#mannankanssa

Käytiin Mannan kanssa Lastenklinikalla magneettikuvauksessa joka tehtiin nukutuksessa. Molempia jännitti. Toinen meistä teeskenteli reipasta ja toinen oli oikeasti reipas. Toinen meistä jännitti kuvauksen tuloksia, toinen unikorkin laittamista.

Perillä päälle puettiin marjapuuron värinen pyjama, jossa oli valkoiset muovinapit. En jaksanut kovasti keskittyä arvioimaan sairaalan sukupuolittuneita värivalintoja, mutta huomasin ne kyllä.
Toivottavasti Uuden Lastensairaalan unisex-pyjamakuoseina nähdään muumimaailmojen metsät, saaristot, tähdet ja avaruus.

Yritin kiinnittää lapsen huomion leluihin ja värikkäisiin kuviin seinillä. Odotushuoneessa olikin upea härveli: lelujen magneettikuvauslaite. Siihen sai laittaa otuksen kuvattavaksi. Samalla kun otus liukui putken sisään, se ilmestyi tv-ruudulle ja esitteli itsensä. Mahtava vekotin, joka auttoi unohtamaan jännityksen.

Nukuttamista varten käteen laitettiin puuduttavaa geeliä ja unikorkki eli kanyyli. Lapsi pelkäsi kipua niin että veti itsensä jäykäksi pötköksi. Kynnet, joiden alla oli runsaasti muovailuvahaa, painautuivat kämmenselkääni, mutta eivät tehneet kipeää. Sain olla tukena, kelpasin auttajaksi. Se on hyvä tunne. Unikorkkiin valutettiin unimaitoa, ja Manna lysähti sylini kautta uneen toimenpidepöydälle.

Kuvauksen ajan istuin odotushuoneessa syvälle omiin ajatuksiini uppoutuneena. Sairaalaympäristö nosti pintaan kovia muistoja. Huomasin toivovani, että Mannakin jonakin päivänä ymmärtäisi, miten ratkaisevan paljon hän on auttanut ja tukenut minua. Minun lääkärikäynneilläni, hoidoissani, pelon hetkillä, arjen ylivoimaisuuden pyörteissä. Olemme Mannan kanssa kulkeneet yhdessä melkoisen matkan.

Kun vanhempi sairastuu vakavasti lapsen ollessa pieni, ihmiset saattavat surkutella tilannetta. Oi ei juuri nyt, kun on vauva ja kaikki. Kyllä, edessä on erilainen vauva-aika, jota meilläkin värittivät onnen hetkien lisäksi karut totuudet ja epätoivon lohduttomat kyyneleet. Samalla pikkulapsivaiheen touhukkuus kuitenkin myös kannattelee sairastunutta ja kiinnittää tiukasti arkisiin asioihin ja tähän hetkeen. Elämään. Toivoon. Kakkavaippoihin. On lähes mahdotonta murehtia katsoessaan vauvan ilosta sädehtiviä kasvoja. Oman pelkonsa ja pahoinvointinsa pimeyteen ei ehdi upota kovinkaan syvälle, kun jo kuuluu vaativa huuto tai hurmaava kikatus.

– Mammaaaaa! Sain mehujään JA pillimehun! Nyt oon apina ja istun täällä häkissä! (sairaalasängyssä).

Selvästikin on aika havahtua ajatuksista ja tarttua lämpimään, pulleaan käteen. Hyvin sujui, mahtava juttu!