Kolmikymppinen nainen istuu kahvilassa ja puhelin piippaa. Hän istuu luennolla ja puhelin välkkyy. Hän istuu terassilla ja tuntee käsilaukun tärisevän. Käsi nostaa lasia ja tärisee ja laukku tärisee. Ystävät keskeyttävät keskustelun ja katsovat naista. Miksi hätäännyt, ilmeesi ja ryhtisi lysähtää? Puhelin jatkaa vaativaa tärinäänsä. Miksi, miksi et vastaa, vastaa nyt! Nainen lähtee kotiin.

Kotona kännykkä soi. Nainen vastaa.

Äiti soittaa. On koettanut niin moneen kertaan saada yhteyttä. Miksi et vastaa? Mikä on tärkeämpää? Oletko jo unohtanut että äiti voi niin huonosti ja on yksin, aivan yksin!

Kolmekymppinen nainen kuuntelee. Hän siirtää deittinsä, hän ei vastaakaan miehen kutsuun, hän jättää menemättä ulos kaverin kanssa, hän väsyy, hän masentuu. Hän siirtää omaa elämäänsä jonnekin pois näkyviltä, hän häpeää omia toiveitaan. Äiti tarvitsee häntä. Kolmekymppinen nainen on tarjolla kuin omaishoitaja terveelle kuusikymppiselle töissä käyvälle äidilleen.

Äiti on yksi niistä tuhansista äideistä, joka on tehnyt aikuisesta tyttärestään itselleen elämänsä sisällön. Äiti ei löydä uutta suuntaa leskeyden tai avioeron jälkeen tai puutuneen liittonsa rinnalle. Hän tarvitsee uskotun. Tytär kutsutaan hätiin. Ja tytär menee, pienestä asti syyllisyydellä kyllästetty, siipirikko tytär, yksi tuhansista ja taas tuhansista aikuisista tyttäristä, jonka oman elämän ilot ja virheet, teot ja ratkaisut, poikaystävät ja ihastukset kulkevat aina ensin äidin seulan kautta. Mikä kauhuelokuva, joka näytellään kaikki valot päällä.

Tämä on 2000-luvun ilmiö, joka vain kasvaa 2010-luvulta eteenpäin. Mitään tällaista ei ollut tunnistettavissa yleisenä ilmiönä aikaisemmilla vuosikymmenillä. Oli tapana kunnioittaa sukupolvien välistä rajaa, tukea, joka kulki vanhemmalta lapselle. Lapsi löysi oman polkunsa, teki omat virheensä. Mietin, alkoiko nykyinen siipirikkojen tytärten ja lastensa elämää elävien äitien malli kehittyä 1990-luvun alun lamassa. Perusturvallisuus, usko tulevaan putosi hetkessä äideiltä, pariskunnilta, perheiltä, työssäkäyviltä. Lamaa edelsi hurja nousukausi, jolloin mikä tahansa näytti mahdolliselta. Ja sitten, yhtäkkiä täydellinen romahdus, kaiken menettäminen, häpeä, syyllisyys, ja lasku virheistä, joiden tuloa et voinut aavistaa. Lamasta selvinneet sitoivat lapsensa todistajikseen, tyyliin ”Tämän vyyhden selvitin eikä se tapahtunut ilmaiseksi”.

Äidit ja tyttäret, ottakaa oma elämänne takaisin.