Tahattomasti lapsettomien suru

Olarin seurakunta järjesti lapsettomien lauantain viime viikonloppuna. Oli yksi ensimmäisiä upeita, aurinkoisia viikonloppuja. Töihin lauantaina? Eiiiii!
Mutta tilaisuus osoittautui paljon, paljon tärkeämmäksi kuin auringon palvominen. Minä sain järisyttävän kokemuksen siitä, mitä on osallistua toisten suruun.

Tilaisuudessa kirjailija Pirre Saario kertoi oman tarinansa lapsettomuudesta, sen kylmäävästä ilmoituksesta lääkärin suusta, ja sitä seuranneesta epätoivosta. Miten kerron? Kenelle kerron? Miksi kertoisin? Kirjailija etsi myös kirjoja lapsettomuudesta, muttei löytänyt. Siksi hän kirjoitti omansa, kirjan nimeltä Haikara lentää ohi.  Hän teki myös sen päätöksen, että kertoi kaikille: olemme lapsettomia, emmekä tule saamaan lasta. Tämä helpotti. Kyselyt ja utelut loppuivat ja muuttuivat normaaliksi, ystävälliseksi puheeksi sukulaisten ja työtovereiden kesken.

Olemme hiljattain kirjoittaneet Väestöliiton parit ja sinkut-sivustolla tutkimustuloksesta, jonka mukaan lapsettomien naisten hyvinvointi kohenee iän myötä. Tätä samaa sanoi myös Pirre Saario: tuntuu paremmalta, eikä vauvojen katseleminen tai tuuditteleminen enää satu. Perhe-elämä on löytynyt myös ihan uudella tavalla aikuisella iällä. Kirjailija on varaäitinä nuorelle turvapaikanhakijalle, joka ei ole nähnyt omaa äitiään kolmeen vuoteen. Sukulaislapsia käytetään vierailuilla ja ulkomaillakin – silloin hulinaa riittää! Tulee mieleen ajatus, miten ihana täti Pirre Saario onkaan. Antaa aikaansa ja ottaa mukaan!

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta oli tehnyt valokuvakirjan nimeltä Odotus. Viiden vuoden ajan hän kuvasi lapsettomuudesta kärsiviä naisia aina samassa, kuvattavalle tärkeässä paikassa. Usein se oli paikka, missä oli toimitettu parin vihkiminen. Vuodet vierivät, mutta pysähdyttävissä kuvissa nainen oli aina yksin. Valokuvaaja kertoi, että hänelle oli tärkeää vangita kuviinsa ajan kuluminen. Sillä aika on monelle lapsettomalle vihollinen. Eikä kukaan lapsettomista naisista silti tiedä, miten itse kunkin koettelemukset, hoidot tai vaikkapa adoptioprosessi tai lahjasoluihin turvautuminen päättyvät.

Keskustelimme tilaisuudessa myös lapsenlapsettomuudesta, ja siitä huolesta, joka tulee, kun ihminen vanhenee mutta ei ole lasta, tai sitä näppärää lapsenlasta, johon turvautua. Myös Pirre Saario kertoi tästä ajatuksesta. Hän soittaa nykyään monta puhelua ja hoitaa monta asiaa iäkkäiden vanhempiensa puolesta. Kuka sitten joskus hoitaa ne hänen puolestaan? Mieleeni tuli ajatus, millainen tragedia on jäädä lapsenlapsettomaksi. Mitä voit sanoa, kun ihmiset esittelevät lapsenlastensa kuvia ja kertovat tytärtensä ja poikiensa vauva-uutisia? Sillä lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden kipu voi olla joillekin ihan hallittava elämän tosiasia, mutta toisille kuin veitsen sivallus kahvilassa, kampaajalla, työpaikalla.

Tyhjän sylin rukoushetki sulki pienen piirin tämän maailman tietämättömiin. Oli vain kirkkomusiikki, jostakin kaukaa kuuluvat rukoukset ja kynttilöiden lepatus. Tuntui, että tämä jumalanpalvelus todella puolusti paikkaansa, sillä tämä määrä tuskaa todella huusi lohtua! Yleisössä monet pyyhkivät kyyneleitä ja niin minäkin. Kauppakeskuksen kappelin hämärässä sain osallistua toisten suruun ja surin siinä samassa hartaassa tunnelmassa omanikin, paljon pienemmät surut. Jäljelle jäi nöyrä tunne ihmisyydestä, tuen tarpeesta ja tarpeeseen vastaamisesta.

Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetiimin esimies,  psykoterapeutti

Kuinka tukea opiskelijaa Ramadanin aikana

Ramadan on islamilaisen kalenterin pyhin kuukausi. Sen aikana muslimit pyrkivät keskittymään tarkemmin uskoonsa. Siihen kuuluu ahkera rukoilu ja Koraanin lukeminen sekä paasto auringonnoususta auringonlaskuun, jolloin vältetään ruokailua, juomista, tupakointia ja seksuaalisia suhteita.

Islamilainen kalenteri seuraa kuukalenteria. Siinä perinteisesti kuukausi alkaa, kun uudenkuun sirpin voi nähdä ensimmäistä kertaa. Kuukalenterissa kuukaudet ovat lyhyempiä kuin länsimaissa yleisesti käytetty aurinkokalenteri. Se tarkoittaa, että Ramadan on joka vuosi noin 10 päivää edellistä vuotta aiemmin. Tänä vuonna Ramadan osuu toukokuulle, eli opiskelukauteen.

Ei-muslimit saattavat ihmetellä, miksi muslimit eivät keskeytä paastoa tärkeiden tenttien ajaksi. On totta, että Ramadan on hyvin tärkeä asia muslimeille. Heidän tulee kuitenkin jatkaa samalla opintojaan ja elää muutenkin mahdollisimman normaalisti. Islamissa uskotaan, että työnteon jatkaminen ja paastoaminen palkitaan, joten se ei ole syy lykätä opintoja.

Seuraavassa pieniä vinkkejä, kuinka tukea opiskelijaa Ramadan-kuukauden aikana:

Kaikki opiskelijat eivät välttämättä koe erityistä nälän- tai janontunnetta. Moni tuntee kuitenkin väsymystä. Ramadanin aikana opiskelijat saattavat olla väsyneitä tai pahantuulisia. Tätä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Opiskelupäivän aikaiset tauot voivat olla paaston aikana vaikeita. Muslimiopiskelija arvostaisi varmasti mahdollisuutta levätä rauhallisessa paikassa taukojen aikana. Rytminmuutosten takia muslimiopiskelijat saattavat nukkua öisin varsin huonosti. Paastoaminen muslimimaassa on helpompaa, sillä siellä työt loppuvat Ramadanin aikana aikaisemmin, jolloin ihmiset pääsevät kotiin lopettamaan paaston päivän osalta. Muslimimaissa valoisat kesäpäivät ovat lyhyempiä, ja niitä on vähemmän. Suomessa Ramadan saattaa kesäaikana tarkoittaa 19-20 tunnin valoisaa aikaa.

Toiset opiskelijat rukoilevat ( myös Ramadanin aikana ) viidesti päivässä. Olisi siis hienoa, jos heille näytettäisiin mahdollisuuksien mukaan paikka ruokoilla. Usein opiskelijat ovat ujoja kysymään, joten opettajan aloite asiaan saattaa olla paikallaan.

Olisi myös tärkeää yrittää välttää voimakkaita ihmetyksen tai epäuskon reaktioita paastoamista kohtaan.

Ei ole myöskään kohteliasta kysyä, miksi jotkut opiskelijat eivät paastoa. Itseasiassa monet muslimit eivät paastoa. Yksi syy voi olla esimerkiksi kuukautiset, ja siitä tuskin moni on innokas kertomaan muille. Muita syitä voivat olla esimerkiksi terveydelliset syyt, raskaus, matkustaminen tai korkea ikä.

Lopuksi, monet muslimit olisivat varmasti iloisia jos Ramadanista puhuttaisiin yhdessä. Näin myös opiskelutoverit ymmärtäisivät, mihin Ramadan ja paasto liittyy. On syytä muistaa, että muslimit eivät paastoa pakosta. He tekevät sen vapaaehtoisesti, ja monet jopa odottavat sitä koko vuoden!

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Vapauden ja vallan tasapainottamisen taito

Janis Joplinin kappale Me and Bobby McGee kuvaa rakastumista, jätetyksi tulemista ja vapauden kokemusta. Laulussa rakastuminen tekee toisesta ihmisestä oman elämän keskipisteen. Tunne on niin kokonaisvaltainen, että edes kodittomuus ei haittaa rakastunutta. Kun laulun Bobby jättää kertojan, tämä tajuaa, ettei hänellä ole kotia eikä mitään muutakaan menetettävää, jäljellä on ainoastaan vapaus. Laulu herättää kysymyksen vapauden ja rakkauden suhteesta toisiinsa.

Ei tarvitse olla koditon ja elää boheemia elämää 60-luvun Amerikassa tietääkseen jotain siitä kokonaisvaltaisen tyhjyyden tunteesta, jota jätetyksi tuleminen voi aiheuttaa. Vaikka ero ei muuttaisi arjen ulkoisia puitteita lainkaan, horjuttaa se yleensä kaikkien eron osapuolien elämää. Usein jättäjä on jollain tasolla ollut toisen elämän keskipiste, sillä seurustelusuhteen luonteeseen lähes kuuluu antaa toiselle ihmiselle erityinen, keskeinen paikka omassa elämässä. Olkoonkin eron sattuessa kuinka vapaa valitsemaan ja tekemään elämällään mitä vain, tämä ajatus ei aina lohduta.

Arkiajattelussa vapaus mielletään usein sanana positiiviseksi, kun taas valta kenties uhkaavaksi, hieman negatiiviseksikin. Kuitenkin kaikkia ihmissuhteita voidaan katsoa vallan näkökulmasta – valta kun voidaan määritellä jonkun mahdollisuudeksi vaikuttaa johonkin tai johonkuhun. Ihmissuhteet ovat yhteyttä ihmisten välillä ja yhteys vaatii aina vuorovaikutusta, ja vuorovaikutukseen sananmukaisesti sisältyy mahdollisuus vaikuttaa toiseen, siis vallan käsite. Ihmisen perustarve hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisesta täyttyy aina suhteissa toisiin ihmisiin. Toive hyväksynnästä saa meidät olemaan alttiita toisten käyttäytymiselle ja muuttamaan omaa toimintaamme ja olemistamme toisen vaikutuksesta.

Vuorovaikutusta, valtasuhteita ja vallankäyttöä ei voi jättää huomioimatta ihmissuhteita tarkasteltaessa. Näkökulma vallasta tulee erityisen selvästi näkyviin ihastuessa. Monelle on tuttua, kuinka nopea katseiden kohtaaminen, lyhyt ystävällinen arkipäiväinen keskustelu tai muu yllättävä tapaaminen ihastuksen kanssa pelastaa koko päivän. Yhtä lailla tunnistamme sen, miten hyväkin ilta voi mennä pieleen, jos ihastus ei ilmestykään paikalle tai ei itse keksi luontevaa tapaa vaihtaa paikkaa omien kavereiden luota siihen porukkaan, jossa ihastus on. Ihastuessa ikään kuin tiedostamatta luovuttaa vallan onnellisuudestaan – siis vapauden vaikuttaa siihen itse – itsensä ulottumattomiin, tässä tapauksessa ihastuksensa kohteelle.

Elämässä tuskin tulee eteen hetkeä, jolloin olisi täysin vapaa, täysin toisen vallan alla tai pitäisi hallussaan täyttä valtaa toiseen. Ihmissuhteet ovat kompromisseja, jossa annetaan osa omasta vapaudestaan pois ja hyväksytään, että toisella on valtaa käyttäytymisellään vaikuttaa omiin tunteisiin. Jätetyksi tuleminen on konkreettinen esimerkki tästä, sillä usein se havainnollistaa kipeästi, miten tunne satuttaa vaikka kivun haluaisi ajatella järjellä pois. Ylipäätään tunteet ovat asia, johon oma valtamme ei koskaan täysin yllä, sillä toiset ihmiset vaikuttavat niihin, halusimme tai emme. Tunteet kuitenkin ohjaavat motiivien, tietojenkäsittelyn ja tavoitteiden kanssa toimintaamme, auttavat sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja ennen kaikkea tekevät elämästä mielenkiintoista.

Tunteista ja vallasta puhuttaessa on myös muistettava sana vastuu. Vallan muodostuminen on jossain määrin yhtä mielivaltaista kuin tunteidenkin jatkuva muuttuminen, ja tässä täytyy muistaa vastuunsa toista ihmistä kohtaan. Vastuu ei tarkoita mahdottomia asioita. Konkreettisia keinoja vastuun ottamiseen ovat esimerkiksi avoimuus omista tunteista, ystävällisyys, empatia ja toisen arvostaminen myös silloin, kun toiveet ihmissuhteen laadusta ovat erilaiset. Valtaa on helppo käyttää väärin erityisesti silloin, kun omat tunteet toista kohtaan ovat pienemmät kuin toisen itseä kohtaan, sillä epäsuhtaisten tunteiden luoma valta antaa mahdollisuuden pompotella toista turhaan tai käyttää toisen kiintymistä hyväksi. Välillä väärin kohdeltu saattaa tiedostaa, ettei suhde ole terveellinen, mutta tunteet ohjaavat toimintaa niin vahvasti, että järjellä ajattelusta huolimatta jää itselle haitalliseen suhteeseen.

Hyvässä seurustelusuhteessa kaikkien vapaus ja vallankäyttö ovat tasapainossa. Omien kiinnostuksenkohteiden ja ystävyyssuhteiden säilyttäminen on tärkeää paitsi vähentämään tyhjyyden kokemusta silloin, jos suhde päättyy, myös inhimillistämään toiselle asetettuja vaatimuksia. Harvoin yksi ihminen voi vastata kaikkiin tarpeisiin ja olla niin täydellinen, että tämän kaikesta ihanuudesta ja ihmeellisyydestä huolimatta koko elämä kannattaa rakentaa yksin hänen ympärilleen. Vaikka syvät tunteet toista kohtaan väistämättä vievät omaa elämää ja onnellisuutta koskevaa valtaa pois itseltä, osa vallasta ja vapaudesta on hyvä pitää myös itsellä. Loppupeleissä elämän suuret ja pienet päätökset ovat silti eniten oman vallan alla, vaikka tunteet ja ihmissuhteet ihanasti pakkaa sekoittavatkin.

Se, että antaa toisen ihmisen tulla tärkeäksi osaksi elämäänsä, tarkoittaa aina riskiä hyvän menettämisestä. Suuri osa ihmisistä on valmis ottamaan tämän riskin, sillä vapaus vietynä niin pitkälle, ettei ole mitään mitä menettää, tuo harvalle onnea. Kysymystä vapauden, tunteiden ja vallan suhteesta pohtivat monet muutkin kuin Janis Joplin, kenties siksi, että elämämme merkityksellisyyden sanotaan rakentuvan suhteessa ja suhteissa toisiin ihmisiin. Taitoa onkin tasapainottaa valtaa ja vapautta niin, että elämä suhteineen olisi itselle ja muille mahdollisimman hyvää.

Tua Wideman
Kirjoittaja on Väestöliiton nuorisotyöryhmän jäsen

Kirjoitus on osa nuorten seurustelua käsittelevää #munvalinta-kampanjaa 23.-27.4.2018. Seuraa kampanjaa sivulla www.vaestoliitto.fi/munvalinta, sekä Instagramissa @nuortenvaestoliitto ja Nuorten Väestöliiton ja Poikien Puhelimen YouTube-kanavilla.

Voinko rakastaa uudelleen?

Young widow lying in bed missing her husband, kuva Dreamtime

Kuolema kuuluu elämään. ”Elämän loppuun saakka” kestävässä parisuhteessa jompikumpi kumppaneista joutuu väistämättä kohtaamaan oman puolisonsa kuoleman. Se on sanoinkuvaamaton menetys.

Rakkaan mukana ihminen menettää sen osan itsestään, jota hän pystyi kokemaan ja toteuttamaan vain puolisonsa kanssa. Enää ei ole mahdollista kertoa sisäpiirivitsejä tai katsoa toista tietäen, että hän ymmärtää oman ajatuksen jo pienestä vihjeestä. Tutustuessaan jossain vaiheessa uusiin ihmisiin, leskeksi jäänyt saattaa kokea saman pettymyksen aina uudelleen: kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista kokea juuri sitä samaa, kahdenkeskistä, ainutlaatuista aaltopituutta, kuin menetetyn puolison kanssa. Ei ole mahdollista kokea myöskään omaa itseä enää samalla tavalla kuin menetetyssä vuorovaikutussuhteessa. Jäljellä ovat vain muistot ja mielikuvat.

Surevaa ei välttämättä auta lohdun sanat siitä, että suru kyllä vielä helpottuu. Surusta irti päästäminen voi tuntua siltä, kuin päästäisi irti omasta menehtyneestä puolisostaan. Suruprosessiin kuuluu se, että mielenkiinto ulkomaailmaa kohtaan vähenee. On yleistä, että sureva tuntee kuolleen henkilön olevan edelleen läsnä, joko omassa mielessä tai jossain toisessa maailmassa. Ei ole epätavallista käydä keskusteluja menetetyn rakkaan kanssa omassa mielessä tai kuulla vaikka hänen askeliaan kotona.

Suruprosessiin kuuluvat  monenlaiset tunteet

On tavallista, että ihminen idealisoi  menetettyä rakastaan. Menetetty kumppani ei välttämättä ole mielessä kokonaisena itsenään, huonoine ja hyvine puolineen. Hyvät muistot korostuvat monesti puolison kuoleman jälkeen.

Sureva voi haluta säilyttää rakkaansa vaatteita ja tavaroita – ja myös henkisiä arvoja tai tiettyjä tapoja. Sureva voi miettiä monessa kohtaa, mitä kuollut toivoisi. Joskus voimakas samaistuminen omaan menetettyyn rakkaaseen voi estää elämän uudistumista. Menetetyn rakkaan tavaroista luopuminen tai uusien tapojen omaksuminen voi surijan mielessä tuntua lähes ”uskottomuudelta”, puhumattakaan ajatuksesta uudesta parisuhteesta.

Ylipäätään puolison kuolemaan liittyy usein syyllisyyden tunnetta. Syyllisyys voi liittyä menneen parisuhteen kulkuun ja ajatukseen siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta myös surun helpottuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Voi tulla tunne, ettei ole riittävän hyvä kumppani, jos surun tunne vähenee. ”Yli pääseminen” voi jollain tiedostamattomalla tasolla tuntua jopa siltä, kuin hyväksyisi rakkaan kuoleman tai kuin olisi toivonut eroon pääsyä hänestä.

Puolison kuolema voi aktivoida myös aikaisemmat suruprosessit ja niihin liittyvät tunteet.

Rakkaan kuolema voi nostaa pintaan myös aivan toisenlaisia tunnelmia: raivoa siitä, että puoliso hylkäsi – tai halua etsiä syyllisiä puolison kuolemaan. On tärkeää voida käsitellä kaikkia esiin nousevia tunteita, jotta suruprosessi pääsee jatkumaan.

Myös ulkopuoliset reagoivat läheisensä suruun. He voivat pohtia, puhuuko leski heidän mielestään liikaa tai liian vähän kuolleesta. Heidän voi toisaalta olla vaikea tietää, miten suhtautua isoon menetykseen ja surevaan läheiseensä. Myös surun helpottuminen voi herättää tunteita muissa ihmisissä. Uuden puolison löytymisestä saatetaan iloita, mutta joskus se voidaan kokea myös loukkaavana tai paheksuttavana asiana – läheiset voivat haluta vielä pitää kiinni ajasta, jolloin kuollut oli täällä.

Suru kulkee mukana – myös uuteen parisuhteeseen

Psykoanalyytikko Otto Kernberg on kirjoittanut puolison kuolemaa seuraavasta suruprosessista. Kernbergin mukaan suruaika ei ole välttämättä rajattu, niin että suru olisi jossain vaiheessa loppuun surtu. Kernberg havaitsi tekemissään haastatteluissa sekä omien kokemustensa myötä, että suru voi muuttaa ihmisen persoonaa pysyvästi. Ihminen voi esimerkiksi samaistua menettämäänsä puolisoon rakentavalla tavalla. Se voi olla uusi, voimauttava suremisen muoto. Ihminen voi löytää uusia merkityksiä elämäänsä esimerkiksi jatkamalla rakkaansa elämäntyötä. Suru voi tulla esiin myös siten, että ihminen löytää uusia ulottuvuuksia elämästä, esimerkiksi taiteesta, uskonnosta tai ihmissuhteista.

Puolison kuolema johtaakin usein henkilökohtaiseen muutokseen: sureva voi haluta olla ”parempi” ihminen nykyisissä ja uusissa ihmissuhteissa. Uudessa parisuhteessa se voi olla voimavara. Ihminen voi haluta rikastuttaa uutta parisuhdetta niillä opeilla, joita hän on saanut edellisestä suhteestaan menetetyn puolison kanssa. Suruprosessi voi lisätä kiitollisuutta uudesta suhteesta ja mahdollisuudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Voi olla lohduttavaa myös ajatella, että menetetty puoliso olisi toivonut, että löydämme uuden onnen ja että menemme eteenpäin elämässä.

Kernbergin mukaan kyky rakastaa uudelleen helpottuu, jos ihminen voi hyväksyä surun pysyvänä prosessina, osana omaa itseä. Surun ei tarvitse loppua, mutta se saa uusia muotoja ja kypsyy elämän varrella. Jos uusi kumppani ymmärtää menetystä, sekin voi syventää uutta parisuhdetta. Ymmärrys edellyttää sitä, että uusi kumppani hyväksyy ja sietää sen, että henkilö tuntee edelleen kiintymystä menehtynyttä puolisoaan kohtaan.

Ymmärrystä tarvitaan puolin ja toisin: on tärkeää, että uusi puoliso voi myös omalta osaltaan kertoa, miltä hänestä tuntuu kumppaninsa aikaisemman puolison muisteleminen ja siihen liittyvä suru. Esimerkiksi aikaisemman, menehtyneen kumppanin tavarat ja valokuvat voivat herättää ulkopuolisuuden tunteita tai ärtymystäkin uudessa kumppanissa. Myös nämä tunteet tarvitsevat myötätuntoista ymmärrystä. Uusi rakkaus on uusi mahdollisuus kummallekin kokea itsensä rakastetuksi ja saada lohtua omiin tunteisiinsa. Turvallisessa parisuhteessa surukin saa elää ja löytää uusia ilmenemismuotoja, kuten kiitollisuutta uudesta parisuhteesta.

Lähteet:

Ikonen, P. (2001). Suru. Kirjassa: Psykoanalyyttisia tutkielmia, 99-106, Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Kernberg, O. (2010) Some Observations on the Process of Mourning. International Journal of Psycho-Analysis, 91(3), 601-619.

Quinodoz, J-M. (2007) Teaching Freud´s ”Mourning and Melancholia”. Kirjassa: On Freud´s Mourning and Melancholia, ed. Fiorini, L.G. Bokanowski, T. & Lewkowicz, S., 179-193, Lontoo: Karnac.

Seksuaalikasvatus on ihmisoikeus!

”Koulu on monelle nuorelle ainut paikka, josta voi saada luotettavaa tietoa seksuaalisuudesta”

Nuoren seksuaalinen kehitys on asia, joka tapahtuu jokaisen nuoren kohdalla. Jokainen nuori tarvitsee aikuisen tukea eli seksuaalikasvatusta oman kasvunsa tueksi. Seksuaalikasvatus voi olla virallista tai epävirallista. Virallinen on muun muassa koulun opetuksessa ja terveydenhuollossa tapahtuvaa opetusta, ohjausta ja neuvontaa. Epävirallista seksuaalikasvatusta tapahtuu koulun ulkopuolella nuoren kotona tai vapaa-ajalla.

Virallinen seksuaalikasvatus ei ole opettajien ja terveydenhoitajien oma valinta toteuttaako sitä vai ei. Näitä ammattilaisia sitovat seksuaalioikeuksien lisäksi muun muassa opetussuunnitelma, viranomaisten suositukset ja terveydenhuollon lait ja asetukset. Näiden mukaan nuorille on annettava laadukasta ja oikea-aikaista seksuaalikasvatusta ja ammattilaisilla on oltava riittävää osaamista sen toteuttamiseen. Nuorilla on hyvin erilaiset lähtökohdat, kotien tilanteet vaihtelevat, eikä kukaan voi taata huoltajien mahdollisuuksia ja osaamista seksuaalikasvatuksen antamiseen. Monille nuorille tieto tulee kavereilta tai netistä ja muualta mediasta.

Koulun terveydenhuolto ja terveystiedon opetus ovat monelle olla ainoat tahot, joista nuori saa luotettavaa tietoa, neuvontaa ja ohjausta seksuaaliterveysasioissa.

Asiantuntijoidemme kokemuksen mukaan koulu on usein juuri se paikka, jossa nuoret haluaisivat valistusta saada. Oppitunneilla saatu tieto on luotettavampaa kuin keskustelupalstoilta luettu, eikä sen kuulemiseksi tarvitse nähdä vaivaa tai paljastaa ajatuksiaan muille.

Nuorten seksuaalioikeudet eivät toteudu, jos ammattilaisilla ei ole tietoa ja koulutusta nuoren seksuaalikehityksestä ja sen tukemisesta. Onko koulun ammattilaisten peruskoulutuksessa näitä tärkeitä teemoja? Olemme kysyneet sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisilta ja ammattiin opiskelevalta (Terveydenhoitajapäivät, Educa-messut, Hyvinvointiareena) heidän kokemuksiaan ja toiveitaan omasta peruskoulutuksestaan ja siellä saatuun opetukseen nuorten seksuaalikehityksestä ja sen tukemisesta, seksuaaliterveydestä ja seksuaalikasvatuksesta. Jotkut kertoivat, että peruskoulutukseen kuului ko. koulutusta ja silloin teemojen kerrottiin olleen perusasioita, kuten äitiysterveys ja ehkäisy. Moni vastanneista oli käynyt erillisen kurssin, koulutuksen tai muun vapaasti valittavan koulutuksen omatoimisesti.

”Terveydenhoitajakoulutukseen sisältyy vähän aiheeseen liittyvää tietoa, mutta aivan liian vähän”.

”Perusopetusta eli tuo vapaavalintainen 5 op pitäisi saada kaikille yhteiseksi. Enemmän tietoa seksuaaliterveydestä joka ikävaiheeseen liittyen. Lasten, nuorten, miesten ja naisten, ikääntyneiden.”

”Perustietoa lisää, kohtaamista, sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ero ja muodot, sekä seksuaaliseen kaltoinkohteluun liittyvät asiat”.

Vastaajat toivoivat peruskoukutuksessa käsiteltävän perusasioiden lisäksi erityisesti seksuaalisuuden puheeksi ottamista ja asiakkaan kohtaamista, käytännön ohjaustaitoja, seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan tukemista, eri ihmisryhmien ja ikäryhmien seksuaalisuutta (vammaisuus, lapset, ikääntyneet, saman sukupuoliset, sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuus jne.), ihmis- ja seksuaalioikeuksia. Myös monikulttuurisuus tuo omat haasteensa nykypäivän valistukselle. Näiden teemojen tulisi olla perustietoa nuoria ja ylipäänsä ihmisiä kohtaaville ammattilaisille. Seksuaalioikeudet eivät voi toteutua, mikäli ammattilaisilla ei ole riittävää osaamista.

Kumita on sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama ja Väestöliiton toteuttama valistuskampanja yläkouluikäisille. Kampanjan tavoite on edistää nuorten seksuaalioikeuksia, lisätä nuorten tietoja, kertoa kondomista myönteiseen sävyyn seksitautien ja ei-toivottujen raskauksien ehkäisymenetelmänä ja madaltaa kondomin käyttöä. ”Tiedäthän miten tärkeä olet? – Kumita, kun on se aika.”

Väestöliiton Kumita-kampanjassa on tuotettu aineistoa ammattilaisten työn tueksi, mm. videot kouluterveydenhoitajan vastaanottotilanteesta ja terveystiedon tunnista.

Kumita 2018 alkaa taas. Aiemmista kampanjoista on saatu nuorilta mm. seuraavaa  palautetta:

  • Suurin osa vastaajista toivoo saavansa tietoa kondomin käytöstä oppitunnilla tai terkkarilta (kysymys: miten toivot)
  • yli 60 prosenttia toivoo saavansa koulusta eli terkkari ja opettaja (keneltä toivot)
  • On tärkeää, että koulusta saa ilmaisen kondomin ja valistuksen sen käyttöön (yli 60 %)

www.kumita.fi
Kumitan facebook-sivu

Laura Kormano ja Tuulia Råmark

Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Ärsyttävätkö hammastahnan jäljet lavuaarissa?

Puolison maiskutuksen ääni kantautuu korviini, kun luen aamulehteä. ”Miten se voikin olla niin ärsyttävää, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen”, toteaa asiakas vastaanotollani. Tämä on inhimillistä ja elämään kuuluvaa, mutta kuitenkin niin rasittavaa monelle pariskunnalle.

Arki on joskus julmaa elämästä selviytymistaistelua myös parisuhteelle. Puolison huomioiminen arjessa käy joskus työstä, mutta maksaa vaivan. Pienikin huomionosoitus, kun puoliso tulee väsyneenä kotiin, voi muuttaa arki-illan ihanaksi yhteiseksi hetkeksi kinastelun sijaan. Koskettaminen ja silittäminen vähentävät stressiä ja tuovat hyvää oloa molemmille. Joskus on parempi silittää kuin puhua. Aamusuukko, iltasuukko ja lähtösuukko tuovat arkeen hyvää yhteistä meininkiä

Onko seksiä vai onko arki vienyt erotiikalta siivet? Yhteisiin hetkiin tarvitaan aikaa ja iloa. Parisuhteen hoitamiseen tietoa, ymmärrystä ja tilaa.

Yhteinen aika jää nykyään usein vähiin kiireisessä arjessa. Tutkimusten mukaan vain 1/3 pareista omaa lähtökohtaisesti riittävät parisuhdetaidot mennessään yhteen. Tämä yhdistettynä siihen tietoon, että parisuhteen ristiriidoista 2/3 on ratkaisemattomia, antaa ymmärrystä sille, miksi niin monet parit kärsivät huonosta kommunikaatiosta ja riitelystä. Parisuhdetaitoja – toimivaa vuorovaikutusta, läheistä tunneyhteyttä ja ristiriitojen ratkaisukykyä –  voi onneksi oppia.

Jokaisella on oikeus hyvään ja tyydyttävään seksielämään. Onhan seksuaalisuus yksi perustarpeistamme. Myös seksitaitoja ja yhteistä nautintoa voi ja pitääkin opetella.

Eriikka Sailo

 

Milloin lasta tulisi yrittää?

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.