Koulurauhaa ja normibingoa

Viimeisessä THL:n Kouluterveyskyselyssä alakoululaisista 7,1 prosenttia ja yläkoululaisista 5,8 prosenttia ilmoitti joutuneensa koulukiusatuksi vähintään kerran viikossa. Määrä on laskenut tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tämä on myönteinen kehitys, vaikka se on pieni lohdutus kaikille heille, jotka tällä hetkellä joutuvat kiusatuksi tai  kantavat aikaisempia kokemuksia taakkanaan.

Tärkeä lisä Kouluterveyskyselyyn oli kysymys syrjivän kiusaamisen kokemuksista, eli kiusaamisesta, joka liittyy ulkonäköön, sukupuoleen, ihonväriin tai kieleen, vammaisuuteen, perheeseen tai uskontoon. Kysymysasettelussa tiedusteltiin näitä kokemuksia koko edellisen lukuvuoden ajalta, sekä kouluympäristössä että vapaa-ajalla, jolloin myöntävästi vastanneiden määrä on odotetusti isompi. Tällaisia kokemuksia oli 19 prosentilla alakoulujen, 26 prosenttia yläkoulujen, 11 prosenttia lukioiden ja 13 prosenttia ammatillisten oppilaitosten vastanneista. Syrjivän kiusaamisen kokemuksissa yleisimmät syrjintäperusteet ovat ulkonäkö (useammin tytöillä kuin pojilla) ja sukupuoli (useammin pojilla kuin tytöillä). Mielenkiintoista on tarkastella näitä lukuja paikkakunnittain: mistä kertoo esimerkiksi se, jos jollakin paikkakunnalla lähes viidesosa pojista ovat kokeneet sukupuolen ilmaisuun liittyvää kiusaamista ja vain pari prosenttia tytöistä?

Koulukiusaamisessa ei aina ole selkeästi tunnistettavissa mikään perinteisessä yhdenvertaisuuskeskustelussa tunnistettu syrjintäperuste. Kiusatuksi saattaa joutua mistä tahansa syystä. Silti taustalla on yleensä aavistettavissa kyseisessä ympäristössä vallitseva normi, josta poikkeaminen altistaa kiusaamiselle. Kiusaamiseen puuttumisessa ja sen ennaltaehkäisemissä onkin tärkeää tarkastella ja ravistella ympäristön normatiivisia rakenteita.

Millaisia haukkumasanoja kuuluu omilla koulukäytävillä? Mistä ne kertovat? Poikien Puhelimessa ei loman jälkeen tarvitse monta päivää olla vastaamassa, ennen kuin saa normibingon: edelleen kuuluu läski (ulkonäkö), homo ja huora (sukupuolen ilmaisu), n-sana (ihonväri), autisti (toimintakyky) ja lesta (uskonto). Omista kouluajoista tulee mieleen muitakin sanoja, joita ei tarvitse toistaa, mutta jotka joskus ajattelemattomasti ja usein julmasti osoittivat kaapin paikkaa myös aggressiohallintakykyjen tai sosioekonomisen taustan suhteen.

Sen sijaan, että fokus on normibingoa purettaessa aina vähemmistöissä, kannattaa pohtia, millainen ja miten tulisi muka olla, välttääkseen joutumista kyseisen huutelun kohteeksi. Näin voidaan tunnistaa kussakin ympäristössä vallitsevat normit ja miten ne toimivat. Miettiä mistä ne ovat lähtöisin, miten ne muuttuvat, miten niitä vaalitaan – muunkin kuin haukkumasanojen avulla? Milloin niistä hyötyy, milloin kärsii ja millainen olisikaan se ”kaikin puolin normaali ihminen”, joka kaikilla mittareilla olisi sopivan keskivertoinen? Sellainenkin on lupa olla, mutta erittäin harva on. Normeja tiedostamalla ei välttämättä poisteta syrjivää kiusaamista, mutta sen kautta voi oppia puhumaan liikoja vaativista ihanteista, ulossulkemisen mekanismeista sekä havaitsemaan miten valtaa käytetään niin koulun arjessa kuin yhteiskunnassa ylipäätänsä.

Tarvitaan välineitä ja selviytymisstrategioita kiusaamistilanteiden katkaisemiseksi niin uhreille, sivusta seuraajille kuin niille kiusaamiseen osallistujille, jotka haluaisivat oikeasti viheltää pelin poikki. Se vaatii rohkeutta ja usein sinnikkyyttä. Vaikka kiusaamisesta ja häirinnästä tulee kertoa aikuiselle, lasten ja nuorten on hyvää harjoitella keinoja päällä olevan tilanteen pysäyttämiseksi. Sanoittamaan ääneen se, mikä tapahtuu; kertoa miksi se on väärin ja vaatia muutosta. Jos tätä harjoitellaan yhdessä, sivusta seuraajalle voi olla matalampi kynnys lähteä puolustuskannalle ja luottaa siihen, että hän saa muitakin tuekseen.

Lukuvuoden alussa olisikin tärkeää, että jokaisessa koulussa varattaisiin runsaasti aikaa ryhmäytymiseen, johon tutustumisen ja yhteisen, rennon hauskanpidon lisäksi kuuluisi myös osuuksia kunnioittamisesta sekä toisaalta kiusaamisesta ja häirinnästä ja niihin puuttumisesta. Huonetaulujen sisältöjä kannattaa avata mahdollisimman konkreettisesti ja oppilaita ottaa mukaan koulun tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitteluun. Kouluterveyskyselyn tuloksia voisi käyttää mielenkiintoisena keskustelupohjana.

Koulurauhan toteutumiseen voi vaikuttaa paitsi oppilaitosten ammattilaiset, oppilaat ja opiskelijat, välillisesti myös meidän muidenkin aikuisten esimerkki: kadulla ja julkissa liikennevälineissä, harrastus- ja urheilupiirissä sekä kodeissa. Välittäkäämme.

ANDERS HULDÉN
Kirjoittaja on Poikien Puhelimen työntekijä

Kertoako vai ei?

Meillä on ystäviä ja tuttavia, joista osa tietää että lapsellani on sukupuoliristiriita ja osa, jotka ovat tulleet meille tutuiksi vasta sen jälkeen, kun olemme alkaneet kutsua häntä tytöksi ja uudella nimellä. Näille ”uusille” tuttaville ja ystäville olen alusta asti puhunut lapsestani ainoastaan tyttönä enkä ole maininnut sukupuoliristiriidasta mitään. Mielestäni se on ollut luontevaa niin ja varsinkin tällä hetkellä, kun lapseni on yhdeksän vuotias eikä hänelle ole tullut vielä mitään murrosiän merkkejä, niin uskon, että kenelläkään ei ole edes epäilystä, että sukupuoleltaan hän olisi jotakin muuta kuin tyttö.

Toisinaan kuitenkin mietin, että olisiko minun hyvä kertoa asiasta esimerkiksi aikuisille ihmisille. Uskon, että lapseni ei halua, että asiasta puhutaan ja sen vuoksi en ole asiasta kertonut. Olen ajatellut, että se kertomisen aika on väistämättä jossakin kohtaa edessä, kun ulkoisia murrosiän muutoksia alkaa tulemaan. Toki sydämestäni toivon, että sitä ennen vielä olisi mahdollisuus saada blokkerihoitoa meillekin Suomeen tai sitten murrosiän muutokset olisivat hyvin vähäiset ja jotenkin peitettävissä lapseni kohdalla. Näin ehkä vältyttäisiin suuremmilta murheilta.

Miksi sitten mietin, että ehkä aikuisille olisi hyvä kertoa. Ajattelen, että entä jos meidän oma ”salaisuus” paljastuu yllättäin. Joku lapseni kaveri vaikka huomaa pippelin ja jos tämä lapsi ei vaikka osaa käsitellä asiaa, hän ei ole koskaan törmännyt vastaavaan tai on ollut tilanteissa joissa on vaikka ilmennyt suvaitsemattomuutta. Voiko silloin asia kääntyä ikäväksi lastani kohtaan. Joutuuko hän silloin kiusaamisen kohteeksi, joutuuko hän kuulemaan ilkeitä asioita tai vaikka menettää kaverin sen vuoksi.

Olisiko kuitenkin parempi, että jakaisin tietoutta etukäteen, kertoisin asioista. Kertoisin meidän tarinan. Osaisivatko ihmiset silloin suhtautua ”yllätykseen” paremmin. Silloin he voisivat myös kysellä asiasta minulta ja voisin jakaa heille tarvittavat asiat. Silloin he myös ehkä suhtautuisivat asiaan eri lailla myös yleisellä tasolla. Voisin antaa heille eväitä, miten asiaa käsitellä lasten ja nuorten kanssa. Törmäsin hetki sitten lapseni kaveriin, joka tietää lapseni tarinan. Hän alkoi kuitenkin meillä kylässä ollessa homotella jotakin muuta ihmistä, ei meidän lasta. Puutuin heti asiaan ja aluksi kyselin, tietääkö hän mitä se tarkoittaa. Kerroin myös ystäväpiirissäni olevan useamman homon ja että en missään nimessä hyväksy, että minun kodissani kukaan haukkuu ketään homoksi. Uskon ja toivon, että jaoin edes pienen palan suvaitsevaisuuden siementä myös hänelle. Ehkä pitäisi jakaa myös hänen vanhemmilleen? Mietin myös tuossa kohtaa, että jännä juttu, että en ole ikinä kuullut oman lapseni suusta, että hän haukkusi ketään homoksi.

Olen varmasti epäonnistunut useammassa kasvatustehtävässä, toivottavasti kuitenkin suurimmassa osassa onnistunut. Tässä sukupuoliristiriita asiassa aioin tehdä kaikkeni, jotta onnistun ja lapsellani on mahdollisimman hyvä olla.

Some kaipaa myönteistä puhetta, ei vihapuhetta

Tällä viikolla vietetään sekä mediataitoviikkoa että Väestöliiton nuorisotyöryhmän järjestämää Veckan Sexiä, seksuaalikasvatukseen ja -oikeuksiin liittyvää teemaviikkoa. Sosiaalisen median ja muun internetin käyttäminen taitavasti ja seksuaalikasvatus kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti: usein etenkin nuoret hakevat tietoa seksuaalisuuteen liittyvistä asioista juuri netistä, koska “oikeassa elämässä” tapahtuva seksuaalikasvatus ei vastaan kaikkiin niihin tarpeisiin, joita erilaisilla nuorilla on. Internetin tietomäärä voi helpottaa nuorten elämää, mutta sosiaalisen median ilmapiirillä on myös negatiivisia vaikutuksia.

Monet sosiaalisen median palvelut kuten Facebook, Instagram ja Twitter ovat laatineet käyttäjilleen säännöt, jotka mm. kieltävät väkivaltaisen, seksuaalisen ja laittoman toiminnan somessa. Sosiaalinen media on osa jokaisen nuoren elämää tavalla tai toisella, ja se on tuonut kiusaajat myös kodin sisälle. Missä menee seksuaalisten puheiden tai vihapuheen raja? Miten vihapuhetta ja seksuaalissävytteistä puhetta sisältävä postauksia voitaisiin vähentää?

Varsinaisen vihapuheen lisäksi sosiaalisessa mediassa esiintyy valtavasti negatiivista kommentointia. Me nuorisotyöryhmäläiset olemme kiinnittäneet huomiota etenkin seksi- ja kehopositiivisten postausten keräämiin ilkeisiin kommentteihin. Nämä postaukset yrittävät purkaa yhteyskunnassamme tiukasti asustelevia normeja – seksi ei ole häpeän asia, ja itseään voi rakastaa vartalostaan riippumatta. Jostain aina kuitenkin mönkii esiin ilkeäsuisia ihmisiä, jotka naureskelevat tai täysin lyttäävät hyväntahtoiset postaukset.

Someajan nuorille tällaiset positiiviset postaukset ovat tärkeitä – emme enää näe vain yhtä elämisen mallia valtamediasta, vaan voimme somen kautta löytää vakuutuksia siitä, että mekin olemme oikeanlaisia ja hyviä, vaikka emme täysin noudattaisi yhteiskunnan vanhanaikaisia ja tukahduttavia normeja. Siksi positiivisen sisällön saama negatiivinen huomio on ongelmallista: nuorten vapautta elää rajoitetaan sekä “oikeassa elämässä” että virtuaalisesti.

Mikä siis avuksi? Onko parasta vain pysytellä poissa sosiaalisesta mediasta, joka on samanaikaisesti sekä taivas että helvetti; toisaalta tärkeä henkireikä vapauttavine sanomineen ja samanmielisine ystävineen, toisaalta täynnä kommentteja, jotka kiskovat muita alaspäin? On oltava jokin muu vaihtoehto.

Loukkaava tai ahdisteleva puhe ei lähde somesta ihmettelemällä, sivusta seuraamalla tai voivottelemalla. Tarvitaan hyvää ja täsmällistä valistusta siitä, mitä on loukkaava puhe ja miten jokainen voi osaltaan ehkäistä sen vaikutuksia. Tarvitaan enemmän resursseja esimerkiksi laittomuuden piiriin kuuluvien tapausten läpikäymiseen ja niiden tunnistamiseen. Tarvitaan lisää tietoisuutta loukkaavan laajuudesta sekä sen aiheuttamien sivuilmiöiden tunnistamisesta. Sosiaalinen media ongelmineen ei ole katoamassa, vaan se kehittyy koko ajan ja nopeammin kuin ikinä ennen.

Kirjoittajat ovat Väestöliiton nuorisotyöryhmän jäseniä
Lisätietoja ryhmästä

Vanhemmuutta tukemalla estetään lasten eriarvoistumista

Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset lapset voivat keskimäärin hyvin. Ongelma on, että lasten hyvinvointi eriarvoistuu ja erilaistuu. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, mutta pienellä osalla lapsia ongelmat kuitenkin kärjistyvät.

Lasten ja nuorten mielenterveyden pulmia voisi jopa kuvata uudeksi kansanterveysongelmaksi. Tiedämme että niiden taustalla on usein ihmissuhteisiin ja niiden jatkuvuuteen liittyviä pulmia, yksinäisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen vajeita, pitkäaikaista kiusaamista esimerkiksi erilaisuuden takia sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Nämä ongelmat kasautuessaan luovat koulusta, kaveripiiristä ja työstä syrjään jäämisen kierteitä, joiden katkaisemiseen tarvitaan lapseen ja nuoreen mutta usein myös heidän vanhempiinsa ja koko perheeseen vaikuttavaa tukea ja apua.

Lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Niin mielenterveysongelmia kuin lasten eriarvoistumistakin voitaisiin ehkäistä tehokkaasti tukemalla vanhemmuutta ja uudistamalla kasvatuskäytäntöjä. Mahdollisimman monella lapsella pitäisi olla mahdollisuus myönteiseen vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.  Monesti myös koulurauhaongelmien ja erilaisten käytöshäiriöiden juurisyyt liittyvät lapsen kodin olosuhteisiin. Tehokas vanhemmuuden tuki edistäisi lasten oppimista. Näyttöön perustuvia, tutkitusti tehokkaita vanhemmuuden tuen työkaluja tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta.

Yhdenvertaisesti ja matalalla kynnyksellä perheiden saatavilla oleva vanhemmuuden tuki olisi mainio väline jatkaa lasten hyvinvoinnin suomalaista menestystarinaa. Sitähän lasten kasvuolojen kehitys sadan vuoden perspektiivissä itsenäisessä Suomessa on ollut. Huikea loikka köyhästä ja tautien riivaamasta maasta maailman lasten hyvinvoinnin kärkisijoille. Jatkossa: mitä paremmin kykenemme tukemaan vanhempia heidän kasvatustehtävässään sitä paremmat ovat lasten hyvinvoinnin edellytykset.

Kysyntää kasvatuksen tuelle on niin pienten lasten kuin murrosikäistenkin perheissä. Tukea pitäisi saada sujuvasti niin julkisista palveluista, järjestöiltä kuin seurakuntienkin toiminnasta niin kasvokkain kuin digipalveluinakin.

Vanhemmuuden tuen vahvistaminen on tavoitteena myös lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa.  LAPE koettaa parantaa etenkin lasten psykososiaalista hyvinvointia ja tukemalla heidän läheisiä ihmissuhteitaan. Lapsen hyvinvointi ja onnellisuus kasvavat kotona ja lähisuhteissa.

Yhtenä konkreettisena toimena LAPE levittää neljää näyttöön perustuvaa vanhemmuuden tuen menetelmää sivistyksen ja soten ammattilaisille.  Pohjatyötä on tehty Kasvun tuki– konsortiossa, joka on ottanut mallia muiden pohjoismaiden vastaavista toimintamalleista sekä Duodecimin Käypä hoito– toiminnasta.

LAPE tavoitteena on tarjota lapselle nuorelle ja vanhemmille sopivaa tukea oikeaan aikaan ammattikunnista ja hallinnonaloista riippumatta.  LAPE ennakoi myös kunta- maakunta- tehtävien muutoksia, kun sivistyspalvelut jäävät kunnan ja sote -palvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. Lasten kannalta tarvitaankin oikeastaan SI-SOTE -ajattelua eli sekä koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalveluiden rajat sekä järjestöjen ja yksityisten ja julkisten palveluiden rajat ylittävää uudistamista.

SI –SOTE –muutosta ja vanhemmuuden tukea konkretisoi lapsi- ja perhepalvelut yhteen kokoava monialainen perhekeskustoimintamalli, jota kehitetään nyt 18 maakunnassa. Perhekeskuksen ytimessä on kaikki lapsiperheet tavoittava neuvola ja mukana ovat lapsiperheiden sosiaalipalvelut. Samalla se linkittyy varhaiskasvatuksen eri muotoihin sekä järjestöjen ja seurakuntien kanssa tehtävään työhön. Vanhemmuuden tuen menetelmiä levitetään osana perhekeskustyötä. LAPE kouluttaa ammattilaisia soveltamaan parhaita menetelmiä perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Miten saadaan LAPEssa aloitettu työ sekä järjestöjen monien eri hankeavustusten kautta tekemä vanhemmuuden tuki jatkumaan ja vakiintumaan?  Suomessa on hyviä kokemuksia pitkäjänteisestä väestötasoisesta vaikuttamisesta esimerkiksi Pohjois-Karjala –projektissa jossa sydänterveyttä saatiin kohennettua. Samoin sotien jälkeen nostettiin lasten ja perheiden asiat politiikan keskiöön ja alennettiin lapsikuolleisuutta ja äitien terveyttä.  Rokotusohjelmilla on tehokkaasti vähennetty tartuntatautien leviämistä.

Seuraava väestötasoisen vaikuttamisen ”hyvinvointiloikka” tulisi ottaa lasten mielenterveysongelmien ja eriarvoistumisen ehkäisyssä tuomalla vanhemmuuden tuki helposti erilaisten, monimuotoisten perheiden ja eri- ikäisten lasten saataville.  Olen Pentti Arajärven kanssa ehdottanut Suomeen perustettavaksi pitkäjänteistä vanhemmuuden tuen ohjelmaa, joka arkipäiväistää kotikasvatuksen tuen ja tuo sen sujuvaksi osaksi kaikkia palveluita.

Kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma voisi verkostoida yhteen alan erilaisia toimijoita, varmistaa lasten yhdenvertaisuutta sekä arvioida eri menetelmien vaikuttavuutta, kouluttaa ammattilaisia sekä tukea myös väestötasoista viestintää vanhemmuustaidoissa.

Olemme Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston puitteissa laatineet vastikään eri perhejärjestöjen kanssa yhteisen ehdotuksen eduskunnan Suomi100 – toimikunnalle.  Mikäpä olisi parempi päätös itsenäisyyden juhlavuodelle!

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja, Lapsi – ja perhepalveluiden muutosohjelman ohjausryhmän puheenjohtaja sekä Itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (ITLA) hallituksen varapuheenjohtaja

 

Kiusaamisen lopettaminen vaatii sinnikkyyttä

Kuulemme kiusattujen tarinoita Poikien Puhelimessa yhtenään. Aina emme ole kuitenkaan taho, jonka puoleen käännytään ensimmäisenä. Liian usein käy ilmi, että kiusaamisesta on jo kerrottu. Vanhemmille, opettajille, rehtorille. Silti kiusaamista ei ole saatu loppumaan.

Keinot kiusaamisen vähentämiseen ovat olemassa, mutta usein erityisesti pitkäaikaisen kiusaamisen lopettamiseen menee aikaa ja tarvitaan useita keinoja. Näin asioiden ei tietenkään pitäisi olla, mutta käytännön kokemuksemme mukaan sinnikkyys on asiassa usein välttämätöntä.

Olemme Poikien Puhelimessa päätyneet nuoren kanssa yhteistyössä purkamaan kiusaamisen lopettamista selviin erillisiin osioihin. Tämä helpottaa nuorelle tilanteen hahmottamista ja antaa tavoitteita, joita kohti pyrkiä.

  1. Kiusaamisesta on kerrottava opettajalle ja vanhemmille, tai muulle luotettavalle aikuiselle. Jos opettaja ei puutu asiaan riittävästi, tilanteesta tulee kertoa rehtorille ja muille opettajille.
  1. Kiusaamiseen puututtaessa kiusaaja tulee saada ymmärtämään, että hän toimii väärin eikä hänen toimintansa ole hyväksyttävää. Tätä voi tehdä esimerkiksi sanoittamalla kiusaajan toimintaa kovaan ääneen. Harva haluaa kuulla koulun pihalla tai käytävällä toisen juontavan omaa kiusaamistaan ja muuta pahantekoaan selväsanaisesti.
  1. Kannattaa pyytää kavereita, sisaruksia tai muuta luotettavaa henkilöä mukaan kiusaustilanteeseen, sekä todistamaan, että kertomaan niistä. Yhdessä on helpompi mennä kertomaan asiasta.
  1. Kiusaamistilanteiden ylöskirjaaminen on tärkeää. Kaikista kiusaamisista kannattaa tehdä muistiinpanot. Jos kiusaaminen tapahtuu sähköisesti, kannattaa viestit säilyttää. Mitä paremmat todisteet tapahtuneesta on, sitä varmemmin siihen tulla puuttumaan.
  1. Kiusatuksi joutuminen ei ole oma vika. Omaa persoonallisuuttaan ei pitäisi tarvita muuttaa tämän takia. Yleensä kiusaaminen on kiusaajille tapa yrittää saada arvostusta ryhmässä ja saada mielihyvää toisen alistamisesta. Omien selviytymiskeinojen muuttaminen voi olla kuitenkin hyödyllistä. Helposti ärsyyntyvä on helppo kiusattava. Kun kiusaajat tietävät jonkun reagoivan helposti nälvimiseen, he saattavat keskittyä tämän kiusaamiseen. Itsehillinnän, rauhallisena pysymisen ja vastaan sanailemisen opettelu voi olla yksi keino vähentää kiusausta. Tähän ei tietenkään pitäisi joutua, kiusaus pitäisi saada loppumaan muilla keinoin.
  1. Joskus kaikki keinot ovat käytetty, mutta kiusaamista ei silti saada loppumaan. Joskus joudutaan pohtia jopa koulun vaihtamista. Se voi lopettaa kiusaamisen. Se on silti väärin, koska aikuisten vastuunottokyky tilanteesta on pettänyt, eivätkä kiusaajat joudu vastuuseen. Uudessa koulussa on myös mahdollisuus joutua kiusatuksi.
  1. Jos kiusaamiseen ei löydy apua koulun sisältä tai siihen liittyy pahoinpitelyä, kannattaa tehdä rikosilmoitus poliisille. Kannattaa myös tehdä itsestään ja kiusaajista lastensuojeluilmoitus. Ilmoituksen saatuaan viranomaiset puuttuvat muiden riittämättömään toimintaan.

Helposta asiasta ei ole siis kyse eikä yksittäinen ratkaisu todennäköisesti pure. Kokemuksesta voimme kuitenkin sanoa, että jos asiassa on sinnikäs, tilanne ennen pitkää helpottaa ja kiusaaminen loppuu. Itsestään näin ei käy. Kiusaamiseen on puututtava silloin, kun sitä tapahtuu.

Kullan arvoinen kehoitsetunto

shutterstock_394746478Kehoitsetunto on sitä miten niin me aikuiset, kuin myös nuoret tai jo pienetkin lapset pitävät ja nauttivat kehostaan, miten he arvostavat ja rakastavat omaa kehoaan, mitä tykkäävät olla omissa nahoissaan ja ajattelevat omasta kehostaan.

Kehoitsetunto kehittyy pikkulapsivuosina. Syntymästä asti lapsi kokee ylpeyttä kehostaan. Kasvatuksen tulisi tukea sitä niin, että jokainen lapsi tuntisi olevansa sellaisenaan oikeanlainen täysin riippumatta siitä millainen keho on.

Se tarkoittaa, että kenenkään kehoja ei kommentoida rumasti, ei selän takana eikä muutenkaan. Tämähän on isommilta opittu tapa ja yksi julmimmista kiusaamiskeinoista lapsilla ja nuorilla. Omaa kehoa kun ei voi vaihtaa eikä muuttaa.

Hyväksyvästä ja rakastavasta katseesta ja kannustavista lauseista lapsi saa vahvistuksen sille, että hän kelpaa ja on hyväksytty. Jos vanhemmalla tai kasvattajilla sen sijaan on arvioivat mittalasit silmillä, se hämmentää. Jos aina kuulee aikuisen suusta arvottavan kommentin: oletpas kömpelö tai ketterä, niin siro tai pullukka, tosi kaunis tai ruma kun väännät naamaa noin.

On tuskallista olla jatkuvasti arvioinnin kohteena! Kuka enää uskaltaa astua esiin? Kuka kehtaa tanssia tanssin, lurauttaa laulun, jos aikuisen arvioinnin piiska heti sivaltaa, tuomiten milloin hyväksynnän vaakakuppiin, milloin huonoon kastiin.

Huomauttelun ohella mahdollinen kuritus satuttaa ja rikkoo kehoitsetunnon. On tärkeää tukea lasten kehoitsetuntoa. Näin lapsi oppii kunnioittamaan ja arvostamaan monenlaisuutta, tasa-arvoa, ainutlaatuisuutta ja itseään.

Kehoitsetunto rakentuu koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Nuori, joka rakastaa ja arvostaa kehoaan, myös suojaa sitä, ei anna kenenkään kaltoin itseään kohdella tai koskettaa, eikä rääkkää, myy tai vahingoita itse omaa kehoaan.

Opetetaan ja osoitetaan että jokaisen erilainen keho on arvokas ja kunnioitettava aarre, jota pitää ja saa hoitaa ja helliä.

Lisää tietoa Lapsi ja seksuaalisuus –sivustolta sekä Urpot.fi-sivulta.

Samasta puusta veistetyt…

shutterstock_182289464Istun kokouksessa, koska perheelläni on ongelma. Kokouksessa minulta toivotaan ymmärrystä. Minulle kerrotaan, että kaikki tekevät kyllä parhaansa. Minulle kuvaillaan, mitä kaikkea tehdään asian hoitamiseksi. Minulta toivotaan kärsivällisyyttä. Minua rauhoitellaan, sanotaan, että on tärkeää kuunnella molempia osapuolia. Minun toivotaan tukevan lastani, minua kehotetaan olemaan se aikuinen, joka näyttää esimerkkiä siitä, kuinka ongelmia rakentavasti ratkotaan.

Sitten siirrytään puhumaan lapselleni. Kerrotaan hänelle, ettei hän ole yksin ja että hänen olisi hyvä puhua aikuisille kokemuksistaan. Lapselleni sanotaan, että kaikilla on joskus hyviä päiviä ja joskus huonoja päiviä. Hänelle kerrotaan, että toiset lapset nyt usein sanovat asioita, joita eivät oikeasti tarkoita. Häntä pyydetään ymmärtämään, että toisella voi olla paha mieli jostain syystä.

Seuraavaksi käännetään katseet toiseen perheeseen. Kerrotaan toisen perheen äidille, kuinka tässä aiotaan edetä. Äitiä rauhoitellaan ja hänelle vakuutetaan, että asia selvitetään ilman, että ketään leimataan tai syytetään mistään. Toistetaan useamman kerran, että virheitä voi tapahtua ja että virheistähän oppii. Sanotaan, että tämä on juuri oikea ympäristö käsitellä asiaa.

Ja lopuksi sanat suunnataan tuon toisen äidin lapselle. Minä kuulen ymmärtäväiset, jopa myötätuntoiset sanat. Häneltä kysytään miksi hän toimi niin kuin toimi? Tiedämmehän me kaikki, että hänelle on selvää, ettei niin pitäisi toimia. Häneltä kysytään, ymmärsikö hän aiheuttavansa pahaa mieltä toiselle. Kuunnellaan hänen selityksiään siitä, kuinka kaikista ei voi tykätä. Hänelle toistetaan, ettei häntä oikeastaan syytetä mistään ja että aikuiset ovat hänen tukenaan. Hänelle sanotaan, ettei niin saa enää tehdä. Häntä pyydetään lupaamaan, että jatkossa toimii toisin.

Lopuksi tuo lapsi nieleskelee kyyneleitä kertoessaan kuinka hänen kissansa on kuollut. Se, että minun lapseni isä on kuollut, ei kiinnosta pöydän ääressä ketään. Minä en siitä maininnut, eikä lapseltani siitä kysytty, vaikka asia on yleisesti tiedossa. Tuo toinen lapsi saa kissatarinallaan myötätuntoa osakseen. Minun lapseltani toivotaan, että hänkin ymmärtäisi, kuinka paha mieli toisella on….

Minä en ymmärrä. Kuolleen kissan omistaja on ilkkunut, haukkunut, nimitellyt ja eristänyt minun lastani. Hän on tehnyt vakuuttavaa työtä. Lapseni on pitää itseään huonona, rumana ja tyhmänä. Lapseni saa viestejä, joissa kaverit kertovat, ettei hänen tarvitse pelätä koulussa. Mutta samalla kaverit vanottavat, ettei lapseni kerro kellekään, että he viestittelevät keskenään.

Kaikkea ei tarvitse eikä pidä ymmärtää. Kiusaajaa pitää voida sanoa kiusaajaksi. Kiusaaminen on aina väärin, olivatpa siihen johtaneet syyt mitä tahansa. Kiusaaja tarvitsee selkeän viestin siitä, että hänen tekonsa ovat vääriä ja niistä joutuu vastuuseen. Kiusaajan ei ole syytä kerjätä myötätuntoa, jos häntä sanotaan kiusaajaksi.

Rasistia saa sanoa rasistiksi. Rasistin on jouduttava vastaamaan teoistaan silloinkin, kun ne ovat ”yksittäistapauksia… kännissä ja yöllä… tarkoittamatta.. suuren yleisön väärin ymmärtämiä.. tulkintavirheitä….” On raukkamaista uhriutua siitä, että rasistia sanotaan rasistiksi.

Turpaan vetäjä on turvassa?

shutterstock_264067157Mutta jos vaan vedän turpiin, miksen vetäis?! Poika uhoaa. Häntä hävettää jatkuva pelossa eläminen, nälviminen ja kiusaaminen. Hän ei keksi muita ratkaisuja kusipäiden voittamiseen. Ei nyt kuitenkaan sille linjalle lähdetä, selitän, koetetaan muuta. Mutta se ei riitä, hän vastaa.

Miksi poika ei voi tyytyä sovitteluun, aikuisten tapaan? Koska hän elää väkivallan maailmassa. Eri maailmassa kuin aikuiset, jotka ovat päässeet hänen ympäristöstään pois ja saaneet unohtaa millaista oli elää voimankäytön, pelon ja väkivallan ennakoinnin ilmapiirissä. Pahimmillaan ero on hyvin käytännöllinen. Poika tietää, etteivät aikuisten ratkaisut toimi tai jos toimivat hän joutuu niiden vuoksi häpeään.

Osittain pojat ovat oikeassa. Suomessa poliisin tietoon tulleiden pahoinpitelyrikosten määrä on kasvanut[i]. Samaan aikaan erityisesti nuorten miesten käyttämissä verkkopalveluissa väkivallasta puhutaan niin paljon, että väkivalta saattaa nuorista tuntua alituiselta, kaikkialle tunkeutuvalta realiteetilta. He miettivät väkivaltatilanteita ja ratkaisuja niihin. Ikävä kyllä nuorten miesten medioissa heille ei anneta juurikaan välineitä konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun. Murrosikään kuuluvat tunnekuohut ja kehittymässä olevat sosiaaliset taidot eivät yhteisöissä, joissa taitojen puuttuessa haetaan statusta voiman näyttämisellä ja kiusaamisella[ii]. Poikien maailma on yksipuolisesti esitettynä arvaamaton paikka, jossa on oltava vahva tai sosiaalisesti lahjakas pysyäkseen ryhmässä ja välttääkseen väkivaltaa[iii]. Väkivallan ehkäisyssä on pojille kyse kyvystä ja valmiudesta väkivaltaan[iv]. Aikuiset ja tytöt eivät elä samanlaisessa toimintaympäristössä, onneksi.

Tämä väkivallan kokemus ei kuitenkaan ole koko totuus. Nuorille miehille tulisi kertoa, että lisääntyvä väkivalta on Suomessa keskittynyt erityisesti alkoholisteihin[v] kun taas nuorten miesten kokema väkivalta ja uhkailu on vähentynyt merkittävästi[vi]. Aikuisten tulisi kertoa tämä, ei lietsoa turhia pelkoja tai vihamielisyyttä.

Aikuisten tehtävä on myös muuttaa poikien maailmaa puuttumalla väkivaltaan päättäväisesti. Aikuisten ottaessa vallan lapset voivat jälleen luottaa siihen, että aikuisille kertomisella väkivallan voi saada loppumaan.

Puhumme pojan kanssa pitkään, uho vähenee. Lopulta hän suostuu kertomaan kiusaamisesta vanhemmilleen, ehkä opettajallekin. Sovitaan, että hän soittelee uudestaan parin päivän päästä ja äänestä kuulee, että hän on helpottunut. Poika antoi periksi, mutta säilytti kasvonsa, edes omissa silmissään. Olihan hän kuitenkin valmis väkivaltaan.

[i] Sirén, Reino: Rikollisuuden rakenne ja kehitys, teoksessa Rikoskehitys 2012,Optula 2013, s. 12.

[ii] Laaksonen, Vilja: Lasten vertaissudetaidot ja kiusaaminen esikoulun vertaisryhmissä, 2014, Jyväskylä Studies in Humanities 221, s. 39.

[iii] Manninen, Sari Iso, vahva, rohkee – kaikenlaista. Maskuliinisuudet, poikien valtahierarkiat ja väkivalta koulussa, Acta Univ. Oul. E 112, 2010, s. 80.

[iv] Huuki, Tuija: Koulupoikien statuskamppailu väkivallan ja välittämisen valokiilassa. [The status work of school boys in the light of violence and caring.]. Acta Universitatis Ouluensis E 113, 2010, s. 83.

[v] Lehto, Sirén, Aaltonen, Danielsson & Kivivuori: Pahoinpitelyrikokset, teoksessa Rikoskehitys 2012, Optula 2013, s. 50.

[vi] Fagerlund, Peltola, Kääriäinen, Ellonen ja Sariola: Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2013 – lapsiuhritutkimuksen tuloksia, Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 110, s. 39.

Kiusa se on pienikin kiusa

Lapsi tarvitsee kavereita. Ryhmässä lapsi saa iloa ja riemua, yhteen kuuluvutta ja samankaltaisuuden kokemusta. Siellä saa olla rento. Toisten lasten kanssa ei tarvitse olla se pieni ja kasvatuksen kohteena, kuten aikuisten kanssa. Leikin ja uteliaisuuden kautta opitaan sosiaalisia taitoja aikuisten turvallisella tuella. Unelmamaailmassako?

Hiekkalaatikoilla, hoitopaikoissa, koulun pihoilla monenlaiset erityiset lapset opettelevat ryhmätaitoja. Jokaisella on joku omanlainen piirre. Aina voi löytää syyn alkaa syrjiä. Kiusaaminen tarkoittaa, että joku masinoi pahantahtoisia tekoja. Ne kohdistuvat yhteen ja samaan henkilöön toistuvasti. Vaikka ne tehtäisiin ajattelemattomuuksissaan tai hymy huulilla, ne aiheuttavat mielipahaa, henkistä kärsimystä. Se on väkivaltaa, vaikka kiusaajakaan ei sitä aina tajua. Tehdäänhän niin telkkarissakin tai kotona. Kiusaaja matkii jotain, mitä näki jossain tai on itse kokenut. Tai testaa, voiko näin tehdä. Lapset ovat lapsellisia. Ikävä kyllä, se ei tee kohteen tilannetta yhtään helpommaksi. Hänen maailmansa voi sortua.

Sehän on vain leikkiä! kuittaa lapsi. Sehän on vain leikkiä! tumaa moni aikuinenkin. Ainahan lapset ovat huudelleet ja tönineet, itkeneet ja selvinneet. Paitsi etteivät ole. Meillä mielenterveyden ongelmat, synkkyys ja päihteet kaatavat jo nuorisoa ja koko kansantaloutta aivan liikaa.

Ellei kiusaamiseen puututa, kohteeksi joutunut kokee toistuvasti tuskaa: Olen huono, ulkopuolinen, halveksittu! Olen yksin, en kuulukaan ystävien joukkoon. Minussa on jotakin vialla. Joku asia minussa on oltava pielessä, kun en millään pärjää. En onnistu, en osaa! Yhä uudelleen toiset lapset osoittavat yhden olevan huonompi, ulkopuolinen ja yksin. Yhä uudelleen hän kärsii ja usko muuttuu tiedoksi. Kiusaamisen haitat kasvavat kiusaamisen pitkittyessä.

Kun simputustilanteet jatkuvat, syntyy uskomus, että minussa on todellakin vikaa. Tämä usko rakentuu osaksi itseä ja minäkuvaa. Huono-minä tulee leikkiin, huono-minä tulee kouluun, huono-minä kysyy, jos saisi sanoa tähän jotakin. Lapsi alkaa olla varuillaan ja epävarma. Ristiriitainen käsitys itsestä kuluttaa voimia. Tulee unihäiriöitä ja ärtyisyyttä, itkuisuutta ja outoa takertumista. Turvallisen maailmankuvan mureneminen nostaa stressitasoa. Lapsi alkaa vältellä lapsiryhmää ja vetäytyä. Hän uskoo, ettei voi enää ikinä olla tasavertainen, turvassa ja yksi joukosta. Hän ei voi enää kokea lähimmässä tukiverkossaan hyvinvointia ja voimaantumista.

Kun lapsi on sen karun asian kanssa yksin, kasvotusten, ettei pysty riittävästi ymmärtämään ja ennakoimaan tapahtumia, hän menettää otteensa elämänhallintaan. Hänen unelmansa elämässä pärjäämisestä haihtuu taivaan tuuliin. Hänellä ei olekaan oikeita taitoja. Hänestä tuntuu, että hänen tekonsa ja olemassaolonsa kääntyvät aina häntä vastaan. Hän ei merkitse mitään muille. Parempi kun häntä ei ollenkaan olisi. Tämä voi huonontaa ratkaisevasti lapsen psyykkistä ja fyysistä terveydentilaa.

Kokemus erilaisuudesta, huonommuudesta ja varuillaanolosta seuraa ihmistä usein koko elämän. Kalvava epäusko omasta kelpaavuudesta ja hämmennys siitä, ettei lopulta kuitenkaan osaa olla oikein. Ikuinen pelko selkäänpuukotuksesta ja epäluottamus, kun saa myönteistä palautetta. Loputon syrjään jättäytyminen ja oman pelon muurin taa piiloutuminen.

Lapsia ei saa jättää yksin. Lapset vasta opettelevat sosiaalisia taitoja. Jos syrjään jäävälle sanotaan, että lasten on opittava ratkomaan omat riitansa, tehdään tyrmistyttävä virhe. Jos toistuvasti pulassa oleva lapsi jätetään vaille lohtua ja syliä. Jos kiusaamista ei nähdä eikä siihen puututa, aikuiset vetäytyvät törkeällä tavalla aikuisten vastuusta. Pienten lasten kiusa ei ole pienempää kuin isojen. Pienet lapset uskovat helpommin olevansa huonoja. Ja se usko voi olla pysyvä.

Kaikki olemme omalla tavalla omituisia ja erityisiä. Ollaan rohkeasti. Samanlaisuuden vaatimus ei lähde lapsista, elleivät aikuiset tuo sitä heille. Heitetään sana ”erilaisuus” roskiin. Opetetaan hyväksyntää ja hyväntahtoisuutta. Ollaan vain jokainen yksilöitä, hyviä jossain ja jossain ei ehkä parhaita, monenlaisia ja monianaisuudessamme täynnä mahdollisuuksia ja yllätyksiä.

Päivähoito ja varhaiskasvatus ovat peruskoulua aiemman aitiopaikan toimijoita. Syrjäytymisen ennaltaehkäisy alkaa sieltä. Aikuisten täytyy puuttua rakentavasti lasten oireisiin ja aitoon hätään. Jos lapsiryhmän puuhiin ei puututa, ryhmän säännöt muotoutuvat lasten lapsellisten sääntöjen mukaan. Ne voivat olla hyvät tai huonot. Riippuu määrätietoisten lasten mielen tasapainosta ja sosiaalisista taidoista. Tai vanhimman tai vahvimman lapsen.

Meillä ei ole varaa näin sattumanvaraisesti arpoa lasten hyvinvointia ja tulevaisuutta. Jokainen erityinen lapsi ansaitsee myönteisen minäkuvan pienestä pitäen.

Koulutien arjen ilot

Keskustelin Taiwanista kotoisin olevan tuttavani kanssa lasten arjesta Suomessa. Hän on muuttanut vajaat pari vuotta sitten Suomeen. Hän kysyi, kulkeeko 12-vuotias poikani todellakin yksin koulumatkat? Kerroin vähän hämmentyneenä, että kyllä vain, kuten useimmat muutkin jo ekaluokasta lähtien. Tuttavaani ihmetytti silti. Hänen kotimaassaan vielä lukioikäisetkin viedään ja haetaan koulusta.

Arkielämän turvallisuus on minulle täkäläisenä niin itsestään selvää, etten edes huomaa sitä. Tämä turvallisuuden tunne ei ole syntynyt hetkessä. Hyvinvointivaltiota rakentamalla on turvattu arkea kaikille jo vuosikymmeniä. Suomesta ei tietääkseni löydy yhtään niin pahamaineista lähiötä, etteivät vanhemmat uskaltaisi lähettää lapsia yksin kouluun.

Ainoa ryhmä, jolla pelkoja ehkä on, ovat näkyvien vähemmistöjen perheet. On pidettävä huolta, ettei pelko rasistisista huuteluista tai hyökkäyksistä varjosta näiden lasten koulutietä. Muualta muuttaneilla vanhemmilla menee oma aikansa, ennen kuin he uskaltavat luottaa arjen turvallisuuteen täällä.

Lasten turvallisuus kodin ulkopuolella on todellista arjen luksusta, jota ei rahalla voi ostaa. Mutta varoja siihenkin mutkan kautta tarvitaan, hyvinvointivaltiota rahoittavien verovarojen kautta. Pidetään kaikkien lasten turvallisuutta yllä ja kieltäydytään antamasta pelolle valtaa vastakin!