Vapauden ja vallan tasapainottamisen taito

Janis Joplinin kappale Me and Bobby McGee kuvaa rakastumista, jätetyksi tulemista ja vapauden kokemusta. Laulussa rakastuminen tekee toisesta ihmisestä oman elämän keskipisteen. Tunne on niin kokonaisvaltainen, että edes kodittomuus ei haittaa rakastunutta. Kun laulun Bobby jättää kertojan, tämä tajuaa, ettei hänellä ole kotia eikä mitään muutakaan menetettävää, jäljellä on ainoastaan vapaus. Laulu herättää kysymyksen vapauden ja rakkauden suhteesta toisiinsa.

Ei tarvitse olla koditon ja elää boheemia elämää 60-luvun Amerikassa tietääkseen jotain siitä kokonaisvaltaisen tyhjyyden tunteesta, jota jätetyksi tuleminen voi aiheuttaa. Vaikka ero ei muuttaisi arjen ulkoisia puitteita lainkaan, horjuttaa se yleensä kaikkien eron osapuolien elämää. Usein jättäjä on jollain tasolla ollut toisen elämän keskipiste, sillä seurustelusuhteen luonteeseen lähes kuuluu antaa toiselle ihmiselle erityinen, keskeinen paikka omassa elämässä. Olkoonkin eron sattuessa kuinka vapaa valitsemaan ja tekemään elämällään mitä vain, tämä ajatus ei aina lohduta.

Arkiajattelussa vapaus mielletään usein sanana positiiviseksi, kun taas valta kenties uhkaavaksi, hieman negatiiviseksikin. Kuitenkin kaikkia ihmissuhteita voidaan katsoa vallan näkökulmasta – valta kun voidaan määritellä jonkun mahdollisuudeksi vaikuttaa johonkin tai johonkuhun. Ihmissuhteet ovat yhteyttä ihmisten välillä ja yhteys vaatii aina vuorovaikutusta, ja vuorovaikutukseen sananmukaisesti sisältyy mahdollisuus vaikuttaa toiseen, siis vallan käsite. Ihmisen perustarve hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisesta täyttyy aina suhteissa toisiin ihmisiin. Toive hyväksynnästä saa meidät olemaan alttiita toisten käyttäytymiselle ja muuttamaan omaa toimintaamme ja olemistamme toisen vaikutuksesta.

Vuorovaikutusta, valtasuhteita ja vallankäyttöä ei voi jättää huomioimatta ihmissuhteita tarkasteltaessa. Näkökulma vallasta tulee erityisen selvästi näkyviin ihastuessa. Monelle on tuttua, kuinka nopea katseiden kohtaaminen, lyhyt ystävällinen arkipäiväinen keskustelu tai muu yllättävä tapaaminen ihastuksen kanssa pelastaa koko päivän. Yhtä lailla tunnistamme sen, miten hyväkin ilta voi mennä pieleen, jos ihastus ei ilmestykään paikalle tai ei itse keksi luontevaa tapaa vaihtaa paikkaa omien kavereiden luota siihen porukkaan, jossa ihastus on. Ihastuessa ikään kuin tiedostamatta luovuttaa vallan onnellisuudestaan – siis vapauden vaikuttaa siihen itse – itsensä ulottumattomiin, tässä tapauksessa ihastuksensa kohteelle.

Elämässä tuskin tulee eteen hetkeä, jolloin olisi täysin vapaa, täysin toisen vallan alla tai pitäisi hallussaan täyttä valtaa toiseen. Ihmissuhteet ovat kompromisseja, jossa annetaan osa omasta vapaudestaan pois ja hyväksytään, että toisella on valtaa käyttäytymisellään vaikuttaa omiin tunteisiin. Jätetyksi tuleminen on konkreettinen esimerkki tästä, sillä usein se havainnollistaa kipeästi, miten tunne satuttaa vaikka kivun haluaisi ajatella järjellä pois. Ylipäätään tunteet ovat asia, johon oma valtamme ei koskaan täysin yllä, sillä toiset ihmiset vaikuttavat niihin, halusimme tai emme. Tunteet kuitenkin ohjaavat motiivien, tietojenkäsittelyn ja tavoitteiden kanssa toimintaamme, auttavat sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja ennen kaikkea tekevät elämästä mielenkiintoista.

Tunteista ja vallasta puhuttaessa on myös muistettava sana vastuu. Vallan muodostuminen on jossain määrin yhtä mielivaltaista kuin tunteidenkin jatkuva muuttuminen, ja tässä täytyy muistaa vastuunsa toista ihmistä kohtaan. Vastuu ei tarkoita mahdottomia asioita. Konkreettisia keinoja vastuun ottamiseen ovat esimerkiksi avoimuus omista tunteista, ystävällisyys, empatia ja toisen arvostaminen myös silloin, kun toiveet ihmissuhteen laadusta ovat erilaiset. Valtaa on helppo käyttää väärin erityisesti silloin, kun omat tunteet toista kohtaan ovat pienemmät kuin toisen itseä kohtaan, sillä epäsuhtaisten tunteiden luoma valta antaa mahdollisuuden pompotella toista turhaan tai käyttää toisen kiintymistä hyväksi. Välillä väärin kohdeltu saattaa tiedostaa, ettei suhde ole terveellinen, mutta tunteet ohjaavat toimintaa niin vahvasti, että järjellä ajattelusta huolimatta jää itselle haitalliseen suhteeseen.

Hyvässä seurustelusuhteessa kaikkien vapaus ja vallankäyttö ovat tasapainossa. Omien kiinnostuksenkohteiden ja ystävyyssuhteiden säilyttäminen on tärkeää paitsi vähentämään tyhjyyden kokemusta silloin, jos suhde päättyy, myös inhimillistämään toiselle asetettuja vaatimuksia. Harvoin yksi ihminen voi vastata kaikkiin tarpeisiin ja olla niin täydellinen, että tämän kaikesta ihanuudesta ja ihmeellisyydestä huolimatta koko elämä kannattaa rakentaa yksin hänen ympärilleen. Vaikka syvät tunteet toista kohtaan väistämättä vievät omaa elämää ja onnellisuutta koskevaa valtaa pois itseltä, osa vallasta ja vapaudesta on hyvä pitää myös itsellä. Loppupeleissä elämän suuret ja pienet päätökset ovat silti eniten oman vallan alla, vaikka tunteet ja ihmissuhteet ihanasti pakkaa sekoittavatkin.

Se, että antaa toisen ihmisen tulla tärkeäksi osaksi elämäänsä, tarkoittaa aina riskiä hyvän menettämisestä. Suuri osa ihmisistä on valmis ottamaan tämän riskin, sillä vapaus vietynä niin pitkälle, ettei ole mitään mitä menettää, tuo harvalle onnea. Kysymystä vapauden, tunteiden ja vallan suhteesta pohtivat monet muutkin kuin Janis Joplin, kenties siksi, että elämämme merkityksellisyyden sanotaan rakentuvan suhteessa ja suhteissa toisiin ihmisiin. Taitoa onkin tasapainottaa valtaa ja vapautta niin, että elämä suhteineen olisi itselle ja muille mahdollisimman hyvää.

Tua Wideman
Kirjoittaja on Väestöliiton nuorisotyöryhmän jäsen

Kirjoitus on osa nuorten seurustelua käsittelevää #munvalinta-kampanjaa 23.-27.4.2018. Seuraa kampanjaa sivulla www.vaestoliitto.fi/munvalinta, sekä Instagramissa @nuortenvaestoliitto ja Nuorten Väestöliiton ja Poikien Puhelimen YouTube-kanavilla.

Uskallanko tulla näkyväksi?

Ihminen on sielullisesti kuin ilma tai tuuli. Se tulee näkyväksi vasta, kun on jotain mitä vasten sen olemassa olon voi huomata.

Ilma tai tuuli on näkymätön ja kuitenkin olemassa oleva. Se on, vaikka emme sitä näe. Se muuttuu havaittavaksi, kun se kohtaa jotain. Ihon, puun, kallion, meren, jonkun pinnan, toiseuden. Siinä se tulee näkyväksi, kuultavaksi, tunnettavaksi ja aistittavaksi toista vasten. Ilman sitäkin se on, mutta ei näkyvä tai määritettävissä millainen se on. Vasta kun se kohtaa jotain, käy ilmi onko se pehmeä, lempeä, mieto, hyväilevä vai ehkä kova, raaka tai kylmä.

Ihmisetkin tulevat näkyviksi toisia ihmisiä vasten. Suhteessa toisiin määrittyy myös sisäisyyteen käsitys siitä, millainen itse on, millaisena itse käsittää itsensä ja millaisena huomaa toisten näkevän itsensä.

Aina ei ole helppoa uskaltaa tulla näkyväksi. Voimme kätkeytyä näkymättömyyden piiloon, erilaisten roolien tai selviytymiskeinojen taakse uskaltamatta näyttäytyä sellaisena kuin olemme. Mikä meitä sitten estää näyttäytymästä? Mitä pelkäämme? Usein pelkäämme tulevamme haavoitetuiksi, torjutuiksi, mitätöidyiksi tai hylätyiksi. Pelkäämme, ettemme tulekaan nähdyiksi hyväksyttyinä, vaan jäämme muiden hyväksynnän ulkopuolelle. Saatamme tuntea sisäistä häpeää ja se estää meitä.  Suojaamme itseämme kivulta, jota näkyväksi tuleminen voisi aiheuttaa.

Suoja on usein syntynyt tarpeeseen, eikä se ole minullekaan vieras. Menneisyyden kokemukset, havainnot ja haavat ovat opettaneet meille, että tarvitsemme suojan turvaksemme. Siellä emme tule satutetuiksi.  Jos olemme yrittäneet tulla näkyviksi, olemme saattaneet saada osaksemme ikäviä, kipeitä kokemuksia, ehkä hylkäämistä, torjuntaa, ivaa, loukkaamista, satuttamista tai jotain muuta. On tullut olo, ettei ole turvallista näyttäytyä, koska silloin tulee vain haavoitetuksi. Vaikka suoja on ollut joskus tarpeen, onko se sitä enää tai kaikissa tilanteissa? Tarvitsemme taitoa tunnistaa, milloin suoja on tarpeen ja milloin sitä voisi keventää edes vähän. Sillä jos jäämme sen vangiksi, niin viemme itseltämme mahdollisuuden tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Sitä kuitenkin kaipaamme ja tarvitsemme.

Tarvitsemme riittävästi rakkautta, hyväksyntää ja turvallisuuden kokemusta, että uskaltaudumme aluksi ehkä haparoivin, heiveröisinkin askelin kokeilemaan tai harjoittelemaan näkyväksi tulemista. Siinä voi auttaa, kun kanssaihmiset ylläpitävät hyväksyvää ilmapiiriä, antavat tilaa, osoittavat kiinnostusta, kutsuvat osaksi keskustelua tai porukkaa. Se on uskomaton lahja, kun saa joskus olla turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, jossa kokee saavansa olla toisille juuri niin haavoittuva, pelkäävä ja heikko kuin on. Silloin saa ja uskaltaa olla kokonainen inhimillinen ihminen, kelpaava sellaisenaan.

Toisten hyväksynnän lisäksi tarvitsemme myös kelpaamista itsellemme, sisäistä kelpaamista. On uskaltauduttava katsomaan itsessään kaikkia puolia, myös niitä, jotka hävettävät tai haluaisi työntää pois. Tarvitsemme rehellisyyttä ja rohkeutta. Olennaista on kuitenkin, miten katsomme näitä puolia itsessämme. Kun pystymme näkemään ne myötätuntoisesti, lämmöllä ja lempeydellä, niin silloin näemme myös mitä varten ne ovat syntyneet, mihin niitä on tarvittu tai tarvitaan edelleen. Sitä sisäistä myötätuntoa vasten uskallamme tulla itsellemme sisäisesti näkyviksi sellaisina kuin olemme, pystymme hyväksymään ja kohtaamaan haavoittuvuutemme, kipumme ja heikkoutemme.

Kun pystymme kohtaamaan itsemme myös sisäisesti kokonaisina lempeydellä ymmärtäen, voimme uskaltaa tulla näkyviksi itsellemme ja toisillemme. Silloin meistä tulee se tuuli, joka olemme: liikkuva, muuttuva, elävä ja rajapinnoissa toisia vasten näkyvä.

Sanna Nojonen
Psykoterapeutti, mindfulness -ohjaaja
Väestöliiton terapiapalvelut

Tutustu Väestöliiton terapiapalveluihin ja varaa aika netissä

Kosketa minua hellästi sanoillasi ja teoillasi

❤ ❤ ❤ ❤ ❤ ❤

Kesällä nuori on vapaa koulun luomasta paineesta, rutiineista ja säännöistä. Silloin on enemmän mahdollisuuksia viettää aikaa ystävien kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin tai syventää tuttavuutta hieman etäisiksi jääneiden kavereiden kanssa.

Nuori ihastuu ja ehkä myös rakastuu. Kesälomalla uuteen ihmissuhteeseen on mahdollisuus panostaa ja antaa aikaa. Nuori tutustuu lähemmin ihastukseensa ja alkaa luottaa häneen hetki hetkeltä enemmän. Turvallisuuden tunne lisääntyy ja vahvistuu.

Uusi ihmissuhde sisältää yhdessä vietettyä aikaa, valvottuja öitä, tunteita, kohtaamisia, rakkauden tunnustuksia, lähetettyjä sekä vastaanotettuja viestejä, läheisyyttä, iloa ja nautintoa.

Toisinaan voi käydä niin, että kaikista voimakkaista läheisyyden ja rakkauden tunteista sekä upeista yhteisistä kokemuksista huolimatta suhde päättyy. Suhteen päättyminen – sen kestosta riippumatta – nostaa nuorella tunteita pintaan. Se voi olla helpotuksen tunteesta sydäntä raastavaan yksinäisyyden, hylkäämisen ja petetyksi tulemisen tunteeseen.

Nuori työstää surua sekä luopumisen tunnetta palaamalla suhteen aikaisiin viestittelyihin. Nuori pysähtyy lähetettyjen ja saatujen viestien ja kuvien äärelle sekä niihin liittyviin tunteisiin, saaden niistä lohtua.

Aikaa kuluu ja nuori saa etäisyyttä suhteen päättymiseen. Silloin voi mieleen alkaa hiipiä ajatus siitä, mitä suhteen aikana ihastumisen ja rakastumisen tunteessa lähetetyille luottamuksellisille seksiviesteille tapahtuu. Voiko nuori turvallisesti luottaa siihen, että kahdenkeskisiksi tarkoitetut viestit eivät vuoda eteenpäin. Pelaako luottamus vielä eron jälkeenkin?

Nuori tarvitsee jonkun ihmisen, jonka kanssa hän käy läpi huoltaan. Kun nuori kokee riittävän suurta turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta perhettä, läheisiä tai muita aikuisia kohtaan, hän todennäköisesti kertoo huolestaan, eikä jää yksin asian kanssa.

Seksiviestittely voi olla herättää aikuisessa huolta, pelkoa ja suuttumusta. Se voi olla aikuiselle täysin vierasta ja hämmentävää, jos tietoa siitä ei ole. On vain ajatus, että seksiviestittely on jotain pelottavaa ja vaarallista, josta on joskus ehkä kuullut.

Sinulta aikuinen, jolle nuori kertoo huolestaan, nuori odottaa lempeyttä, luottamuksellisuutta ja turvaa. Elämää ei voi kelalta taaksepäin eikä painaa ”delete” – nappulaa kokemusten tai tekojen pois saamiseksi. Elämä on tässä ja nyt.

Aikuinen, ota nuoren avun hakeminen ja puoleesi kääntyminen suurena luottamuksen osoituksena. Nuori kokee sinut turvalliseksi. Sanat ja teot, joilla nuorta ja tilannetta lähestyt, ovat merkityksellisiä.

Erään nuoren viisaisiin sanoihin kiteytyy paljon.

Kosketa minua hellästi sanoillasi ja teoillasi, vaikka olen toiminut sinun mielestäsi ehkä ajattelemattomasti, sillä

  • tarvitsen tukeasi
  • olen elämässäni vielä kokematon ja keskeneräinen
  • haluan kokea, ettet hylkää minua, vaan pysyt rinnallani
  • haluan säilyttää uskon ihmisten ja elämän hyvyyteen
  • haluan uskaltaa jatkossakin turvautua muihin ihmisiin ja luottaa heihin

Pitääkö numerosta tehdä numeroa?

shutterstock_321375020Iltapäiväkerhon mehuhetkeen kuului rituaali. Kun duralexlasi oli juotu tyhjään, pohjasta piti kurkata siihen painettu sarjanumero. Se ennusti tai paljasti milloin mitäkin, mutta ennen kaikkea poika- tai tyttöystävien määrää. Asialle naurettiin ja lähdettiin sitten pidemmittä pohdiskelutta leikkimään. Hyvä niin.

Onnen luvut puhuttavat myös aikuisiässä. Ne voivat linkittyä vaikkapa kokemukseen itsevarmuudesta, vahvistetuksi tulemisesta tai itselle tärkeisiin arvoihin. Luvut 0, 6, 11, 57 tai 99 aiheuttavat neutraalia nyökkäilyä, kantaa ottavaa hiljaisuutta tai kummastelua ääneen. Toisille ne ovat samantekeviä.

Monenko kanssa olet harrastanut seksiä? Voiko siihen vastata rehellisesti, pitäisikö heittää alakanttiin vai yläkanttiin? Entä jos ei muista? Entä jos omasta mielestä tieto ei kuulu muille? Millaisen kuvan haluaa itsestään antaa? Vaikka kysyjä ei teekään numerosta numeroa, niin tekee moni muu. Sopivasta lukumäärästä on monenlaisia näkemyksiä, jotka vaihtelevat seurasta toiseen ja myös sukupuolesta riippuen. Ei tarvitse kovinkaan paljoa pintaa rapistella huomatakseen, että seksikumppanien määrä aiheuttaa edelleen naisten ja miesten kohdalla erilaisia mieliyhtymiä.

Seksikumppaneiden lukumäärästä voi olla ammattilaiselle mielekästä kysellä, mikäli kerää juuri tätä asiaa käsittelevää tilastoa, ja tietää miksi. Kysymykseen (lomakkeissa joskus valmiine vastausvaihtoehtoineen) liittyy kuitenkin niin paljon arvoja ja ennakkokäsityksiä, että siihen lukee helposti mukaan tunkeutuva ja arvottava sävy, vaikka se ei millään lailla olisi kysyjän tarkoitus.

Yksilöllisissä kohtaamistilanteissa kuten vastaanotolla, voi nuorelle jäädä epäselväksi, mitä kysymyksellä ajetaan takaa. Millaisia johtopäätöksiä tehdään? Vastauksen perusteella on varmaankin mahdollista keskustella riskikäyttäytymisestä tai siitä, mitä kukin elämässään toivoo, tavoittelee, suree tai pelkää. Kannattaa kuitenkin miettiä, millaista olettamista kysymyksen esittäminen ja siihen saadut erilaiset vastaukset kummassakin osapuolessa aktivoivat. Seuraako siitä avoin ja voimaannuttava keskustelu, vai outo fiilis leimatuksi ja lokeroiduksi tulemisesta?

Voiko tärkeitä aiheita ottaa puheeksi avoimempia kysymyksiä käyttäen? Oletko tyytyväinen itseesi ja ihmissuhteisiisi? Onko sinun helppoa/vaikeaa kertoa seksiasioissa, mitä haluat, mitä et ja neuvotella siitä? Koetko että seksikontakteissa toteutuu rajojen kunnioittaminen, puolin ja toisin? Näihin kysymyksiin ei välttämättä ole helpompaa vastata, mutta jotenkin niissä on enemmän keskiössä yksilö ja hänen ihmissuhteet kuin se, miltä hänen tilanteensa näyttää tilastojen valossa.

Jos lukuja haluaa edelleen käyttää keskustelun pohjana, voisi jälleen – ainakin ajatusleikkinä – varustautua duralexlasein ja pitää virittäytyvä mehuhetki. Virkistymisen jälkeen voi kurkata sarjanumeroa ja pohtia, mihin kaikkiin mittaavissa oleviin asioihin se voisikaan viitata. Ovatko luvut merkityksellisiä omassa elämässä, taustaa, nykytilaa ja toivetilaa ajatellen? Jos ovat, niin millä lailla?

Onni

shutterstock_187940753Valitsin junaan työmatkalukemiseksi täysin väärän kirjan, kun nappasin kirjaston hyllystä mukaani Johanna Ervastin kirjoittaman kirjan Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008). Kirja kertoo äidin silmin lapsen yllättävästä, vakavasta sairastumisesta ja hitaasta kuihtumisesta pois.

Jouduin aina muutaman sivun luettuani sulkemaan kirjan, kun sen tunnelma junassa tuntui tulevan liian lähelle. Huomasin myös pohtivani sitä, haluanko edes lukea kirjaa eteenpäin, tiedostaen samalla tällaisen kohtalon mahdollisuuden. Muuttaisiko kirja ajatustani omista lapsistani tai minusta itsestäni?

Oman lapsen syntymän myötä elämään astuu huikea onni ja sen kääntöpuolella karmiva kauhu tämän onnen menettämisestä. Mitä voin tehdä estääkseni tämän menetyksen? Voinko ennakoida tarpeeksi ja hallita näin vastaan tulevia käänteitä? Saanko oman onneni pysymään itselläni, puristamalla sitä lujasti sylissäni? Antamalla elämän olen alkanut pelätä sitä.

Esikoiseni syntymän jälkeen ymmärsin kirkkaasti, että oli minun vastuullani pitää tämä nyytti hengissä. Paljonko on riittävästi ravintoa, unta tai ulkoilua? Mitä tuo itku tarkoittaa ja hengittäähän se nyt varmasti? Rutiinit auttoivat epävarmuuden sietämistä ja hengissä selvisimme molemmat tähän päivään asti.

Kuka osaa kertoa minulle huomisesta?  Kun yhteistä taivalta kertyy enemmän, käykö sen menettämisen hetki sitä raskaammaksi? Pelkäänkö vain sitä, mitä en tunne? Vai enkö halua myöntää omia rajallisia keinojani elämän hallitsemisessa? Onko onni sitä syvempää, kun sen tietää varmasti jossain vaiheessa päättyvän?

Ervast vastaa kysymyksiini kirjansa sivulla: Vasta sitten kun oma lapsi sairastuu kuolemanvakavasti, tietää, mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja onneksi on niin. Elämää ei voisi elää, jos kykenisi elämään todeksi näin rankkoja tunnekokemuksia toisten ihmisten kautta. On hyvä, että salaisuus ei avaudu ennen kuin se tulee omalle kohdalle.

Onnen menetys on yhtä suuri salaisuus kuin sen saavuttaminenkin. Sitä ei voi väkisin itselle rakentaa, eikä sitä voi väkisin itsellä pitää. Tähän minun on tyydyttävä, tässä menee voimieni raja. Ja niin on lopulta hyvä.

Kaksin mutta yksin

shutterstock_213575803

Uusi, elämääsi tullut pieni ihminen myllersi kaiken. Pyöräytti kertalaakista päälaelleen aikataulut, elämäsi tärkeysjärjestyksen, vähintäänkin makuuhuoneen sisustuksen, pyykkivuoren koon ja samalla mahdollisesti heilutteli parisuhteesi raameja. Sen lisäksi pieni ihminen laittoi uusiksi ihmissuhdeverkostosi. Eivät kaikki ihmissuhteet muuttuneet miksikään, mutta ehkä kuitenkin oli vaikeampi löytää yhteistä aallonpituutta ystävien kanssa, kun ne tärkeimmät asiat elämässä olivat heittäneet häränpyllyä.

Huomasitko, että jossain vaiheessa heistä, entisistä ystävistä, ei kuulunutkaan mitään? Tyrehtyivätkö sinunkin yhteydenottosi erilaisiin aikatauluihin lapsettomien ystävien, mutta myös perheellisten ystävien kanssa? Silloin kun sinulla olisi aikaa, he ovat töissä ja illalla kaikki ovat perheidensä parissa tai harrastuksissa. Työelämässä tai opiskelupaikalla olleet päivittäiset kontaktit jäävät vähintäänkin tauolle, elleivät katkea kokonaan. Enää ei voi istua lounaalla yhdessä työkavereiden kanssa ja pohtia maailmanmenoa.

Nyt on seuranasi tuo uusi, pieni ihme. Ja riittäähän siinä ihmeteltävää! Rakkauden määrä saa uudet mittasuhteet, se mikä oli ennen tärkeää, näyttäytyy nyt eri valossa. Et olisi voinut arvata sitä, miten paljon voi rakastaa ja sietää. Mutta. Miksi sitten tunnet haikeutta ja yksinäisyyttä?

Vaivihkaa, päivien seuratessa toistaan, viikkojen ja kuukausien vieriessä, pakkaillessasi vauvabodyja, hankkiessasi taas yhtä kokoluokkaa suurempia kurahousuja, huomaat yksinäisyyden hiipineen kotiisi. Päivät tuntuvat toistavan tuttua kopiota, eivätkä satunnaiset irtiotot, yksintehdyt kauppareissut, tuo poikkeusta siihen, että sisälläsi velloo joukko jakamattomia asioita. Niitä, jotka huutavat sisälläsi ja tarvitsisivat kuulijan. Käyt läpi tähänastisen elämäsi ehkä suurinta kehityskriisiä, mutta kelle siitä voisi puhua? Vaunulenkillä vastaantulevat äidit näyttävät kiireisiltä ja puuhakkailta, kun he pipon tupsut heiluen työntävät vaunuja toisella kädellä ja vetävät rattikelkkaa toisella. Puoliso tulee illalla kotiin huoahtamaan vauhdikkaasta oravanpyörästä, eikä välttämättä jaksa olla täyttämässä seurankaipuutasi ja kuunnella syväluotaavia pohdintoja työpäivän päätteeksi.

Moni tuore äiti on samassa tilanteessa: kaksin, mutta yksin. Rohkaisen sinua kuuntelemaan hetken aidosti ihmistä, jonka kohtaat hiekkalaatikon reunalla, äiti-lapsipiirissä tai pulkkamäessä. Sitä äitiä, joka aloittaa puheen jostain ihan muusta – hänellä saattaisi olla enemmänkin sanottavaa.

Siipirikot tyttäret

Kolmikymppinen nainen istuu kahvilassa ja puhelin piippaa. Hän istuu luennolla ja puhelin välkkyy. Hän istuu terassilla ja tuntee käsilaukun tärisevän. Käsi nostaa lasia ja tärisee ja laukku tärisee. Ystävät keskeyttävät keskustelun ja katsovat naista. Miksi hätäännyt, ilmeesi ja ryhtisi lysähtää? Puhelin jatkaa vaativaa tärinäänsä. Miksi, miksi et vastaa, vastaa nyt! Nainen lähtee kotiin.

Kotona kännykkä soi. Nainen vastaa.

Äiti soittaa. On koettanut niin moneen kertaan saada yhteyttä. Miksi et vastaa? Mikä on tärkeämpää? Oletko jo unohtanut että äiti voi niin huonosti ja on yksin, aivan yksin!

Kolmekymppinen nainen kuuntelee. Hän siirtää deittinsä, hän ei vastaakaan miehen kutsuun, hän jättää menemättä ulos kaverin kanssa, hän väsyy, hän masentuu. Hän siirtää omaa elämäänsä jonnekin pois näkyviltä, hän häpeää omia toiveitaan. Äiti tarvitsee häntä. Kolmekymppinen nainen on tarjolla kuin omaishoitaja terveelle kuusikymppiselle töissä käyvälle äidilleen.

Äiti on yksi niistä tuhansista äideistä, joka on tehnyt aikuisesta tyttärestään itselleen elämänsä sisällön. Äiti ei löydä uutta suuntaa leskeyden tai avioeron jälkeen tai puutuneen liittonsa rinnalle. Hän tarvitsee uskotun. Tytär kutsutaan hätiin. Ja tytär menee, pienestä asti syyllisyydellä kyllästetty, siipirikko tytär, yksi tuhansista ja taas tuhansista aikuisista tyttäristä, jonka oman elämän ilot ja virheet, teot ja ratkaisut, poikaystävät ja ihastukset kulkevat aina ensin äidin seulan kautta. Mikä kauhuelokuva, joka näytellään kaikki valot päällä.

Tämä on 2000-luvun ilmiö, joka vain kasvaa 2010-luvulta eteenpäin. Mitään tällaista ei ollut tunnistettavissa yleisenä ilmiönä aikaisemmilla vuosikymmenillä. Oli tapana kunnioittaa sukupolvien välistä rajaa, tukea, joka kulki vanhemmalta lapselle. Lapsi löysi oman polkunsa, teki omat virheensä. Mietin, alkoiko nykyinen siipirikkojen tytärten ja lastensa elämää elävien äitien malli kehittyä 1990-luvun alun lamassa. Perusturvallisuus, usko tulevaan putosi hetkessä äideiltä, pariskunnilta, perheiltä, työssäkäyviltä. Lamaa edelsi hurja nousukausi, jolloin mikä tahansa näytti mahdolliselta. Ja sitten, yhtäkkiä täydellinen romahdus, kaiken menettäminen, häpeä, syyllisyys, ja lasku virheistä, joiden tuloa et voinut aavistaa. Lamasta selvinneet sitoivat lapsensa todistajikseen, tyyliin ”Tämän vyyhden selvitin eikä se tapahtunut ilmaiseksi”.

Äidit ja tyttäret, ottakaa oma elämänne takaisin.

Minun perheeni

Mietimme ystäväni kanssa taannoin perhe-sanan merkitystä. Kuka kuuluu perheeseen ja miksi? Miten ”pääsee osaksi” perhettä? Mikä on perheen merkitys omassa elämässä?

Minun perheeseeni kuulumme minä, kihlattuni ja meidän yhteinen koiramme. Lisäksi lasken myös omat vanhempani, veljeni tyttöystävineen, ”anopin”, kihlattuni siskot perheineen ja kaikkien näiden ihmisten koirat perheeseeni. Kaikki perheeseeni kuuluvat ovat minulle rakkaita ja tiedän, että voin turvautua heihin, jos tarvitsen tukea.

Kun kysyin ystävältäni ketkä hänen perheeseen kuuluu, vastaus oli simppeli; minä, avomieheni, äitini ja veljeni. Toinen ystäväni taas luetteli minulle ydinperheensä, kaikki serkkunsa ja jopa osan ystävistään. En ollutkaan aikaisemmin ajatellut, että perheeseen voisi kuulua myös ystäviä. Muutenkin totesimme että tuo perhe-käsite taitaa olla hyvinkin henkilökohtainen asia.

Minä määrittelen perheeseeni kuuluvat hyvin yksinkertaisesti. On kyse sukulaisista, joihin minulla on vahva side ja joiden kanssa olen paljon tekemisissä. Jos minulla ei olisi sukulaisia, tai en olisi heidän kanssa väleissä, voisin hyvinkin määritellä perheeni läheisistä ystävistä.

Miksiköhän määrittelen perheeni juuri tällä tavalla? Miten nämä ihanat ihmiset ovat ”päässeet osaksi” minun perhettäni? Milloin aloin laskea esimerkiksi veljeni tyttöystävät osaksi perhettäni? Totesin, että minun on hankala vastata tähän kysymykseen. Ehkä kyse on siitä, että olen paljon tekemisissä esim. veljieni kanssa ja tulen hyvin toimeen heidän tyttöystäviensä kanssa. Olen myös paljon yhteydessä suoraan veljieni tyttöystävien kanssa, jos minulla on heille asiaa.

Perhe-sanan määritteleminen on minun mielestäni oikeastaan aika mahdoton tehtävä. Jokainen määrittelee perheensä itse, ja todennäköisesti esim. kihlattuni perhe ”näyttää” erilaiselta kuin minun. Miten sinä määrittelet oman perheesi?

Lisää aiheesta:

MIKÄ PERHE? Perhe eri kulttuureissa

Selviydy vaikean läheisesi kanssa

Ruotsalaiset psykologit Thomas Silfving ja Gunilla Nilson ovat kirjoittaneet selviytymis- ja ymmärtämisoppaan persoonallisuushäiriöisten läheisille. Kun kyse on henkilöstä, joka ylittää rajat, manipuloi, vaatii ja tarvitsee pohjattomasti, puhutaan rajatilapersoonasta. Psykoanalyyttinen koulukunta kehitti rajatilapersoonan käsitteen kuvaamaan ankaraa tunnetilojen ja käyttäytymisen heittelehtimistä ja muovautumista ympäristön mukaan. Tila on vaikeahoitoinen, mutta miten selvitä läheisenä? Näin neuvovat perehtyneet psykologit:

  1. Kun läheisesi loukkaa sinua, poistu aina tilanteesta.
  2. Ota tauko, suorastaan pieni loma läheisestä ihmissuhteestasi. Jaksat paremmin.
  3. Opettele siihen, että et ota syytöksiä ja epäilyksiä henkilökohtaisesti. Ne kuuluvat asiaan.
  4. Voit olla suhteessa rajatilapersoonaan, mutta pidä etäisyytesi, pidä vaikka oma kotisi?
  5. Vietä vähemmän aikaa rajatilapersoonan kanssa.
  6. Ole lähellä, mutta omilla ehdoillasi. Se on vaikeaa, sillä rajatilasta kärsivä henkilö on muita riippuvaisempi.
  7. Kehitä omia kiinnostuksen kohteitasi, elä myös omaa elämääsi.
  8. Tee tärkeät päätöksesi elämästäsi rajatilapersoonaisen henkilön kanssa vasta, kun olet kyllin luja, rauhallinen ja tunnet olosi turvalliseksi.
  9. Mieti päätöksiäsi rajatilaproblematiikan tuntevan terapeutin kanssa.
  10. Pohdi terapeutin kanssa sitä, mitkä puolet itsestäsi olet torjunut, kiinnittyäksesi ”hapettomaan ja vaikeaan” ihmissuhteeseen.