin kauan kaivatun äitiyden alle rusentuminen:

  • Taidanpa ommella housut. Vaikka en ole ikinä oikein osannut ommella???
  • Taidanpa ommella pussilakanat. Suorituksena huomattavasti helpompi kuin housut, mutta kankaat menivät ensin väärin päin ja sitten vinoon, koska harsiminen oli mielestäni tarpeetonta. Poikaystävä ompeli loppuun. Itse itkin vieressä.
  • Taidanpa värjätä tämän pesukoneeseen laitettavalla tekstiilivärinapilla. Itkuksi meni sekin. (Toisaalta, näyttäkää mulle ihminen, joka on joskus onnistunut saamaan hyvän tuloksen niillä napeilla.)

Samaan tapaan olin koko lapsitoiveajan sitä mieltä, että musta tulisi tosi hyvä äiti. Silleen aika perinteisesti: hellä, laulava ja pitkämielinen, lempeä mutta luja.

Ja kun vauva vihdoin tuli kotiin, päätin että hänelle tehdään vauvavuodesta ihana muisto: sarja viikoittain otettuja valokuvia. Olin nähnyt sellaisia parin kaverin Facebookissa.

Kävi niin kuin voi olettaa. Vaikka Myy on ollut, ainakin tähän asti, suht helppo vauva, olen ollut paitsi onnellinen ja lempeä, myös epävarma, väsynyt, itkevä, verta vuotava ja selkäsärkyinen. Ja niillä viikkokuvilla ei ole mitään tekemistä kavereiden seesteisten ja terävien mustavalkotutkielmien kanssa.

Onneksi kaikkivoipaisuusharhaani on aina kuulunut romahdusvaihe, jossa itken, kun en osaakaan, ja ruikutan, miten huono olen. Sen avulla pääsen yli itkuun johtaneesta häpeän tunteesta (miten saatoin kuvitella, että osaisin?) – ja voin taas saada idean uudesta hankkeesta, jonka kuvittelen hoitavani suitsait.

Olen nytkin ruikuttanut niin ansiokkaasti, että osa perheestäni ja ystävistäni on luultavasti siinä käsityksessä, että Myy itkee vuorokaudet läpensä, enkä nuku ikinä. Lisäksi olen maailman huonoin äiti ja Susi on maailman huonoin isä ja puoliso ja meidän talo on julkisivuremontin takia kuin kolmannen maailmansodan jäljiltä.

Ruikuttaminen ei ole erityisen hieno luonteenpiirre tai käytäntö. Mutta musta on tilanteita, joissa pitää antaa itselleen lupa ruikuttaa. Kieroon ommellut pussilakanat ei välttämättä ole sellainen, mutta kovasti toivotun asian rankkojen puolien kanssa elämään opettelu on.

Takana on vasta viisi viikkoa äitinä. Toivon muistavani myös jatkossa, että ihan hyvän on oltava tarpeeksi hyvä, ja että ruikuttaa saa.

Ja sitten toivon myös osaavani hyväksyä, että syvimmistä miten saatoin kuvitella -häpeistä, toteutumattomista toiveista ja loukkaantumisista ei välttämättä koskaan pääse yli. Ei oikeasti. Niiden kanssa täytyy vain osata elää. (Mutta koska olen hyvä äiti, en siirrä niitä lapselle – ja kas, taas ollaan lähtöpisteessä.)

Se blogin uusi kurssi

Kiitos vastauksista viime postaukseen, missä kysyimme, mistä haluaisitte ja ette haluaisi lukea.

Lintusen kommentti muistutti, miten vähän annettavaa raskaana olevan tai lapsen jo saaneen ex-lapsettoman kokemuksilla on lapsettomuuden kanssa kamppaileville.

En minäkään ennen raskaaksi tulemista ollut kiinnostunut blogeista, joissa oli aamupahoinvointia, maha tai vauva, vaikka lähtökohta oli lapsettomuus. En pahoittanut niistä mieltäni, mutta ne eivät puhutelleet. Tarvitsin blogeja, joiden kirjoittajat olivat samantapaisessa tilanteessa kuin minä. Just nyt, ei kaksi vuotta sitten.

Sama ei muuten ole toiminut käänteisesti raskaaksi tulemisen jälkeen: Luen yhä kaikkia lapsettomuusblogeja, joita aloin seurata hoitojen aikana. Itken, kun niissä on huonoja uutisia.

Lintunen ei varmasti ole ainoa, joka soisi, että raskaus- ja olen-niin-helpottunut-että-musta-tuli-sittenkin-äiti -blogeja ei löytyisi lapsettomuus-hakusanan takaa. Ja moni bloggaamista raskaaksi tulemisen jälkeen jatkava lapseton perustaakin uuden blogin.

Toisaalta moni ”ex-lapseton” etsii vertaistukea blogeista, joissa on tultu äidiksi pitkän epävarmuuden jälkeen. Ainakin minä etsin. Onko niille olemassa omaa hakusanaansa? Onko ”lapselliset lapsettomat” oikeasti olemassa oleva termi?

Yhtä kaikki, mietintämme blogin uudesta kurssista on tuottanut tällaisen tuloksen: Jatkamme tätä blogia vielä kuukauden. Sen jälkeen mietin, haluanko jatkaa kirjoittamista jollain toisella alustalla – sen etsinnässä olevan ex-lapsettomuutta kuvaavan hakusanan alla.

Jäljellä olevan kuukauden ajan kirjoitamme lähinnä siitä, miten lapsettomuuden kokemus vaikutti raskausaikana ja miten se vaikuttaa vanhemmuuden ensi metreillä.

Näkökulmaan liittyviä aiheita saa mieluusti toivoa. Toistaiseksi niitä on plakkarissa kolme: Nauruasi vailla -blogin Isla kysyi, koenko lapsettomuuden johtaneen siihen, että ”tulee täydellisyyteen pyrkiväksi suorittajaäidiksi, joka ei ikinä valita, kun vihdoin ja viimein on saanut sen mitä niin kovasti toivoi”, Lilliä kiinnostivat lapsettomuuden haamut ylipäänsä, ja Väestöliiton klinikalta esitettiin toive tekstistä, joka ”kannustaisi ihmisiä jaksamaan silloin kun tuntuu toivottomalta”.

Mistä haluaisit lukea?

Tämä blogi alkoi maaliskuussa 2013 lapsettomuusblogina. Olimme yrittäneet lasta omin neuvoin reilut kaksi vuotta ja olimme juuri aloittamassa hoitoihin liittyvät tutkimukset Väestöliiton klinikalla.

Emme tienneet, miten meille käy. Olin juuri täyttämässä 38 ja tosi peloissani.

Ongelmien syy ei selvinnyt, mutta meille kävi hyvin. Kolmen tuloksettoman keinohedelmöityksen jälkeen tehtiin koeputkihedelmöitys. Saatiin kahdeksan alkiota, joista yksi siirrettiin kohtuuni. Siitä kehittyi Myy.

Nyt Myy on kotona. Hänellä on lipastollinen pieniä vaatteita ja kylppärissä omia pyyhkeitä, ja makkarissa meidän sängyssä kiinni oleva pieni sänky, jonka yläpuolelle olen teipannut neuvolasta saadun hymynaaman ja ystävän lasten piirustuksen, jossa lukee horjuvalla käsialalla ”TERVETULOA MAAILMAAN MYY”.

Minä itken ja nauran ja imetän ja valvon ja vaihdan vaippaa. Susi tekee aika lailla samoja asioita. Paitsi ettei imetä, ja valvoo siksi vähemmän. Herättyään hän opiskelee ja käy töissä opiskeluun liittyvässä projektissa.

Tavallista vauvan kanssa elämään opettelemista siis. Lapsettomuusblogiksi tätä ei ehkä enää voi oikein kutsua, vaikka tilini lapsettomuuden kanssa eivät liene selvät vielä pitkään aikaan. Suden toipuminen saattaa olla joutuisampaa, sillä hänellä oli kaksi lasta jo ennen Myyn syntymää.

Olemme luvanneet pitää blogia vielä tämän toisen blogivuoden, eli helmikuun 2015 loppuun. Myy on silloin viisi kuukautta vanha.

Halusimme kysyä, onko teillä lukijoilla toivomuksia blogin kurssista. Onko jotain, mistä haluaisitte erityisesti lukea? Tai ehdottomasti ette? Yrittäisimmekö puida lapsettomuuden haamuja, kun niitä osuu kohdalle? Vai pitäisikö niitä varta vasten kutsua? Olisiko ok, vaikka luisuisimme kirjoittamaan suht paljon arjesta vauvan kanssa, vaikka blogi kulkeekin vielä lapsettomuusblogi-otsikon alla? Mitä mitä mitä? Kertokaa pliis.

Kiitos, Hilkka ja Susi

Ensimmäinen viikko kotona

fr13.10

Kukkuu, tässä maailman ihanimman henkilön jalka.

On sunnuntaiyö, ollaan oltu kotona Myyn kanssa viikko ja kolme päivää. Yhä vaikeampi valita, mitä kirjoittaa.

Synnytys oli hyvä kokemus.

Ensimmäinen kontaktini Myyhyn kohdun ulkopuolisessa maailmassa oli tuntemus: plop.

Hetkeä aikaisemmin meitä oli uhattu imukupilla, sillä Myyn sydänäänet korjaantuivat liian hitaasti supistusten jälkeen. Olin ajatellut nuoruuden urheiluharrastusta ja jalkaprässiä ja ponnistanut niin huolella, ettei imukuppia tarvittu.

Sitten hänet näytettiin minulle. Sirrillään olevat silmät ja tarmokkaasti heiluvat kädet. Kuin vauva olisi kysynyt: Jahas, mitä tämä on?

Myös mulla oli niin kiire havainnoida kaikki, etten ehtinyt liikuttua.

Takavasemmalta kuului Suden hengästynyt Oh honey, she’s so perfect.

Oli aamuyö. Hetkeltä tuntuneessa kaksituntisessa olin imettänyt tulokasta rinnallani, Susi oli leikannut napanuoran, ja olin käynyt suihkussa sillä välin kuin Susi kylvetti vauvan. Seisoin lämpimän veden alla, ajattelin oho, olisin luullut, että tää olis ollut rankempaa, ja olin niin täynnä energiaa, että jos olisin ollut kotona, olisin alkanut imuroida.

Kätilö toi aamiaista: teetä, leipää, jugurttia ja tuoremehua. Tuoremehu oli kuohuviinilaseissa.

Siitä alkoi vähän niin kuin kauan kaivattu loma. Se, jonka olin luullut alkaneen jo loppuraskaudesta. Erityinen aika, jossa kaikki on kevyttä ja iloista. Semmoista, etteivät arjen säännöt päde. Saa mennä kauppaan vaikka kerran tunnissa ja ostaa kaikkea makeaa, turhaa ja kallista, mitä ei tarvitse. (Noin kuvainnollisesti siis, en oikeasti hypi kaupoissa.)

Tai, paremminkin, siitä alkoi uuden rakkaussuhteen juovuttava hullaantumisvaihe. Kun kaikki on taianomaista vain siksi, että toinen on olemassa. Kaikki mitä on nyt ja kaikki minkä tietää ja unelmoi tulevan. Itken joka päivä, koska olen niin onnellinen ja kiitollinen.

Sellainen olo mulla on päällimmäisenä Myyn kahdestatoista ensimmäisestä päivästä.

Siitä huolimatta, että olen takertunut vessanpöntöltä Suden jalkoihin ja itkenyt lohduttomasti, etten osaa enkä jaksa kaikkea mitä pitää osata ja jaksaa. Ja siitä että en olisi ehkä oikeastikaan osannut ja jaksanut, ellei mun ihana äiti olis ollut täällä. Sen lisäksi, että olen pelännyt vahingossa tappavani Myyn, olen pelännyt että Susi kuolee ja äiti kuolee ja isä kuolee ja veli kuolee ja talo syttyy palamaan. Itse en koskaan kuole, mutta saan listerian, enkä voi imettää, ja lapseni joutuu kadulle.

Uusi alku

fr2.10Hei kaikki. Kiitos, että olette kulkeneet tätä matkaa kansamme. Meidän ihana Lily syntyi tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.

En ole varma, miten monta tuntia olen nukkunut maanantaina ottamieni päiväunien jälkeen, mutta en kovin monta. Tähän asti, sunnuntai-iltaan, pärjäsin (näin luulen) kehoni tuottamien superhormonien voimalla, mutta nyt ne loppuivat. Olen niin poikki, että melkein kaikki mitä halusin sanoa, saa odottaa.

Kaksi asiaa kuitenkin:

1) Heti kun sain nähdä hänet, tajusin ettei hänen nimensä ole Lily. Pidimme seremoniattomat nimiäiset kolmestaan – hän, Susi ja minä – Kätilöopiston perhehuoneessamme kun hän oli vähän alle vuorokauden vanha. Susi saakoot kertoa nimestä seuraavassa bloggauksessaan.

2) Hän on maailman ihanin. En ole ikinä ollut näin rakastunut.

Lisää mahdollisimman pian. Nyt yritän nukkua muutaman tunnin ennen seuraavaa vauvan vatsanväännesessiota, joka edellisten perusteella kestää tunteja. En ollut osannut kuvitella, miten repivää on pitää sylissä maailman rakkainta pientä ihmistä, johon sattuu, ja olla täysin kyvytön helpottamaan kipua.

Viikko

fr18.9Laskettuun aikaan on jäljellä viikko. Olisi vaikka mitä ääneen ihmeteltävää. Päällimmäinen on tämä:

Olen toivonut pitkän aikaa saavani lapsen. Koska se ei ole ollut helppoa, toivetta on joutunut perustelemaan (ensisijaisesti) itselle ja (joskus myös) muille (toisinaan siksi, että on kysytty suoraan, toisinaan siksi että olen – ehkä aiheetta – tuntenut että perustelua odotetaan).

En ole koskaan ajatellut, että just vauvat olis erityisen ihania. Olen halunnut lapsen kaiken sen takia, mitä tulee vauva-ajan jälkeen. Siksi, että vauvasta tulee ihminen, jonka olen saanut tuntea alusta saakka. Josta olen saanut huolehtia alusta saakka. Ja siksi että sen historian takia musta tulee ainoa ihminen, joka voi olla sen ihmisen äiti. Ja se tarvitsee mua aina – sitten paljon myöhemminkin, jonkun verran ainakin.

Miten voi olla mahdollista, että alan vasta nyt oikeasti ymmärtää, että pian mikään ei ole niin kuin ennen? Eikä se lopu.

Jos operoidaan oletuksella, että lapsi muuttaa kotoa heti täysi-ikäiseksi tultuaan, Susi ja minä asutaan seuraavan kerran kahdestaan, kun me ollaan 65 ja 57.

Pelottaa, niin kuin kaikki tuntematon. Osaanko? Minkälaista meidän arjesta tulee, kun me ollaan perhe? Eihän me edes tykätä reippailla yhdessä. Ja tosi harvoin syödään pöydän ääressä yhteisiä aterioita. Missä me asutaan – millä mantereella ja voiko mannerta vaihtaa ja koska? Entä millaiseksi Suden ja mun suhde muuttuu? Harrastetaanko me enää ikinä seksiä?

Ennen kuin äiti ja iskä tulee lankoja pitkin, täytyy todeta, ettei pelota silleen aktiivisesti, että vapisisin sängyssä tyyny pään päällä näitä ajattelemassa.

Silleen häilyvästi pelottaa.

***

Toisaalta kaikki tuntuu vieläkin tosi epätodelliselta. Sitä tarkoitin, kun kerroin viime bloggauksessa täydellisistä uupumuksen hetkistä.

Olo kuin maratoonarilla, joka tietää kohta tulevansa maaliin, mutta säästelee voimia, jos jotain odottamatonta vielä kuitenkin sattuisi. Ei tohdi ajatella, miten väsynyt on, ja miten lähellä kalkkiviiva on – mutta kun ajatus kuitenkin väistämättä pilkahtaa mielessä, tuntee pienen hetken hirveää uupumusta ja mieletöntä helpotusta samaan aikaan.

Tällä viikolla noita pilkahduksia on tullut lukiessa Maria-serkulta lainaksi saamaani Gro Nylanderin kirjaa Äidiksi ensi kertaa. Alan itkeä joka kerta, kun siinä kuvaillaan äidin ja vastasyntyneen ensi kohtaamista. Vaikka se on ihan asiaopus.

PS: Lyyleille kiitos tiistaisista vauvakutsuista. Paitsi Mini-Lyylille, jolle onnea samana yönä syntyneestä tytöstä.

PPS: Nyt lähdetään hakemaan käytettynä ostamaani TENS-laitetta, joka saattaa ehkä auttaa supistuskipuihin.

Kaksi viikkoa

fr21.9Terveisiä meidän rappukäytävästä. Ollaan asuttu tässä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, ja vasta nyt unohdin avaimet kotiin. Susi on noin 40 minuutin matkan päässä.

Kahden viikon päästä meillä on ehkä vauva. Laskettu aika on lauantai 4.10.

Viime viikonloppuna tuli täyteen 37 raskausviikkoa. Siinä kohtaa vauva kait lasketaan täysiaikaiseksi. En ajatellut, että rajapyykillä olisi merkitystä, mutta oli sillä. Aloin nukkua tosi huonosti.

Uni noudattaa nyt samaa kaavaa kuin neljä vuotta sitten niinä öinä, kun jouduin nukkumaan yksin meidän Macholandian kodissa keskellä sellaista ajanjaksoa, jolloin naapurustossa sattui useita yöllisiä murtoja: 1) Säpsähtelevää koiranunta aamun sarastukseen saakka. 2) Koiranunessa tehty ”tänä yönä ei taida tapahtua mitään” -havainto. 3) Autuas vajoaminen muutaman tunnin sikeään uneen.

Huonoista yöunista huolimatta olo päivisin on euforinen kuin joulukuinen Macholandia. Eteläisellä pallonpuoliskolla joulu ja vuoden pisin loma, noin kuukauden mittainen kesäloma, osuvat nimittäin samaan kohtaan. Ja kaikilla samaan aikaan. Vaikka vapaa alkaa vasta joulukuun puolivälissä, yleishöveli tunnelma on aistittavissa jo kuun alussa. Kaikki ovat pikkuisen rennompia, pikkuisen iloisempia ja pikkuisen ystävällisempiä kuin muina vuodenaikoina.

Megamaha aiheuttaa samantapaisia juttuja. Sen kanssa voi poiketa pissalle lähimmän ruokaravintolan vessaan, eikä kukaan osoita ”vain asiakkaille” -kylttiä. Ja kun kävelen kadulla, aika moni porttikongien päivystävistä alkoholisteista kysyy laskettua aikaa tai vauvan sukupuolta ja toivottaa onnea. Samoin tekevät ihmiset, joiden eteisissä käyn hakemassa kierrätysryhmistä bongaamiani ilmaisia tai tosi edullisia käytettyjä vauvan juttuja. Töissäkin kaikki varmaan vaan koko ajan hymyilisi, mutta sinne ei tarvi mennä!

Kaikesta keveydestä huolimatta olen kokenut myös muutaman täydellisen uupumuksen hetken. Viimeisin sattui torstai-iltana Hakaniemessä. Ylitin suojatietä kädessäni muovikassillinen vauvan lakanoita, kun yhtäkkiä tajusin, että kohta, ihan kohta, olen saavuttanut pitkän matkan pään.

 

 

PS: Yhden yllä kuvaillun macholandialaisen koiranuniyön jälkeen Susi löysi mun penaalin kukkapenkistä. Joku oli käynyt pihalla ja keplotellut penaalin työhuoneen pöydältä huoneen ikkunassa olevista kaltereista huolimatta, mutta hylännyt saaliin huomattuaan sen arvottomuuden. Vauva ei ehkä pääse tulemaan samalla tavalla huomaamatta.