Kotimatkalla bussiin tuli tutun näköinen poika. Sama poika on usein ollut samassa bussissa. Hän on jäänyt mieleeni, koska hän on ollut äänekkäänä mukana poikaporukassa, joka pilailee milloin mistäkin asiasta. Pian bussiin tuli toinenkin poika, selvästi nuorempi. Vanhempi kutsui nuoremman luokseen. Tämä epäröi aikansa ja lähestyi sitten vanhempaa poikaa.

Huomasin juuri bussista jäädessäni, että vanhempi oli ottanut nuoremman pipon, eikä halunnut antaa sitä takaisin. Viatonta kiusoitteluako? Kuulin silloin, että bussin keskiosassa istuva pienten lastensa kanssa matkustava äiti pyysi poikaa antamaan pipon takaisin ja sanoi ystävällisesti, mutta jämäkästi, ettei tuollainen tunnu kivalta. Hänen kehotuksensa tehosi ja kuulin vanhemman pojan mutisevan: ” Se on vaan kaverin pikkuveli.”   Pojassa tapahtui muutos tuossa hetkessä. Itsevarman oloisesta naureskelijasta tulikin hiukan hämillisen oloinen. Tuntui, että nuoren äidin puuttuminen oli juuri se, mitä poika tarvitsi. Hän tarvitsi jonkun pysäyttämään hänet huomaamaan, mitä hän tekee. Myös kiusauksen kohteena ollut sai tukea, eikä jäänyt yksin.

Kävellessäni kotiin jäin miettimään sitä, miten hienosti tuo nuori äiti otti kiusaamisen puheeksi, puhui asiallisesti eikä nolannut. Tuntui, että poika, jota tuo äiti ojensi, oli lopulta tyytyväinen siihen, että joku puuttui tilanteeseen ja pani hänelle rajoja. Jäin myös miettimään, puutunko minä vastaavalla tavalla tilanteeseen, jos näen tai epäilen, että joku joutuu kiusatuksi. Toivon puuttuvani.

Kiusaaminen