About Anja Saloheimo

Pari- ja seksuaaliterapeutti, sosiaalipsykologi, VTM, Vanhemmuuskeskus, Väestöliitto

Älä jätä äitiä yksin!

shutterstock_59907739Esikoiseni syntyi keskosena ja pääsi kotiin vasta parin viikon kuluttua synnytyksestä. Pian kotiuduttuamme puolisoni joutui lähtemään parin päivän työmatkalle. Oli tammikuu ja kova pakkanen, joten en voinut viedä vauvaa ulos lainkaan. Pieni esikoiseni nukkui paljon, joten minulla oli kyllä omaa aikaa. En vain omassa suuressa epävarmuudessani osannut siitä nauttia. Tunsin itseni aika yksinäiseksi ja turvattomaksi. Onneksi toisena päivänä ystäväni tuli työmatkallaan käymään meitä tervehtimässä. Muistan vieläkin, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, sen helpotuksen ja ilon tunteen, kun sain jutella ystäväni kanssa kasvotusten.

Kotona olevien äitien yksinäisyys on noussut viime aikoina usein pinnalle mediassa. Niissä mietitään keinoja ja kanavia, miten yksinäiset äidit löytäisivät toisensa. Äitien yksinäisyys ei ole uusi ilmiö. Se tuli esiin jo vuonna 2008 Väestöliiton tekemässä tutkimuksessa, jossa selvitettiin äitiyden vaikeita ja kiellettyjä tunteita. Silloinkin kotona lastaan hoitavat äidit puhuivat yksinäisyydestä. Parisuhde ei helpota tilannetta, jos puoliso on töissä pitkät päivät ja poissa arjen pitkinä tunteina. Parisuhde voi olla myös koetuksella lapsen syntymän jälkeen. Henkinen ja tunnetason yhteys saattaa olla kadoksissa, eivätkä kumppanit aina osaa olla toistensa tukena vaikeuksissa.

Haluaisin tässä kohtaa haastaa meidät kaikki, sinut ja minut, katsomaan ympärillemme. Onko tuttavapiirissäsi kotona vauvaa hoitava vanhempi? Voisitko sinä soittaa hänelle ja kysyä, mitä hänelle kuuluu? Tai voisiko käydä pyytämässä päiväkävelylle? Kuuluuko sinun rappukäytävässäsi vauvan itkua? Näetkö nuoren äidin työntelemässä rattaitaan? Onko mahdollista, että sinä hänet kohdatessasi sanoisit jotakin? Kysyisit jotakin? Kokemuksesta tiedän, että joskus ystävällinen hymy ja muutama sana ventovieraaltakin voi olla merkityksellinen. Eihän jätetä äitejä yksin!

Kristiina Janhunen & Minna Oulasmaa (toim.) Äidin kielletyt tunteet. 2008. Väestöliitto

Siipien kokeilua

anjan blogiKesän alku on ollut tunteikas. Jouduimme juuri jättämään haikeat jäähyväiset ihanalle lainalapsellemme. Olemme perheeni kanssa olleet isäntäperheenä eteläamerikkalaiselle vaihto-oppilaalle.

Vei aikansa, että sopeuduimme toisiimme, eikä väärinymmärryksiltäkään vältytty. Kuitenkin kokemus vaihtovuodesta jää meille mieleen ennen kaikkea antoisana. Kulttuurierot eivät tuntuneetkaan niin suurilta kuin olimme pelänneet. Ensimmäisinä viikkoina tuntui, että talossa on vieras, mutta pian tyttömme sulautui perheenjäseneksi. Yhteiset ateriat ja juttuhetket iltaisin toivat mukavasti lisää yhteisöllisyyttä perheeseemme. Noita hetkiä jään kaipaamaan. Lukuvuosi on kulunut käsittämättömän nopeasti. Ihan äskettäin kiirehdimme lentokentälle vastaan jännittyneinä ja odotuksen tunnelmissa ja nyt jo oli aika lähettää nuori takaisiin kotiin.

Rankempaa on kuitenkin tulossa, kun oma tytär lähtee elokuussa vaihtoon toiselle puolelle maapalloa. Olen kannustanut nuoriani lähtemään, mutta silti tunteet ovat pinnassa lähtöpäivän lähestyessä. Vaikka minun jo yhden aikuisen ja toisen lähellä täysi-ikää olevan teinin äitinä pitäisi tietää, että luopuminen kuuluu vanhemmuuteen, tässä kohtaa tekisi mieli painaa jarrua: ei vielä! Haluaisin niin olla paikalla ja tukemassa, jos ja kun kolhuja tulee. Nyt on vain uskallettava päästää irti, luotettava siihen, että nuori pärjää ja osaa huolehtia itsestään.

Kun lainalapsemme äiti lähetti kuvia iloisesta jälleennäkemisestä, lientyi oma haikeus jonkin verran. Koko tämän vuoden tytärtä odotti rakastava perhe. Tiedän myös, että ison kaverijoukon lisäksi meidän perheemme on auttanut lainatytärtämme viihtymään Suomessa tarjoamalla kodin ja läsnäoloa. Toivon sydämestäni, että oma tyttäremme saa samankaltaisen kokemuksen omana vaihtovuotenaan. Silloin välimatka on helpompi kestää.

Koulu loppuu – miten pääsee kesäkuntoon?

shutterstock_172002716Katselen vanhaa valokuvaa tyttärestäni ja vieressäni olevaa, lähes aikuista upeaa nuorta naista. Milloin hänestä tuli noin pitkä? Milloin hänen kasvonpiirteensä aikuistuivat? Miten hän itse mahtaa kokea tuon suuren muutoksen?

Miten me opimme pitämään itsestämme ja siitä miltä näytämme? Ympäristömme tarjoaa meille peilejä. Nuorille tarjotaan usein julmia, raakoja peilejä, joiden viesti on se, ettet kelpaa. Kun katsomme aikakauslehtiä, ovat kevään numerot täynnä ohjeita siitä, miten päästään rantakuntoon tai mitkä vaatteet tekevät edustavan näköiseksi. Kirjakauppojen hyllyt pursuavat fitness-oppaita. Jos me vanhemmat lastemme edessä valitamme omista vatsamakkaroistamme, kerromme samalla, millaista kroppaa arvostamme. Miten välitän nuorelle tietoa kehoitsetunnosta?

Me vanhemmat voimme ajatella, että teemme palveluksen nuorelle, kun kehumme hänen ulkonäköään. On kuitenkin hyvä miettiä, mitä haluamme nuorelle kertoa. Onko hänen mielestämme oltava tietyn näköinen ja voivatko hyvää tarkoittavat kehumme luodakin lisää paineita?

Jokin aika sitten Kioski-ohjelman videossa nuori nainen antoi meille vanhemmille ohjeen: sen sijaan, että kommentoit nuoren ulkonäköä, kehu hänen rohkeuttaan ja sitä, miten hän pitää ystäviensä puolta. Tähän voisi lisätä, että katso nuortasi arvostavin, rakastavin silmin ja viestitä omalla käytökselläsi, että hän on sinulle tärkeä ja rakas. Tämä rakentaa hänen tervettä kehonkuvaansa.

Väestöliiton nettipalvelu Urpot.fi tarjoaa tukea ja tietoa murrosikäisen nuoren vanhemmalle

Perhe on paras

shutterstock_208024033Sanotaan, että ystävänsä voi valita, mutta ei sukulaisiaan. Perheenjäsenet tulevat meille annettuina. Heidän kanssaan meillä on yleensä pisin yhteinen historia.  Vanhemmat ja sisarukset kuuluvat tavalla tai toisella elämäämme. Suhteet perheenjäseniin muodostuvat jokaisessa perheessä eri tavoin. Toiset ovat tiiviisti tekemisissä keskenään ja tukevat toinen toisiaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Monena aamuna kanssani samaan bussiin on tullut perhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Lapset ovat ehkä alakouluikäisiä. Bussimatkan aikana he aina keskustelevat vilkkaasti. Kun he jäävät pois bussista, vanhemmat tarttuvat lapsia kädestä ja he jatkavat matkaansa iloisesti jutellen. Vaikuttaa siltä, että perheessä puhutaan useita kieliä.  On ollut ilo seurata, miten tuon perheen jäsenet näyttävät olevan kovin läheisiä toisilleen. Heistä säteilee ulospäin se, että he viihtyvät keskenään ja ovat toisilleen merkityksellisiä.

Fyysinen ja henkinen läheisyys eivät kuitenkaan aina toteudu samanaikaisesti. Joillekin oma perhe saattaa olla kovin etäinen. Perheen historiaan kuuluu ehkä rasitteita, jotka välittyvät sukupolvelta toiselle, ellei niistä tietoisesti luovu. Silloin perheen voivat korvata ystävät, joilta tietää voivansa hädän hetkellä pyytää apua ja joita itse on valmis auttamaan ja tukemaan.

Perheen merkitys näyttäytyy usein surun ja kriisin keskellä. Viime kesänä vietimme pitkästä aikaa serkkutapaamista. Meitä oli iso joukko koolla vaihtamassa kuulumisia ja nauttimassa kauniista kesäillasta, kun sain veljeni kanssa viestin äidin kuolemasta.  Kaikki serkkumme puolisoineen osoittivat tuossa hetkessä meille vilpitöntä ja lämmintä tukea. Tuo kokemus surun jakamisesta kantoi pitkälle seuraavien raskaiden viikkojen aikana ja antoi vahvan yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Perhe laajeni silloin koko suvuksi.

Hyvää kansainvälistä perheiden päivää!

Chillaa!

shutterstock_270919607 (2)Kun esikoispoikani oli tehnyt jotain mielestäni sopimatonta, moitin usein häntä tiukkaan sävyyn. Suoraan sanottuna jäkätin. Yleisin saamani vastaus oli: Hei, chillaa, mutsi! Hänen tyyni toteamuksensa sai vereni kiehahtamaan kahta kauheammin. En voinut sietää sitä, että hän rauhoittelee minua.

Nyt kun pojan teinivuodet ovat jo takana, näen paremmin sen, miten vaikeaa omien tunteiden kohtaaminen tuossa tilanteessa oli minulle. Miten ylivoimaista oli ottaa vastaan murkun sanomisia silloin, kun hän tuntui tietävän asiat minua paremmin.

Omaan murrosikääni kuului se, että vanhemmille ei sanottu vastaan, vaan omat mielipiteet pidettiin omana tietona. Ärtymystä ja suuttumusta ei ollut suotavaa ilmaista, saati että olisin ruvennut neuvomaan vanhempiani. Omaa teini-ikää muistellessani joudun toteamaan, etten itsekään ollut mikään pulmunen. Monia asioita tein salaa vanhemmilta. Tupakkakokeilut ja liftausreissut eivät ainakaan tietääkseni kantautuneet vanhempien korviin. Pelkäsin kiinnijäämistä ja seuraamuksia. Omien vanhempien auktoriteetti tuntui niin vastaansanomattomalta.

Omien lasten teinitiimellyksessä olen ollut turhautunut ja keinoton, kun vastassa ei ole ollut ystävällistä ja rakentavaa vuorovaikutusta. Kuinka se nuori onkin niin kiittämätön, kun minä parhaani yritän! Purevat laukaisut, jotka nuori osoittaa minulle, eivät mitenkään paranna tilannetta. Helposti taannun teiniäkin alemmalle tasolle vänkäämään asioista.

Silloin tällöin kesken väännön saan kuitenkin oivalluksen siitä, että minulla on mahdollisuus valita ja yrittää olla turvallinen aikuinen, joka kestää nuoren sanailun. Vaikka joutuukin odottamaan sitä palkintoa, hyvää vuorovaikutusta, vähän kauemmin. Ja suurin palkinto onkin ehkä se, että minun nuoreni ovat kasvattaneet minua.

**********************

Tukea murrosikäisten lasten vanhemmille sivustoltamme Urpot.fi.

Perhelomaa ilman paineita

Talviloma on alkamassa. Lapsiperheissä tämä tarkoittaa usein, että myös vanhemmat pitävät oman lomansa koulujen hiihtolomaviikoilla. Talviloma tuo tervetulleen katkon työ- ja kouluarkeen. Usein se tuo myös paineita siitä, että pitäisi tehdä jotain erityistä. Pitäisi matkustaa tai järjestää erityisiä aktiviteetteja. Perheen taloustilanne asettaa reunaehdot sille, mitä voidaan tehdä. Lomasta voi siis tulla myös suorituspaineita.

Yhdeksi talviloman tavoitteeksi me vanhemmat voisimme asettaa sen, että yritämme tutustua omaan lapseemme ja nuoreemme paremmin. Voimme viettää aikaa yhteisen tekemisen äärellä. Tai vain olla yhdessä ilman kiireitä ja paineita.

Jos perhe viettää lomaa kotosalla, voi kullakin perheenjäsenellä olla oma nimikkopäivänsä Vain elämää -tyyliin, jolloin saa ehdottaa aktiviteetin ja laatia ruokalistan vanhempien määrittämien kustannusten rajoissa. Ruoka valmistetaan yhdessä. Tekemisen ja puuhailun lomassa voi kysellä kuulumisia ja pohtia ajankohtaisia asioita. Näin voi saada rakennettua monipuolisen ja virkistävän viikko-ohjelman vähällä vaivalla ja resursseilla niin että aikaa jää myös hyvin ansaitulle levolle.

Monissa kaupungeissa ja kunnissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja leirejä hiihtolomaviikoille. Löytyy elokuvia, taidetapahtumia ja työpajoja eri-ikäisille koululaisille. Jos vanhemmat eivät voi pitää samaan aikaan lomaa, voivat perheen nuorimmaiset löytää itselleen mielekästä tekemistä.

Leppoisaa hiihtolomaa!

Raskauttako vain?

Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten. Positiivinen raskaustesti riemastutti ja ihastutti.  Ensimmäisten onnen tunteiden jälkeen mukaan tuli tummempia sävyjä. Raskauden alkuajoilta on jäänyt mieleen keskenmenon pelko ja sen jälkeen suuri huojennus, kun ultrakäynnillä näkyi pieni sykkivä hahmo. Tuona päivänä en voinut olla kertomatta raskaudesta työpaikalla lähiesimiehelleni. Kukaan muu mieheni lisäksi ei vielä tiennyt. Nyt mietin, että olisinpa tuolloin voinut osallistua nimettömänä nettivertaisryhmään ja päässyt jakamaan kokemustani.

Muutoin muistan raskauden alkuajoista erityisesti hajut. Lähikaupassa oli vaikea käydä ostoksilla, sillä jo tuulikaapissa vastaan löi yököttävä lemu. Parvekkeen ovesta sisään tunkeva tupakanhaju kuvotti. Ahdistuin, kun join vahingossa aspartaamilla makeutettua juomaa ja söin maksamakkaraa. Työkaverin kertomat kauhutarinat maksaruokien vahingollisuudesta saivat minut melkein paniikkiin. Tähänkin olisin voinut saada helpotusta, jos netissä olisi ollut tarjolla asiallista infoa raskaana oleville tai olisin voinut osallistua asiantuntijoiden ohjaamaan keskusteluun.

Mieleeni on jäänyt myös ahdistava yksinäisyyden tunne miehen ollessa pitkillä ulkomaan matkoilla. Silloin tekniikka ei mahdollistanut viestittelyä valtamerten ja aikavyöhykkeiden yli kovinkaan jouhevasti.  Olin vasta muuttanut uudelle asuinalueelle enkä tuntenut naapureita. Raskauteen liittyvä väsymys oli niin suurta, etten työpäivän jälkeen jaksanut mennä minnekään. Mietin itsekseni, millainen äiti minusta mahtaa tulla. Kuinka paljon minua olisikaan lohduttanut nettiluento Vauvaonnesta tai helpottanut lukea vanhemmuusvalmennuskurssin aineistoa, josta olisin saanut ymmärrystä siitä, että en ole näiden asioiden kanssa yksin, vaan samoja kysymyksiä ovat pohtineet muutkin tulevat vanhemmat. Tänä päivänä minulla olisi käytössä monta uutta keinoa vähentää ahdistusta ja pelkoani ja yksinäisyyden tunnettani. Voin pitää yhteyttä kaukanakin oleviin ystäviin ja etsiä netistä itselleni ohjattua tukea ja käydä keskustelua muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.

Alun hankaluuksista huolimatta synnytin aikanaan pienen ihanan pojan, joka tänään on jo opiskelija, joka asuu omillaan. Näihin vuosiin mahtuu monenlaisia tunteita, enimmäkseen iloa ja kiitollisuutta. Erityisen kiitollinen olen siitä, miten poikani on kasvattanut minua vanhempana.

 

Äiti

Kävin tapaamassa vanhempiani viikonvaihteessa. Äitini sairastaa Alzheimerin tautia. Olemme tavanneet vain muutamia kertoja vuodessa, joten olen voinut nähdä sairauden aiheuttamat muutokset äidissä. Tällä kerralla huomasin, että sanat alkavat kadota.  Äiti yrittää kovasti puhua, mutta ei välttämättä onnistu muodostamaan ymmärrettäviä lauseita tai edes sanoja.  Välillä äitiä ahdistaa ja harmittaa, mikä näkyy uhmakkaana käyttäytymisenä. Äidin kanssa olo tuntui samalta kuin omien lasten kanssa runsaat kymmenen vuotta sitten. Huomasin jopa, että kutsuin itseäni äidiksi omalle äidilleni. Kun äidille tuli paha mieli, piti rauhoittua ja halata ja puhua lempeästi.  Jos itse tuskastuin ja  hermostuin, äiti ahdistui entisestään.

Vaikka syvällisiä keskusteluja ei enää voinut käydä, oli välillämme hyviä hetkiä. Kävelylenkillä kylätiellä ihmettelimme pientareen niittyleinikkejä ja hiirenvirnaa  ja nurmikolla hyppiviä räkättirastaita. Kun sanat alkavat menettää merkitystään, jäljelle jäävät katse ja kosketus.  Äiti puristi kädestä lujasti ja silmissä oli hymyä.  Oli vain tuo hetki, ei mitään muuta.

Juhlan aikaan

Valmistujais- ja ylioppilasjuhlat ovat takana. Pian alkaa rippi- ja Prometheus-juhlien kausi. Keitä kutsutaan ja mitä tarjotaan? Onko koti sopiva juhlapaikka vai pitääkö varata muu tila? Tai olisiko se pitänyt varata jo kauan sitten? Leivotaanko itse vai tilataanko valmista?

Ikkunat pitäisi pestä ja verhot silittää ja… Juhlavalmistelut voivat olla hauskoja, mutta myös ahdistavia. Juhlia järjestäessäni yritän muistaa, että juhlat ovat nuoren omat ja niistä pitäisi tulla hänen näköisensä.  Ehkä kaikkein tärkein asia ei olekaan se, että koti kiiltää ja tarjoilut ovat täydellisiä.  Kun mietin, millaisista juhlista itse olen pitänyt, mieleeni ovat jääneet ne juhlat, joissa on ollut mukava tunnelma ja hyviä kohtaamisia ihmisten kanssa.  Hauskoja juhlia ovat olleet nekin, joissa tarjoilut on hoidettu nyyttikestein.

Olen kuullut surullisia tarinoita siitä, miten vanhemmat eivät eron jälkeen mahdu samaan juhlaan entisen puolison kanssa, vaan on täytynyt järjestää molemmille suvuille omat juhlat.  Toivon, että vanhemmat voisivat miettiä, miltä tilanne lapsen ja nuoren näkökulmasta tuntuu.

Olisiko mahdollista lapsen takia heittää entiseen puolisoon kohdistuvat ikävät ajatukset ja tunteet hetkeksi nurkkaan ja antaa omalle lapselle tilaisuuden nauttia omasta ainutkertaisesta juhlastaan? Lapsella on oikeus juhlaan ilman pelkoa siitä, että joku riitelee tai loukkaantuu.

Tavoitteeksi voisi ottaa vaikka asiallisen suhtautumisen entiseen puolisoon. Samalla voi miettiä sitäkin, voiko olla mahdollista jatkaa samalla linjalla. Jos omat vihan tunteet ovat vielä kovin voimakkaita, on niitä hyvä käydä läpi vaikkapa eroseminaarissa tai ammattilaisen kanssa vastaanotolla.

Puutunko kiusaamiseen?

Kotimatkalla bussiin tuli tutun näköinen poika. Sama poika on usein ollut samassa bussissa. Hän on jäänyt mieleeni, koska hän on ollut äänekkäänä mukana poikaporukassa, joka pilailee milloin mistäkin asiasta. Pian bussiin tuli toinenkin poika, selvästi nuorempi. Vanhempi kutsui nuoremman luokseen. Tämä epäröi aikansa ja lähestyi sitten vanhempaa poikaa.

Huomasin juuri bussista jäädessäni, että vanhempi oli ottanut nuoremman pipon, eikä halunnut antaa sitä takaisin. Viatonta kiusoitteluako? Kuulin silloin, että bussin keskiosassa istuva pienten lastensa kanssa matkustava äiti pyysi poikaa antamaan pipon takaisin ja sanoi ystävällisesti, mutta jämäkästi, ettei tuollainen tunnu kivalta. Hänen kehotuksensa tehosi ja kuulin vanhemman pojan mutisevan: ” Se on vaan kaverin pikkuveli.”   Pojassa tapahtui muutos tuossa hetkessä. Itsevarman oloisesta naureskelijasta tulikin hiukan hämillisen oloinen. Tuntui, että nuoren äidin puuttuminen oli juuri se, mitä poika tarvitsi. Hän tarvitsi jonkun pysäyttämään hänet huomaamaan, mitä hän tekee. Myös kiusauksen kohteena ollut sai tukea, eikä jäänyt yksin.

Kävellessäni kotiin jäin miettimään sitä, miten hienosti tuo nuori äiti otti kiusaamisen puheeksi, puhui asiallisesti eikä nolannut. Tuntui, että poika, jota tuo äiti ojensi, oli lopulta tyytyväinen siihen, että joku puuttui tilanteeseen ja pani hänelle rajoja. Jäin myös miettimään, puutunko minä vastaavalla tavalla tilanteeseen, jos näen tai epäilen, että joku joutuu kiusatuksi. Toivon puuttuvani.

Kiusaaminen