Meillä on ystäviä ja tuttavia, joista osa tietää että lapsellani on sukupuoliristiriita ja osa, jotka ovat tulleet meille tutuiksi vasta sen jälkeen, kun olemme alkaneet kutsua häntä tytöksi ja uudella nimellä. Näille ”uusille” tuttaville ja ystäville olen alusta asti puhunut lapsestani ainoastaan tyttönä enkä ole maininnut sukupuoliristiriidasta mitään. Mielestäni se on ollut luontevaa niin ja varsinkin tällä hetkellä, kun lapseni on yhdeksän vuotias eikä hänelle ole tullut vielä mitään murrosiän merkkejä, niin uskon, että kenelläkään ei ole edes epäilystä, että sukupuoleltaan hän olisi jotakin muuta kuin tyttö.
Toisinaan kuitenkin mietin, että olisiko minun hyvä kertoa asiasta esimerkiksi aikuisille ihmisille. Uskon, että lapseni ei halua, että asiasta puhutaan ja sen vuoksi en ole asiasta kertonut. Olen ajatellut, että se kertomisen aika on väistämättä jossakin kohtaa edessä, kun ulkoisia murrosiän muutoksia alkaa tulemaan. Toki sydämestäni toivon, että sitä ennen vielä olisi mahdollisuus saada blokkerihoitoa meillekin Suomeen tai sitten murrosiän muutokset olisivat hyvin vähäiset ja jotenkin peitettävissä lapseni kohdalla. Näin ehkä vältyttäisiin suuremmilta murheilta.
Miksi sitten mietin, että ehkä aikuisille olisi hyvä kertoa. Ajattelen, että entä jos meidän oma ”salaisuus” paljastuu yllättäin. Joku lapseni kaveri vaikka huomaa pippelin ja jos tämä lapsi ei vaikka osaa käsitellä asiaa, hän ei ole koskaan törmännyt vastaavaan tai on ollut tilanteissa joissa on vaikka ilmennyt suvaitsemattomuutta. Voiko silloin asia kääntyä ikäväksi lastani kohtaan. Joutuuko hän silloin kiusaamisen kohteeksi, joutuuko hän kuulemaan ilkeitä asioita tai vaikka menettää kaverin sen vuoksi.
Olisiko kuitenkin parempi, että jakaisin tietoutta etukäteen, kertoisin asioista. Kertoisin meidän tarinan. Osaisivatko ihmiset silloin suhtautua ”yllätykseen” paremmin. Silloin he voisivat myös kysellä asiasta minulta ja voisin jakaa heille tarvittavat asiat. Silloin he myös ehkä suhtautuisivat asiaan eri lailla myös yleisellä tasolla. Voisin antaa heille eväitä, miten asiaa käsitellä lasten ja nuorten kanssa. Törmäsin hetki sitten lapseni kaveriin, joka tietää lapseni tarinan. Hän alkoi kuitenkin meillä kylässä ollessa homotella jotakin muuta ihmistä, ei meidän lasta. Puutuin heti asiaan ja aluksi kyselin, tietääkö hän mitä se tarkoittaa. Kerroin myös ystäväpiirissäni olevan useamman homon ja että en missään nimessä hyväksy, että minun kodissani kukaan haukkuu ketään homoksi. Uskon ja toivon, että jaoin edes pienen palan suvaitsevaisuuden siementä myös hänelle. Ehkä pitäisi jakaa myös hänen vanhemmilleen? Mietin myös tuossa kohtaa, että jännä juttu, että en ole ikinä kuullut oman lapseni suusta, että hän haukkusi ketään homoksi.
Olen varmasti epäonnistunut useammassa kasvatustehtävässä, toivottavasti kuitenkin suurimmassa osassa onnistunut. Tässä sukupuoliristiriita asiassa aioin tehdä kaikkeni, jotta onnistun ja lapsellani on mahdollisimman hyvä olla.
Tällä viikolla vietetään sekä mediataitoviikkoa että Väestöliiton nuorisotyöryhmän järjestämää Veckan Sexiä, seksuaalikasvatukseen ja -oikeuksiin liittyvää teemaviikkoa. Sosiaalisen median ja muun internetin käyttäminen taitavasti ja seksuaalikasvatus kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti: usein etenkin nuoret hakevat tietoa seksuaalisuuteen liittyvistä asioista juuri netistä, koska “oikeassa elämässä” tapahtuva seksuaalikasvatus ei vastaan kaikkiin niihin tarpeisiin, joita erilaisilla nuorilla on. Internetin tietomäärä voi helpottaa nuorten elämää, mutta sosiaalisen median ilmapiirillä on myös negatiivisia vaikutuksia.
Kuulemme kiusattujen tarinoita Poikien Puhelimessa yhtenään. Aina emme ole kuitenkaan taho, jonka puoleen käännytään ensimmäisenä. Liian usein käy ilmi, että kiusaamisesta on jo kerrottu. Vanhemmille, opettajille, rehtorille. Silti kiusaamista ei ole saatu loppumaan.
