Okei, tää on ihan hirveetä.

Joka aamu herätessäni toivon, että olo olis havaittavasti huonompi kuin edellisenä päivänä.  Ei ole.

Yritän kuulostella, tuntuuko alavatsassa tai rinnoissa joltain tai turvottaako. Sitä on vaikea sanoa, koska olen ollut pian kaksi viikkoa äidin ruuissa ja nukkunut pehmeämmällä patjalla kuin tavallisesti. Ja se ylimääräinen keltarauhashormonikin vielä.

Tuntuu musta jotenkin erilaiselta. Mutta aikaisemminkin on käynyt niin, että ovulaatiota seuraavalla viikolla on ollut parin päivän ajan kaikenlaisia tuntemuksia – ja sit yhtäkkiä ei mitään ennen kuukautisten alkua merkitsevää kouraisua.

Viikko sitten kävin pari kertaa lenkillä. Jälkeenpäin aloin miettiä, tuntuisko musta kutsuvalta ripustautua tekemään kotia outoon, sysipimeään paikkaan jos siellä kävisi hirveä töminä. Päätin, että koska en ole huolehtinut ruumiinkunnostani lainkaan  puoleen vuoteen, ei siitä tarvii alkaa huolehtia just nyt.

Yritin tentata äidiltä, oliko sillä jotain tosi varhaisia oireita, kun se alkoi odottaa meitä. Valitettavasti just tässä asiassa sen muisti ei ulotu 39 vuoden päähän, vaan alkaa kohdasta, jossa se tiesi odottavansa mua ja oli niin huonovointinen, ettei voinut syödä ravintolassa tilaamaansa pihviä. 70-kuvulla, eikun -luvulla, ei kuulemma syöty usein ravintolassa, ja siksi tämä on jäänyt mieleen.

Ehkä toi tarkoittaa sitä, että meidän suvun naisilla ei ole varhaisia ensioireita ja mäkin voin lakata kyttäämästä niitä. Varsinkin kun tärkeintä olis ottaa rennosti, eikä kyttääminen ole siinä hyväksi – vaikka rennosti ottaminen olis helpointa, jos sais jonkun päteväntuntuisen merkin siitä, että kaikki on kunnossa.

Vaan eikös mulla ollutkin jo se uudenlainen alavatsan pistely, josta kerroin loppuviikosta? No, löysin bikinirajasta sisäänpäin kasvaneen ihokarvan, joka on saattanut aiheuttaa just sellaista nuppineulamaista kipua.

Jos jollain on avain, jolla pystyy kääntämään aikaa eteenpäin, niin nyt sais käyttää. Perjantaihin kiitos.