Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Miesten tekemää ruokaa

Lapsettomuuslääkärin mietteitä  shutterstock_246521713

Perheeni kesäperinteisiin on parinkymmenen vuoden ajan kuulunut rosvopaistin valmistus. Se on tapahtuma, josta riittää puhetta niin ennen kuin jälkeen h-hetken: se on suuri juhlapäivä, jolloin saadaan miesten tekemää ruokaa!

Kulunut kesä yritti livahtaa ohi ilman yhtään rosvoilua, mutta onneksi lokakuun viimemetreillä asia korjaantui. Saatiin kokoon oma ydinperhe ja vahvistukseksi puolisoni nuoremman tyttären sekä kummityttöni perheet. Lopulta kymmenen miehen joukko kolmesta sukupolvesta puuhasi lammaskuopan ympärillä.

Miesten viikko nostaa mieleeni tuon mieluisan tapahtuman rakkaat muistikuvat ja monimuotoiset aatokset.

Aamuvarhaisella alkaa kuopan kaivuu. Kuopan pohjalle ja reunoille ladotaan tiilet, sitten arvokas tulen sytytys. Puolenpäivän tietämissä annetaan hiilloksen hiipua ja lammaspaketti lasketaan kuoppaan. Nuotion uudelleen sytytyksen jälkeen alkaa hidas ruuan valmistus, johon kuuluu myös makkaranpaisto, mutta ennen kaikkea tarinointi.

Ryhmän pääkokkina häärii puolisoni – suvun taata jo vuodesta 2005. Tällä kertaa apukokkikaartiin kuuluvat omat aikuiset poikamme. Lisäksi mukana ovat poikiemme lanko ja serkun puoliso – nämä isäihmiset ovat aikoinaan intensiivisesti osallistuneet lastenhoitorinkiimme ja toimineet tärkeinä miesesikuvina pojilleni. Viisi pikkuserkusta muodostaa avuliaan kokkipoikaryhmän, joka imee itseensä aikuisten tarinoita, puheenparsia ja pakinoita.

Apukokeista nuorin, kummityttöni 5-vuotias kuopus, mielii koululaisten taitoihin ja harjoittelee laskemista aina, kun se vain on mahdollista. Kun pohdimme ruuan valmistumisaikataulua, hän tuumailee: ”Tässä kokkijoukossa on kolme isää. Kymmenen miinus kolme on seitsemän.” Hetken hän katselee kummisetäänsä eli kuopustani sekä veljensä kummisetää, esikoistani ja jatkaa päätelmiään: ”Seitsemällä ei ole lapsia. Tässä on siis kolme isää, kaksi poikamiestä ja viisi poikaa.”

Samalla kun iloitsemme onnistuneesta joukko-opin tehtävästä, nousee mieleeni lapsettomuuden laskuopin aksiooma #yksiviidestä. Lapsettomuuslääkärinä tiedän, että lähestyvä isänpäivä on monelle miehelle raskas muistutus omasta tahattomasta lapsettomuudesta.

Yllä kertomani miesvoimainen tarina voi jopa vihastuttaa – pitäisihän lapsettomuuslääkärin tietää, että vanhemmuus ei ole itsestään selvyys ja ”yksi viidestä”-sääntö koskettaa myös miehiä. Juuri siksi halusinkin tarinan kertoa: tarina muistuttakoon, kuinka arvokkaita ovat sukupolvien ketjun voimallinen yhteenkuuluvuus, henkisen pääoman siirtäminen ja rakkaus. Kun tuosta kaikesta jää paitsi, kun toive isyydestä ei täyty, syntyy surua ja kipua.

Olen nähnyt tuon surun, mutta olen myös nähnyt sen muuttuvan iloksi. Älkää menettäkö toivoanne, älkää luopuko haaveestanne!

#miestenviikko #yksiviidestä #toiveisyydestä

Miksi en saanut ydinperhettä?

miksen saanut ydinperhettä

Kuva: Ilovenewton-sivusto

Lapsen 1-vuotisjuhlissa otetuissa valokuvissa ihmiset hymyilevät onnellisina. He eivät aavista, että jonain päivänä vanhempien rakkaus päättyy ja että lapsella onkin tulevassa ehkä kahdet synttärijuhlat – kummankin vanhemman luona omansa. Harva suunnittelee alttarille kävellessään tai synnytyssalin paniikissa, että tästä kumppanista minä vielä eroan. Jokainen toivoo, että rakkaus kestäisi. Että hyppy rakkauteen kannattelisi läpi elämän. Että lapsilla olisi ehjä koti.

Joskus kumppaneiden välinen rakkaus päättyy hyvistä yrityksistä huolimatta. Se voi tuntua erityisen pahalta silloin, jos olisit itse ollut valmis tekemään kaikkesi ydinperheen kasassa pitämiseksi. Ero on eroa kumppanista ja se voi olla myös eroa lapsista: erityisesti miehet näkevät lapsia eron jälkeen vähemmän kuin ennen. Miehistä noin 80 % on etävanhempia. Se on iso elämänmuutos. Ydinperheen lisäksi särkyy myös käsitys siitä elämästä, jota aina haaveilit eläväsi ja jonka kuvittelit itsellesi. Eroon voi liittyä surua siitä, että oma ihanne ja omat arvot eivät toteutuneetkaan tässä parisuhteessa. Minäkäsitykseen voi olla vaikea liittää ajatusta, ”minä olen eronnut”. Se vaatii sulattelua.

Ihmisellä voi olla elämänsä aikana erilainen määrä parisuhteita. Yksi on viihtynyt aina sinkkuna, toisella on meneillään viides pitkä parisuhde. Jollain muulla on takanaan kymmeniä kuukauden pituisia parisuhteita. Eräät isovanhemmat viettävät jo timanttihäitä. Kaikki heistä toivoivat, että ”tämä olisi se oikea”. Avio- tai avoero voi vaatia sen hyväksymistä, että joskus elämässä täytyy suudella useampaa sammakkoa, että voi löytää onnen.

Hyvää elämää voi viettää monenlaisissa kokoonpanoissa. Ydinperhe ei ole parempi kuin yksinhuoltajaperhe tai uusperhe. Joskus ystävistä tuleekin se läheisin perhe. Kaikenlaisissa perheissä on omat pulmansa ja omat ihanuutensa.

Surutyön keskeneräisyys voi näkyä siinä, että uusi parisuhde herättää vuosienkin päästä syyllisyyden tunteita. Uusi parisuhde voi tuntua siltä kuin pettäisi menneen ydinperheen. Eron käsitteleminen vaatii myötätuntoa itseä kohtaan, joskus anteeksiantoa paitsi toiselle myös itselle. Voi auttaa ajatella, että teki parhaansa omassa parisuhteessa, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Ydinperheen perustaminen ei ollut virhearvio. Kohtasit rakkauden ja uskalsit ottaa riskin. Kukaan ei voi ottaa sinulta pois muistojasi ydinperheestä. Vaikka rakkaus loppuisi, vanhemmuus – ja elämä – jatkuu.

Kun olet voinut surra ydinperheen ja unelmien särkymistä riittävästi, voit ehkä ajatella, että jotain hyvää on vielä edessä. Se ei ole sama asia, kuin kokemasi ydinperhe – mutta se voi olla jotain aivan yhtä hyvää tai jopa parempaa.

Huomaa myös nämä: