Kuka pelkää vauvaa?

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että syntyvyys on Suomessa jyrkässä laskussa jo seitsemättä vuotta. Eurostatin tilastojen mukaan syntyvyys on laskenut erityisen voimakkaasti korkeimmin koulutettujen naisten joukossa.

Väestöntutkimuslaitoksella on jo muutaman vuoden ajan keskitytty pohtimaan, miksi ihmiset saavat lapsia nyt niin paljon vähemmän kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Tämän vuoden perhebarometria varten toteutetuissa haastatteluissa kävi ilmi, että monilla on epämääräinen ajatus siitä, että kaikki ei vain ole vielä valmista vauvaa varten. Eräässä tanskalaisessa tutkimuksessa korkeakoulutetut naiset mainitsivat vanhemmuuden tärkeimmäksi edellytykseksi kypsyyden. Tutkimuksen keskimäärin 37-vuotiaista naisista iso osa ei vielä kokenut olevansa riittävän kypsä vanhemmaksi.

Samaan aikaan suomalaisessa (sosiaalisessa) mediassa elää vahvana vanhemmuutta ja lapsiperhe-elämää määritteleviä diskursseja. On kiintymysvanhempia, perhepetejä, taaperoimettäjiä, liinailijoita ja kantoreppuilijoita, kestovaippailijoita, sormiluomuvegaaniruokalijoita  – yleensä aina vain äitejä, jotka käyttävät kaiken aikansa ja energiansa kasvattaakseen tasapainoisen lapsen. Ei ihme, jos alkaa hirvittää ja lasten kasvattaminen tuntuu rakettitieteeltä, josta maisterinpapereilla ei selviä.

Nurinkurista tässä tilanteessa on se, että usein ne, joilla vauvan ja lapsen kasvattamisesta selviytymiselle ei ole erityisiä riskitekijöitä, pohtivat ja pelkäävät suoriutumistaan kaikkein eniten. Perheen perustamista lykätään määrittämättömään tulevaisuuteen, aikaan kun kaikki on valmista ja itse on vihdoinkin tarpeeksi kypsä. Valitettavan usein silloin käykin niin, että lasta ei kuulu, ja joudutaan turvautumaan henkisesti raskaisiin lapsettomuushoitoihin. Lopulta kaikki eivät halustaan huolimatta saa lasta.

Tutkijana, psykologina ja äitinä, joka on käynyt läpi uuvuttavan raskaan vauvavuoden ja on nyt nelivuotiaan maailman ihanimman olennon onnellinen vanhempi, sanon sinulle kypsyyttä odottava, lasta toivova ja pelkäävä ihminen: se EI ole rakettitiedettä. Se on rakkautta, rimanalituksia, raivareita, anteeksipyytämistä ja -antamista, onnistumista, paremmaksi tulemista, virheitä, armoa ja tajunnanräjäyttävää, sisuskalut ympärikääntävää onnea.

Ole itsellesi armollinen, ylitä välillä aita sieltä ihan matalimmasta kohdasta, virheitä et voi välttää, mutta ylivoimaisesti suurimman osan ajasta teet kaiken juuri oikein. Päätän kirjoitukseni Yhdysvaltain taannoisen presidentin hienoihin kampanjasanoihin: Yes we can!

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s