Jokaisen kokemus sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on erilainen

Transnuoren aatteita 4

Seksuaalisuudesta puhuttaessa esiin nousee usein myös sukupuoli. Ne ovat kaksi eri asiaa, mutta tavallaan myös kytköksissä toisiinsa. Minultakin on kysytty, että mitä eroa niillä sitten on? Seksuaalisuus, puhuttaessa seksuaalisesta suuntautumisesta, on sitä, kenestä pidät. Sukupuoli on osa sitä, mitä itse olet. Mielestäni sanonta Seksuaalinen suuntautuminen on sitä, kenen kanssa menet sänkyyn. Sukupuoli on sitä, kenä menet sänkyyn. kiteyttää näiden asioiden eron helposti ymmärrettävällä ja hauskalla tavalla.

Seksuaalisuuden merkitys sukupuolenkorjausprosessissa on vähän epäselkeä. Siitä puhutaan prosessin yhteydessä kuten muistakin asioista; koulusta, kodista ja kavereista. Lääkärit haluavat kuulla aiheesta, mutta se ei voi vaikuttaa diagnoosin saamiseen. Kysymykseen ‘’Mitä seksuaalisuutesi on?’’, ei voi vastata väärin, koska ei ole yhtä oikeaa vastausta. Mielestäni transsukupuolisuus ja seksuaalisuus eivät ole riippuvaisia toisistaan. Voi olla homo, hetero, bi tai vaikka aseksuaali ja silti trans.

Joillakin transihmisillä epäilykset omasta transsukupuolisuudesta heräävät sukupuolen ja seksuaalisuuden ollessa yhteiskunnan normien näkökulmasta ristiriidassa keskenään. Omalla kohdallani löysin vastauksia myös silloin, kuin aloin pohtia seksuaalisuuttani ollessani noin kahdeksanvuotias. Muistan kuinka ihastuin tuolloin ensimmäisen kerran tyttöön ja asia ihmetytti minua kovasti. Ensin ajattelin, ettei tytön ole mahdollista ihastua toiseen tyttöön. En tuolloin tiennyt seksuaalisuuden monimuotoisuudesta, vaan ajattelin kaikkien olevan heteroita.

Aikanaan sain enemmän tietoa, josta sain apua itsetutkiskeluun. Kun kerroin nuorempana joillekin ihmisille siitä, kuinka koen olevani oikeasti poika, he kyseenalaistivat ensimmäisenä seksuaalisuuteni. Joiltakin sain kuulla olevani vain todella lesbo. Ei ole kenenkään muun asia alkaa määritellä toisen seksuaalisuutta tai sukupuolta. Vaikka joku näyttäisi mielestäsi homolta, ei ole kohteliasta ilmaista sitä ääneen. Se voi tuntua kommentoitavasta todella pahalta, jos esimerkiksi kommentti menee ihan päin honkia.

Mielestäni ihmisten tulisi tällaisissa tilanteissa oppia ymmärtämään juurikin näitä sukupuolen ja seksuaalisuuden eroja. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että nuoren kertoessa olevansa jotain muuta kuin kehonsa oikeaksi tunteva hetero, hän on vain epävarma itsestään ja kyseessä on vain vaihe. Ihmisen ikä ei saisi ikinä olla este olla sitä mitä on.

Jusa

Kirjoittaja on 16 vuotias. Hän valottaa kirjoituksissaan elämäänsä nuorena transkundina. Blogi vie meidät koulumuistoihin jotka normittivat, hetkiin kun seksuaalisuus ja sukupuoli sotkeentuivat toisiinsa sekä ihmissuhteisiin, jotka toivat onnea mutta myös sydänsuruja.

”Jos haluat astiaston suomeksi, paina 1” – sote, äidinkieli ja perustuslaki

shutterstock_271845803Eduskunta hyväksyi 13.12. mallin, jossa Vaasan keskussairaala luopuu sote-uudistuksen yhteydessä laajasta päivystysvastuusta. Sen potilaat ohjataan tarvittaessa Seinäjoelle. Kaikki oppositiopuolueiden edustajat äänestivät ehdotusta vastaan. Eduskuntakäsittelyä edeltänyt sosiaali- ja terveysvaliokunnan äänestys ratkesi äärimmäisen niukasti, äänillä 8-7. Useat eri tahojen laskelmat siitä, että Vaasan sairaalan nykyisen toimintatason säilyttäminen olisi ollut vähintään yhtä edullista kuin nykyinen malli, ohitettiin. Pohjanmaan poikkeuksellisen vilkkaan väestönkasvun seuraukset terveyspalveluille ohitettiin myös.

Perustuslakivaliokunta totesi sairaaloiden päivystyksestä, että Seinäjoella on turvattava terveydenhoito myös ruotsin kielellä. Hallitus ei ole kertonut, miten tämä käytännössä tapahtuisi. Epäilyt siitä, että perustuslakivaliokunnalle toimitetut mietinnöt ja potilaita koskevat luvut olivat olleet vaillinaisia ja suorastaan virheellisiä, ohitettiin. Lakioppineiden huoli siitä, että perustuslakivaliokuntaa käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti, ohitettiin myös. Arvatkaa, mitä tapahtui eduskunnassa ehdotukselle siitä, että Vaasan sairaalan toimintaa vielä käsiteltäisiin perustuslakivaliokunnassa?

En ole kuullut kenenkään ulkopuolisen asiantuntijan väittävän, että tässä olisi kyse sosiaali- ja terveydenhoidon laadusta tai tehokkuudesta. En ole kuullut kenenkään epäilevän, ettei kyse olisi pohjimmiltaan puolue- ja kielipolitiikasta.

Sosiaalitieteissä niin sanottu standpoint-teoria korostaa sitä, että eri väestöryhmillä on erilainen kokemus todellisuudesta. Naiset tietävät, miltä tuntuu olla näkymätön veljeilevien miesten keskuudessa, seksuaaliset vähemmistöt tietävät, miltä tuntuu katsoa rakkausleffoja, joita ei ole tehty heitä varten. Ja Suomessa asuva ruotsinkielinen tietää, miltä tuntuu kuin omaa äidinkieltä jatkuvasti latistetaan. Arki on täynnä pieniä, yhtä ärsyttäviä kuin käsittämättömiä puutteita. Helsingin kaupunki, Suomen Akatemia, Helsingin yliopisto, Korkeasaari: tässä sattumanvaraisesti ensiksi mieleen tulevia tahoja, joiden pitäisi toimia ruotsiksi mutta kuluneen vuoden aikana se ”unohtui”, näyttelystä, juhlapuheesta, kylteistä.

Kun soitat puhelinpalveluun, kysytään haluatko astiaston ruotsiksi? ”Vill du ha servis på svenska, tryck 2.” Service, eli palvelu, joka lausutaan eri lailla, ei tule silloin heti mieleen. Tästä ei kukaan ruotsia puhuva älähdä, tietenkään. Emme halua olla hankalia, ylimielisiä, vaivaksi. Jos myyjä, lääkäri tai virkailija puhuukin ruotsia, olet yllättynyt ja kiitollinen. Harvoin tulee edes mieleen vaatia ruotsinkielistä palvelua – ei edes silloin, kun se on perustuslaillinen oikeus.

Mutta en usko, että valtaväestö huomaa, saati ymmärtää, miltä tuntuu jatkuvasti arvailla mitä tarkoitetaan, niellä ärtymystä, olla kysymättä eikö virastoissa tosiaan löydy yhtään ihmistä joka hallitsee ruotsia ja voisi hoitaa käännökset? Miltä suomea puhuvilta tuntuisi, jos pulla olisi pula, auto olisi outo, ja hätä olisi heti – tai sanojen sijaan olisi vain aukko, jota kukaan ei huomaa, jos et siitä älähdä – joka päivä, mitä odottamattomimmissa ja, korostan, julkista palvelua tarjoavissa yhteyksissä.

Korostan myös, että häiritsevää tässä eivät ole eri murteet, korostukset tai pienet arkiset virheet. Teen niitä itse suomeksi koko ajan, eikä minua lainkaan vaivaa jos virkamies tai lääkäri, joka haluaa harjoittaa ruotsiaan, tekee samoin. Kaikki elävä, puhuttu ruotsi on osa ruotsin kieltä. Mutta typistetty, mukiloitu, paperista luettu anonyymi ”pakkoruotsi” on sen hauta.

Joskin hauska hauta: Facebook-sivusto Dåliga översättningar svenska-finska kokoaa parhaimmat helmet, kuten mainos: ”Fiksun ostamisen puolesta – Fittiga köp”. (Jos fiffiga-sanasta vaihtaa kaksi f-kirjainta t:ksi, sana fiksu muuttuu v-sanaksi.) Erheistä koottu kirja Tack för ditt förstånd! on myyntihitti ja hyvä joululahjavinkki.

Mutta vaikka kieli hautautuu, ihmiset eivät kuole ruotsinkieliseen astiastoon. Sairaaloissa sen sijaan kuollaan. Niissä myös kärsitään, pelätään ja tervehdytään. Kuumeisen, loukkaantuneen tai iäkkään ihmisen kielitaito heikkenee. Siksi myös aikuiselämänsä pitkälti suomeksi eläneillä ruotsinkielisillä on yleensä vahva tarve puhua lääkärin kanssa ruotsia. Silloin löytää itse sanoja ja ymmärtää, mitä lääkäri vastaa.

Isoäidilläni oli läheinen ystävä, joka 80-vuotiaana sairastui ihottumaan. Hän oli jo vanhainkodissa, ja lääkäri tuli käymään. Missä kutiaa, lääkäri kysyi suomeksi, kuten tavallista, koska ei halunnut, uskaltanut, osannut tai viitsinyt puhua ruotsia. Ystävä vaan ei millään muistanut oikeaa sanaa suomeksi. Kunnes se vihdoin tuli mieleen: hymyhuulet! Niissä sattuu. Vasta lääkärin lähdettyä hän tajusi virheensä. Piti sanoa häpyhuulet. Hän soitti valtavan nolona isoäidilleni, jolta tarina sitten lähti liikkeelle. Olen muistanut sen niin pitkään, koska se on paitsi surkuhupaisa myös niin kaunis. Iäkäs nainen, joka vahingossa muuntaa kieltä hieman aistillisempaan suuntaan.

Ruotsinkielisiä asuu Pohjanmaalla melkein 100 000. Miten Seinäjoella aiotaan heitä kuunnella ja heidän kanssaan kommunikoida? En ole ollut potilaana Seinäjoella, enkä siis tiedä, voihan olla että siellä, toisin kuin pääkaupunkiseudulla, saa hienosti palvelua molemmilla kotimaisilla kielillä. Ja vielä niillä Pohjanmaan murteilla, joita itse en millään ymmärrä. Ei, en kadehdi niitä seinäjokisia terveysalan ihmisiä, jotka saavat närpesiskaa puhuvan potilaan hoidettavakseen omalla kouluruotsilla!

Päätöksestä ei näytä vielä nousseen sen suurempaa mekkalaa suomenkielisten kesken. Ministerit puhuvat kauniisti perheiden moninaisuuden huomioimisesta, mutta ruotsin- ja kaksikielisten perheiden peruspalvelut eivät tunnu sisältyvän tähän ”moninaisuuteen”. Sen sijaan sellaisilla vaikuttajilla, kuten Osmo Soinivaara, on pokkaa väittää, että jos Seinäjoen kielivaatimuksen muodollisesti täyttävät lääkärit ja hoitajat eivät pohjanmaalaisille kelpaa, niin kannattaisi luopua koko ruotsin kielitaidon vaatimuksista.

Näin puhuu vain ihminen, jonka pulla ei ole pula, jolta lääkäri ei käännä katsetta pois ilmoittaakseen suuttuneesti seinälle: en sitten puhu äidinkieltäsi ja joka ei eläintarhassa joudu keksimään lapselle eläinten nimiä omasta päästään, koska perustuslaissa taattu käännös sattui taas kerran unohtumaan. Jolle ei tule mieleen, että voisihan sitä myös vaatia, että kielivaatimus ja perustuslaki täyttyisivät ihan oikeasti, eikä vain vastentahtoisen muodollisesti.

Vaasan sairaalan päivystysvastuun suhteen tarvitaan nyt laajakatseista, Suomen historiaa, väestörakennetta, ja tulevaisuutta ajattelevaa valtionpäämiestä. Tasavallan presidentillä olisi esimerkiksi mahdollisuus pyytää, että perustusvaliokunta perehtyy eduskunnan päätökseen tarkemmin.

Monesko kerta toden sanoo?

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Selittämätön lapsettomuus – selitä se minulle!

shutterstock_131965010Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Rauhassa yrittämään”, kuului kehotus. Millainen on mieliala, kun rauhassa yrittää. Yrittää ja epäonnistuu. Yrittää ja epäonnistuu. Rauhallinen? Kuin tyyntä myrskyn edellä? Valkoinen Norsu katsoo ilmapuntaria: matalapainetta näyttää ennustavan.

Annan ja Antin kohdalla kävi niin kuin monelle muullekin. ”Rauhassa” yrittäminen ja toistuva epäonnistuminen söivät salakavalasti itsetuntoa. Koko kehossa tuntui syyllisyys, häpeä ja huonommuus. Voimat hakea apua tilanteeseen olivat loppua yrittämiseen.

Taaksepäin katsoessaan Anna totesi, ettei itsekään ymmärrä, miten siinä kului niin monta vuotta. Välillä asiasta puhuttiin, välillä vaiettiin visusti. Kaikkea yritettiin. Yritettiin pitää sisukkaasti yllä uskoa onnistumisesta. Välillä annettiin asian vain olla, yritettiin unohtaa ja elää ihan tavallisesti.

Jossain vaiheessa ajatus avun hakemisesta oli valmis sanottavaksi ääneen. Anna ja Antti pääsivät julkisen puolen sairaalaan hoitoarvioon ja saivat diagnoosin ”selittämätön lapsettomuus” tai ”määrittämätön hedelmättömyys”. Anna oli juuri täyttänyt 32 vuotta.

Olen kysynyt monelta potilaalta, miltä tuntuu, kun lapsettomuuden alkututkimuksissa ei löydy mitään poikkeavaa. Onko se hyvä vai huono uutinen?

Yhdestä näkökulmasta sen voi katsoa hyväksi uutiseksi: ei ole ehdotonta estettä raskaaksi tulemiselle eli mahdollisuus raskauden alkamiseen ilman hedelmöityshoitoa on olemassa.  Toisesta suunnasta katsottuna tilanne voi olla huolestuttava: taustalla voi olla sellainen häiriö hedelmöittymisessä, jota ei voi ennalta testata tai tutkia, vaan se selviää vasta hedelmöityshoitojen edetessä.

Antti kertoi minulle omista tunnelmistaan:
”Sanat ”selittämätön”, jota hoitava lääkäri käytti, ja ”määrittämätön”, joka tulostui järjestelmästä potilaskertomukseen, ovat piinallisia! Ne eivät anna vastatausta mihinkään. Olisin toivonut, että tilanteeseen olisi löytynyt jokin selitys. Jotain jolle olisi oikeasti voinut tehdä jotain.”

Selittämättömän selittämiseen ei ole sanoja.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapsettomuuslääkärin ilo ja arki

Sanna OksjokiVoi miten nopeasti kahdeksan kuukautta onkaan hujahtanut! Tähän aikaan on sisältynyt paljon uuden oppimista, iloa, naurua ja toiveiden täyttymistä, mutta välillä myös harmistuksen kyyneleitä ja pettymyksiä.

Aloitin vuoden alussa lääkärinä Väestöliiton Turun lapsettomuusklinikalla. Ala oli alkanut kiinnostaa jo opiskeluaikana tehdessäni tutkimustyötä munasarjan sidekudoksen molekyylibiologiasta. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, naistentautien ja synnytysten erikoislääkärinä, itselleni oli avautunut mahdollisuus vihdoin päästä oppimaan näitä asioita käytännössä ja tekemään työtä lapsettomuuslääkärinä. Se oli unelmieni täyttymys ja puhkuin tarmoa uuden edessä!

Ensimmäisen kuukauden seurailin kollegoiden vastaanottoa, tutustuin laboratorion toimintaan, opettelin tietokoneohjelmien käyttöä ja monia käytännön asioita. Naistentautien ja synnytysten erikoislääkärin peruskoulutukseen ei juuri sisälly oppia lapsettomuushoidoista, joten suuri osa asioista ja toimintatavoista oli täysin uusia. Vähitellen kuitenkin perusasiat alkoivat hahmottua ja jo helmikuussa sain vastaanottaa omia asiakkaita.

Itselläni on ollut ilo ja onni työskennellä huippuammattilaisten keskellä. Koko klinikan henkilökunta toimii tiiminä ja tunnelma on ollut hieno. Hoitajat, klinikkasihteeri, laboratoriohenkilökunta ja lääkärit yhdessä ovat luoneet todella ihanan työyhteisön, jossa apu on aina ollut saatavilla, koskipa avuntarve sitten pohdintaa spermanäytteestä, alkioita, hoidon suunnittelua ja aikataulutusta tai laskutus- ja printteriongelmia.

Väestöliitossa työskennellessäni olen kokenut, että itselläni on syntynyt aivan erityislaatuinen suhde asiakkaisiini. Olen itse kulkenut heidän rinnallaan oppimisen polkua ja tavoitteena meillä kaikilla on ollut toteuttaa yksi heidän suurista haaveistaan. Vastaanotoilta on puuttunut jatkuva kiire, ja siten on ollut aikaa jutella ihmisten kanssa ja perehtyä kunnolla heidän tilanteeseensa. Jokainen asiakas on ollut tärkeä – he pysyvät mielessäni ja toivon kaikille heille plussatuulia!

Jatkan nyt Turun yliopistolliseen keskussairaalaan suorittamaan lisääntymislääketieteen lisäkoulusta. Toivon, että saan kuitenkin vielä palata tänne paljon oppia mukanani. Väestöliittoon on joka päivä ollut mukava tulla töihin!

Sanna Oksjoki

Kirjoittaja on Väestöliiton Turun lapsettomuusklinikan erikoislääkäri, joka on parhaillaan opintovapaalla

 

Sinä olet sukupuolesi paras asiantuntija

shutterstock_106519055
Millaista on olla nainen? Millaista on olla mies? Käyttäydyinkö sukupuoliroolini mukaisesti, kun aamulla laitoin leipäni päälle juustosiivun enkä makkaraa? Mitä sukupuoli on ja miten sitä arvioidaan? Kuka on oikeutetumpi arvioimaan omaa sukupuoltaan kuin ihminen itse?

Transsukupuolisten sukupuolen korjausta haluavien kohdalla arviointi on ulkoistettu lääkäreille ja psykologeille. Pitkän korjausprosessin aikana ihmisen pitää osoittaa tutkijoille kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja elävänsä siinä sukupuoliroolissa. Ihmisen oma arvio omasta sukupuolesta ei riitä. Se tuntuu kummalliselta.

Minä olen lääkäri, istunut kuusi vuotta yliopistossa opiskellen ihottumia ja insuliinihoitoa. En minä osaa toisen puolesta tulkita, miten kukakin sukupuolensa kokee ja missä sukupuoliroolissa on. Kuinka voisinkaan? Eihän sukupuoli ole kaksinapainen systeemi, josta löytyvät vain vaihtoehdot A ja Ö, äärinaiset ja äärimiehet. Tapoja kokea oma sukupuoli ja ilmaista sitä on yhtä monta kuin kokijaakin.

Todennäköisesti en läpäisisi tutkimusjaksoa itsekään. Kuinka uskottavana naisena minua pidettäisiin harmaissa, maalitahraisissa verkkareissa ruohoa leikkaamassa tai kasaamassa halkopinoja? Miten kävisi ruuanlaittoa ja koiria rakastavan mieheni?

Suomessa, kuten monessa muussakin länsimaassa, sukupuoliroolit ovat vähitellen muuttuneet. Ei ole enää miesten ja naisten töitä. Itseilmaisussa on enemmän vapauksia, joita vanhat perinteet eivät kahlitse. Lapset pyritään kohtaamaan yksilöinä ja ravistamaan pois sitkeät kasvatuskaavat, poikakoodit ja tyttökoodit. Mutta transsukupuolisen täytyisi olla ilmaisussaan stereotyyppi miehestä tai naisesta läpäistäkseen tutkimusjakson arviot. Oma tulkinta ja tunne eivät riitä.

Kun kerran ihminen on oman sukupuolensa paras asiantuntija, miksei juridista sukupuolta voisi muuttaa henkilön oman ilmoituksen perusteella? Mihin tarvitaan pitkä ja nöyryyttävä tutkimusjakso yhden numeron muuttamiseksi sosiaaliturvatunnuksessa?

Nykyisen translain mustin piste on juridisen sukupuolen korjaamisen ehtona vaadittu lisääntymiskyvyttömyys. Siis suomeksi: tahdonvastainen sterilisaatio. Pakkosterilisaatio tuo mieleen mustavalkoiset valokuvat keskitysleireiltä, mutta ei, tämä on Suomi vuonna 2015.

En lääkärinä halua, että lääketiedettä käytetään ihmisoikeusrikkomusten työvälineenä. Translain on muututtava. Juridinen sukupuoli on voitava muuttaa henkilön omalla ilmoituksella. Lääketiede auttakoot heitä, jotka tarvitsevat kirurgiaa tai hormonihoitoja.

Translaki on uusittava. Häpeätahra on poistettava sivistyksen satiiniverhoistamme lopullisesti.

”Katsekontakti, hymyily on suotavaa”

Mitä haluaisit sanoa lääkärille? Tällä kysymyksellä avasin tyttöjen keskuudessa supersuositun Demi.fi:n keskustelupalstalle uuden aiheen. Halusin kerätä nuorilta tytöiltä kommentteja lääkäreihin ja lääkärikäynteihin liittyen, jotta voisin välittää heidän ajatuksiaan luennoissani lääkäriopiskelijoille.

Parissa päivässä ketjuun kertyi 150 vastausta. Nuorilla oli paljon sanottavaa. Monet kertoivat ikävistä kokemuksistaan vastaanotolla, jossa heitä kohdeltiin epäasiallisesti ja heidän huoltaan ylenkatsottiin.

”No ensinnäkin katsekontakti on tärkeää.”

”Mun mielestä tärkeintä olisi, että nuortakin kohdeltaisiin järkevänä ja ajattelevana yksilönä, eikä siis sillä asenteella, että potilas on vasta typerä ja tietämätön teini.”

”Lääkärin pitää ottaa nuoren ongelmat tosissaan!!!”

”Olis kauheen kiva, jos lääkärit ottais asiat vakavasti”

”Lääkärit voisi mielestäni olla vähättelemättä potilaiden kipuja”

”Monta kertaa kun oon mennyt lääkäriin ni oon kohdannut vähättelyä ja musta tuntuu et se kohdistuu just nuoriin”.

Olin yllättynyt siitä, miten iso joukko nuorten kommenteista liittyi lääkärin käytökseen vastaanotolla. Huonoa käytöstä nuoret saavat osakseen muulloinkin – kiilaamista kauppajonossa, tuuppimista, mulkoilua ja jopa ulkonäön kommentointia ventovieraan taholta.

Me aikuiset taidamme olla aikamoisia kaksinaismoralisteja! Lapsen ja nuoren käytöstä koulimme jatkuvasti – ”aivasta hihaan, kättele isotätiä sukujuhlissa ja muistakin katsoa silmiin, älä puhu ruoka suussa, älä keskeytä, älä mutise, ole reipas”. Silti me aikuiset itse käyttäydymme epäkohteliaasti nuorta kohtaan, jopa palveluammateissa.

Töykeys ja ylenkatsonta eivät tuo nuorta uudestaan vastaanotolle. Huolen väheksyntä ei lisää nuoren oman kehon tuntemusta tai halua huolehtia terveydestä. On pienestä kiinni, että nuori kokee tulleensa autetuksi ja ymmärretyksi. Niin kuin yksi harvoista positiivisen kokemuksen jakaneista Demi-keskustelijoista asian ilmaisi:

”Oma lääkärini sanoi aluksi ”Hei!” Minä olen N.N.” ja kehotti istumaan, tuli tosi reipas ote verrattuna niin flegmaattisiin ”joo, terve, istu”-lääkäreihin. Tämä lääkäri myös kuunteli, kyseli täydentäviä […]. Tuli sellainen olo, että häntä oikeasti kiinnostaa, että paranen. 🙂 Sain myös hyvät viikonlopuntoivotukset iloisesti hymyilevältä lääkäriltä, voi että jäi hyvä mieli.”

Lääkäriopiskelijat ahtaalla

Alkuvuodesta Facebook-seinäni virtaan ilmestyi kuva täyteen ahdetusta luentosalista. Nuoret opiskelijat istuivat ahtaannäköisesti täyttäen salin käytävät ja portaikotkin.  Kuvan päälle oli liitetty lehtileike, jonka otsikko kertoi lääketieteen opiskelijoiden määrän reilusta kasvusta. Pienellä tekstillä alalaidassa oli lisäys ”Oulun yliopiston lääketieteen toisen vuosikurssin opiskelijat luennolla 7.1.2013”.

Kuva jäi siinä määrin vaivaamaan, että kysyin kollegalta, mitä pohjoisessa tapahtuu. Vastaus järkytti minua. Oulun yliopistosairaalassa opettava kaverini tiesi kertoa, että kontaktiopetus, eli opetus, jossa oltiin naamatusten potilaan kanssa, oli vähentynyt muutamassa vuodessa kymmeniä prosentteja. Opiskelijaryhmät ovat liian isoja luentosaleihin. Luennon alussa vallitsevat viidakon lait – nopein saa istumapaikan. Kollega vertasi lääketieteen opintoja kirjekurssiin. Tilanne on erityisen hankala Oulussa, mutta samansuuntainen myös muissa yliopistoissa. Olin tyrmistynyt! Mitä ihmettä on tapahtumassa omalle ammattikunnalleni?

Kuva muistui mieleeni taas jokin viikko sitten, kun istuin THL:n järjestämässä dialogisuus-seminaarissa. Kaksipäiväisessä koulutuksessa korostettiin inhimillisen kohtaamisen tärkeyttä kaikessa asiakastyössä. Kuuntelu, kunnioitus ja aito halu ymmärtää pitäisivät olla pohjana potilassuhteessa. Asiakkaan ja lääkärin tulisi olla samanarvoiset, asiantuntijoita molemmat, toinen lääketieteen, toinen oman elämänsä. Tällainen asenne on välttämätön omassa työssäni, joka sivuaa ihmisen intiimeintä osaa, seksuaalisuutta.

Taitavaksi lääkäriksi kehittyy vain potilaita kohdaten. Joskus koskettaen, mutta eritoten hiljentyen ja kuunnellen. Lääkärin työ on käsityöammatti. Se on kisällinä toimimista, jossa mestari ei aina olekaan kollega, vaan oma potilas.

Mitä oppii nuori lääkäriopiskelija, jonka potilaat ovat koirankorville luettujen kirjojen kuvia ja lyijykynän merkintöjä marginaalissa? Hän erottaa papulan pustulasta ja osaa epäillä Guillan-Barren oireyhtymää, mutta ymmärtääkö hän, mitä merkitsee yksinäisyys tai suru, huoli parisuhteesta tai murrosikäisestä lapsesta. Millaisen rohkeuden hän saa kohdata kaltoinkohdeltu nuori tai keskustella potilaan seksuaalisuuteen liittyvästä arasta asiasta?

Suurten kurssikokojen taustalla on naurettava ajatus lääkäripulan korjaamisesta tällä tavoin ja yliopistojen puhdas rahanahneus. Minun on vaikeaa keksiä asiasta mitään hyvää sanottavaa. Olen huolissani tulevien kollegoideni jaksamista. Yhtä huolissani olen tulevaisuuden potilaasta, jota hoitavan lääkärin taidot ovat marginaalimerkinnöistä saatu vailla kontaktia oikeaan ihmiseen.