Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Perheen hyljeksimät mustat lampaat

shutterstock_133489463Ihminen on laumaeläin, jolla on voimakas tarve kuulua joukkoon. Yksilön tunne yhteenkuuluvuudesta muodostuu läheisessä yhteydessä toisiin ihmisiin. Tavallisimmin yhteydenpito lapsuudenperheeseen tuottaa myönteisiä kokemuksia, ja perhe muodostaa ihmisen yhteenkuuluvuuden perustan. Samankaltaisena on hyvä olla laumassa. Mutta entä kun olet hiukan erilainen?

Tuore tutkimus selvitti, miten mielipiteiden tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi hyljeksityt perheenjäsenet selviytyivät laumansa ulkopuolisuudesta.  Torjunnasta seurasi psyykkisiä ja psykosomaattisia seurauksia hylätyille perheenjäsenille. He kokivat masennusta, ahdistusta ja yksinäisyyttä.

Hylätyille on olemassa nimikin: heitä kutsutaan mustiksi lampaiksi. He ovat erilaisia kuin muut perheenjäsenet, ja tästä syystä he joutuvat perheen ulkopuolelle. Perheen mustat lampaat kuuluvat perheeseen, mutta hyljeksittyinä.  Perheen sisäiset puhelut, viestit ja tapaamiset vahvistavat hylkäämistä kerta toisensa jälkeen.

Moni tutkituista mustista lampaista rakensi itselleen uuden perheen samankaltaisista ystävistä ja tuttavista.  Yhtälailla moni piti etäisyyttä hylkääjiinsä. Eräs keino suojautua oli rajoittaa tietoa, jota lähtöperhe sai torjumastaan jäsenestä. Tämä tapahtui välttelemällä riitaa aiheuttavia puheenaiheita. Monet hylätyistä vähättelivät tarvettaan hyväksyvään lähtöperheeseen. Toiset taas vähensivät perheensä vaikutusvaltaa elämässään. Oman näköinen elämä oli torjutuille tärkeää ja monet kieltäytyivät näkemästä itseään uhreina. Tutkimuksen mustat lampaat selviytyivät, mutta eivät vaurioitta. Ulkopuolisuus sattui kipeästi, vaikka moni yritti pysyä urheana. Oma elämäntapa oli mustille lampaille ylläpitämisen arvoinen, vaikka sen hinta oli perheen läheisyyden ja tuen menettäminen.

Perheenjäseniä vieroksutaan, tuomitaan ja hylätään erilaisuuden vuoksi yhä vieläkin. Tämän suurempaa petosta lauman jäsenelle ei voi olla. ’Jos poikkeat kaavasta, et kuulu joukkoon’. ’Jos tuotat meille häpeää, häivy’. ’ Ellet täytä vaatimuksiamme, emme halua olla missään tekemisissä’. ‘Et kelpaa meille. Tuossa on ovi’.  Tänäkin päivänä perusturvallisuuden kotipesä, perhe, voi olla vastuussa ihmisen yksilöllisyyden ja oikeuksien polkemisesta.

Entä kun asiat menevät toisinpäin. Entä kun erilainen perheenjäsen on hyväksytty, kuuluu joukkoon ja hänen valintansa ovat yhtä arvokkaita kuin toisten? En ole törmännyt tutkimukseen aiheesta, mutta kokemukseni terapeuttina kertoo, että hyväksynnästä seuraa ihmisen itsetunnolle pelkkää hyvää. Tulee mieleen muuan taiteilija Andy Warhol, joka pienenä leikkasi paperinukkeja ja pukeutui tytöksi. Hän oli äidin poika lapsesta aikuisuuteen, paperinukkeineen kaikkineen, ja maailmansuuruinen itsetunto seurasi häntä hänen kuolemaansa saakka.

Lähde: Hall, Elizabeth Dorrance: The communicative process of resilience for marginalized family members.  Journal of Social and Personal Relationships Dec 22,2016