BÄNG! Siinä se on Järkkymätön todistusaineisto läpsähtää vasten kasvojani. En voi perääntyä. Olen koulukiusaaja. Siinä se lukee omalla 10-vuotiaan käsialalla kirjoitettuna. ”Inhoan: Saddam Husseinia, sotaa, rasisteja, humalaisia ja Poikaa”. Sama toistuu seuraavassa ja sitä seuraavassa Ystävä-kirjassa.

Olemme kokoontuneet vuosien tauon jälkeen vanhojen luokkakavereiden kesken viettämään yhteistä viikonloppua. Mukana on tuotu muistoja, valokuvia ja niitä Ystäväni-kirjoja. Niitä luetaan ja nauretaan yhdessä haaveammateille ja lapsena ihailluille asioille. ”Asioita, joita inhoan” kohdassa toistuu Saddam Hussein, sota, rasismi ja tyttöjen kirjoittamana- Poika. Poika on päässyt aika kovaan seuraan. Vitsailemme siitä nytkin. Miksi ihmeessä olen kirjoittanut inhoavani Poikaa, vaikka en inhonnut? Siksikö, että niin vain piti kirjoittaa, koska kaikkien tyttöjen piti syystä tai toisesta inhota tätä yhtä Poikaa. En ole uskaltanut tai osannut sanoa omaa mielipidettäni. Olen lähtenyt mukaan porukkaan, en ole vaiennut. En ole puolustanut.

Poikaa verrattiin tuon tuostakin Vaahteramäen Eemeliin. Sen leiman hän sai jo ensimmäisellä luokalla. Ei hän pahaa tehnyt tai ollut ilkeä. Hän keksi uusia ideoita, jotka aina ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Hän oli verbaalisesti lahjakas, huumorintajuinen ja innostunut. Ominaisuuksia, joita aikuisena arvostetaan työmaailmassa verhoten samat asiat termein ”innovatiivinen, oma- aloitteinen, työtä pelkäämätön…”

Poika oli myös jo ensimmäisiltä luokilta asti pakahtua ihastukseensa. Luokan Johanna oli hänen silmissään kauneinta ja ihaninta mitä maa päällään kantoi. Sen sijaan, että toiset pojat tyytyivät ilmaisemaan ihastuksensa ruokajonossa tönäisemällä tai letistä vetäisemällä, Poika teki kaikille selväksi, että hän oli palavan rakastunut Johannaan. Epäilemättä se oli kiusallista Johannalle. Kovin pahaa kaunaa siitä Johanna ei kanna, sillä hän on nyt aikuisena nimennyt oman poikansa Pojan kaimaksi.

Tämän kaiken toteaminen, tajuaminen ja tunnustaminen vielä kahden vuosikymmenen jälkeen on niin hämmentävää, etten uskalla edes ajatella, miltä Pojasta mahtaa tuntua. Olla vuodesta toiseen luokan pelle, leimaansa ei saanut pyyhittyä pois. Kun luokassa oli meteliä tai häirintää oppitunnilla- Poika sai kantaa vastuun. Oli vuodesta toiseen massan silmätikku.

Olen pitänyt itseäni aina kilttinä tyttönä ja ollut ylpeä tästä statuksesta. Olen kertonut rehvastellen ympärilleni, että olen saanut kasvaa ainutlaatuisessa koululuokassa, jossa ei ollut kiusaamista. En ole itse kokenut koulukiusaamista enkä varsinkaan itse kiusannut ketään. Tämä uskomus on nyt romutettu. Olen koulukiusaaja. Ja tavattoman pahoillani siitä.

– Poika on lukenut tämän tekstin ja antanut luvan julkaisemiselle

Lisää aiheesta:

Ohjeita vanhemmille: Kiusaaminen
Nuorten netiketti
Puutunko kiusaamiseen?
Kevyttä kiusaa netissä?