Ärsyttävätkö hammastahnan jäljet lavuaarissa?

Puolison maiskutuksen ääni kantautuu korviini, kun luen aamulehteä. ”Miten se voikin olla niin ärsyttävää, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen”, toteaa asiakas vastaanotollani. Tämä on inhimillistä ja elämään kuuluvaa, mutta kuitenkin niin rasittavaa monelle pariskunnalle.

Arki on joskus julmaa elämästä selviytymistaistelua myös parisuhteelle. Puolison huomioiminen arjessa käy joskus työstä, mutta maksaa vaivan. Pienikin huomionosoitus, kun puoliso tulee väsyneenä kotiin, voi muuttaa arki-illan ihanaksi yhteiseksi hetkeksi kinastelun sijaan. Koskettaminen ja silittäminen vähentävät stressiä ja tuovat hyvää oloa molemmille. Joskus on parempi silittää kuin puhua. Aamusuukko, iltasuukko ja lähtösuukko tuovat arkeen hyvää yhteistä meininkiä

Onko seksiä vai onko arki vienyt erotiikalta siivet? Yhteisiin hetkiin tarvitaan aikaa ja iloa. Parisuhteen hoitamiseen tietoa, ymmärrystä ja tilaa.

Yhteinen aika jää nykyään usein vähiin kiireisessä arjessa. Tutkimusten mukaan vain 1/3 pareista omaa lähtökohtaisesti riittävät parisuhdetaidot mennessään yhteen. Tämä yhdistettynä siihen tietoon, että parisuhteen ristiriidoista 2/3 on ratkaisemattomia, antaa ymmärrystä sille, miksi niin monet parit kärsivät huonosta kommunikaatiosta ja riitelystä. Parisuhdetaitoja – toimivaa vuorovaikutusta, läheistä tunneyhteyttä ja ristiriitojen ratkaisukykyä –  voi onneksi oppia.

Jokaisella on oikeus hyvään ja tyydyttävään seksielämään. Onhan seksuaalisuus yksi perustarpeistamme. Myös seksitaitoja ja yhteistä nautintoa voi ja pitääkin opetella.

Eriikka Sailo

 

Tavoitteena toimiva ja hyvinvoiva parisuhde

 

 

 

 

 

 

 

 

Parisuhde on yksi tärkeistä ja toivotuista ihmissuhteista elämässämme. Meillä on monia toiveita ja ajatuksia siitä, millainen toimiva ja onnellinen parisuhde on. Aina nämä ajatukset eivät käytännössä kohtaa. Elämme keskellä kiireistä ja kuormittavaa arkea, jossa parisuhteen hoito unohtuu helposti.

Harva meistä on synnynnäinen parisuhdetaitaja. Parisuhdetaitoihimme vaikuttavat monet asiat, muun muassa lapsuudenkodin kokemuksemme ja sen tunneilmapiiri, vanhempiemme antama malli ja sisaruussuhteet. Myös entisillä parisuhteilla ja kiinnostuksellamme parisuhdeasioihin on oma merkityksensä.

Parisuhteen hyvinvointi auttaa meitä jaksamaan arjen pyörityksessä. Kun koemme, että yhdessä kumppanin kanssa jaamme elämämme ja selviämme erilaisista sen tuomista haasteista, stressimme vähenee ja suhteemme vahvistuu. Parisuhdetaidot voidaan jakaa kahteen ryhmään; osata ylläpitää posititiivista tunneilmastoa parisuhteessa ja  osata ratkaista ristiriitoja.

Parisuhteen perustana on sitoutuminen, halu jakaa elämänsä toisen kanssa. Tieto siitä, että olemme sitoutuneita parisuhteessamme silloinkin, kun meillä on hankalaa, luo turvallisuuden tunnetta.

Mistä positiivinen tunneilmasto sitten syntyy? Se on hyvän haluamista toiselle, kiinnostusta kumppania ja hänen elämäänsä kohtaan. Parisuhteen tunneyhteyttä ylläpitää asioiden tekeminen yhdessä. Myös läheisyys, hellyys ja seksi vahvistavat tunneyhteyttä. Pienet päivittäiset eleet, kuten suukko, toisen huomioiminen tai jonkin positiivisen asian sanominen toiselle, lisäävät läheisyyden ja arvostuksen tunnetta. Silloin on myös helpompi löytää juuri meidän suhteellemme sopiva tapa ja määrä harrastaa seksiä.

Hyviin parisuhdetaitoihin kuuluu myös kyky kuunnella kumppania aidosti, rakentava keskustelu, rupattelu ja rauhoittuminen. Rauhoittumista tarvitaan, kun suuttumuksen, pettymyksen tai huolen tunnekuohu aikoo kaapata meidät valtaansa.

Toimivassa ja onnellisessa parisuhteessa tarvitaan positiivisen tunneyhteyden lisäksi ristiriitojen ratkaisutaitoja. Kaikissa parisuhteissa on ristiriitoja, ja niissä voidaan riidellä. Hyvinvoivassa parisuhteessa osataan kuitenkin erottaa toisistaan ne ristiriidat, jotka ovat ratkaistavissa ja ne joita ei voikaan ratkaista, vaan joiden kanssa on opittava elämään.

Ratkaisemattomat ristiriidat liittyvät usein kumppaneiden persoonallisuuseroihin kuten siihen, että toinen on siisti ja järjestelmällinen ja toinen on boheemimpi. Puolison perusominaisuuksia ei kannata yrittää muuttaa. On viisaampaa opetella yhdessä elämään niiden kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka voimme muuttaa persoonallisuuttamme vain vähän, niin käyttäytymistämme voimme muuttaa paljon.

Jos emme omaa riittäviä parisuhdetaitoja, ajaudumme helposti ristiriitatilanteissa syyttelyyn, kritisointiin tai vuorovaikutuksesta vetäytymiseen. Tuhoisat vuorovaikutustaidot saavat meidät helposti jumiin, toistamaan samaa kaavaa riidoissamme. Olemme helposti molemmat sitä mieltä, että kumppanimme ei ymmärrä meitä. Koemme, että toiveemme ja tarpeemme eivät tule kuulluksi. Emme tunne itseämme arvostetuksi ja rakastetuksi.

Onneksi vuorovaikutustapoja voi oppia. Voimme saada työkaluja rakentavan palautteen antamiseen, kompromissien tekemiseen, toisen kuulemiseen ja arvostavan kulttuurin rakentamiseen parisuhteessa.

Onnellinen ja toimiva parisuhde antaa iloa elämäämme ja auttaa meitä voimaan hyvin henkisesti ja fyysisesti. Se vaatii työtä ja taitoja.

Jos koet tarvitsevasi työkaluja parisuhteesi hyvinvoinnin ja toimivuuden lisäämiseksi, tule Parisuhteen hyvinvointi -kurssille! Kurssin järjestää Väestöliiton Terapiapalvelut 21.4. ja 5.5.2018. Ohjaajina toimivat perheterapeutti, uusperheneuvoja Anne Huolman ja seksuaaliterapeutti Eriikka Sailo

Lisätietoa kurssista nettisivuillamme tai Anne Huolman, anne.huolman@gmail.com.

 

Saako rakkaasi olla oma itsensä?

”Ihmisellä on syvä tarve vastavuoroiseen suhteeseen, jossa hän voi löytää itsensä – ja toisen”, psykoanalyytikko Riitta Tähkä on todennut.

Ihminen kasvaa omaksi itsekseen läheisissä ihmissuhteissa. Paras pohja vauvan kehitykselle on vanhemman kyseenalaistamaton rakkaus ja läsnäolo. Vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin, rauhoittelee hänen hätäänsä ja ihailee häntä. Mitä enemmän lapsella on rakastavia kokemuksia, sitä paremmin hän pystyy kasvamaan omaksi, erilliseksi itsekseen – ja näkemään muut ihmiset sellaisina, kuin he ovat, omina yksilöinään.

Yksilöllinen puoliso vai ”apuminä”?

Lapsuuden kokemukset rakkaudesta heijastuvat myös aikuisiän parisuhteisiin. Tämä voi näkyä esimerkiksi seuraavalla kahdella tavalla:

Ensinnäkin, ihmisellä voi olla turvallinen olo oman itsensä kanssa ja sitä myötä turvallinen olo myös toisen kanssa. Turvallinen olo oman itsen kanssa auttaa nimittäin näkemään kumppanin selkeämmin sellaisena kuin tämä todellisuudessa on. Silloin esimerkiksi erimielisyydet eivät uhkaa omaa turvallisuuden tunnetta, vaan on helpompi hyväksyä, että kun on kaksi ihmistä, on myös kahdenlaisia ajatuksia, toiveita, tunteita ja tarpeita. Voidaan sanoa, että kumppanilla on silloin tilaa olla ”yksilöllinen oma itsensä”. Selvennän tätä esimerkillä:

Esimerkiksi jos kumppani ei jonain iltana jaksa halata tai jutella, henkilö kunnioittaa tätä ja pystyy antamaan tilaa toiselle. On turvallista luottaa kumppaniin ja olla terveellä tavalla riippuvainen hänestä. Ei tarvitse olla kuin ”löyhässä hirressä”, koko ajan varuillaan, että toinen voi kadota lopullisesti, jos ei nyt olla lähellä ja koko ajan yhdessä. Kumppanin erillään oleminen tai eri mieltä oleminen ei silloin suista ihmistä turvattomuuden tunteisiin. Kummankin tarpeille ja tunteille on tilaa. Parisuhde on silloin aidosti vastavuoroinen.

Toiseksi voimme käyttää läheisiämme tavallista enemmän omia tarpeitamme varten. Sanotaan, että oma rakas on silloin kuin ”apuminä”, ensi sijassa tasapainottamassa omaa olemistamme tai omia turvattomuuden tunteitamme. Voidaan ajatella, että ihmisen ”palapelistä” puuttuu yksi pala, ja hän tarvitsee kumppania täyttämään tuon puuttuvan kohdan. Kyse ei ole silloin ensisijassa rakkaudesta vaan omasta tarpeesta kokea itsensä kokonaiseksi. Esimerkiksi jos kumppani kaipaa hetken rauhaa työpäivän jälkeen, saatamme suuttua ja pakottaa häntä: nyt sinä olet minua varten, nyt kyllä jutellaan ja halataan. Parisuhteesta puuttuu silloin aito vastavuoroisuus. Kumppanilla ei ole mahdollisuutta kuunnella omia tarpeitaan ja ilmaista niitä itselleen sopivassa tahdissa. Ihminen voi kokea, että pakottaminen on ainoa keino saada yhteys kumppaniin. On vaikea luottaa siihen, että kumppani kyllä kömpii kainaloon, kun hän on valmis siihen – ja että kumppani on aina turvana, vaikkei hän olisikaan heti saatavilla.

Kaikissa parisuhteissa on kumpaakin näistä. Kukaan ei voi olla vain ehyt, oma itsensä ja sitä myötä nähdä oma kumppani joka hetki yksilöllisenä ihmisenä, jolla on omat tarpeensa. Kuitenkin joidenkin on helpompi sietää oman kumppanin erillisyyttä kuin toisten.

Erillisyys tulisi myös erottaa vetäytymisestä. Vetäytyminen saa kenet tahansa reagoimaan ja hakemaan jopa epätoivoisesti yhteyttä toiseen. Toisaalta pakottava suhtautuminen voi lisätä kumppanin halua vetäytyä ja ottaa omaa tilaa.

Menetystilanne voi paljastaa

Pohjimmainen kykymme erillisyyteen näkyy siinä ihmissuhteessa, joka on meille kaikkein merkityksellisin. Voimme kokea toimivamme hyvin vaikka töissä tai tuttavien kanssa, mutta parisuhde saattaa tuoda esiin syvällä olevan vaikeuden olla kokonainen, erillinen itsensä.

Erityisesti ero- ja menetystilanteissa voi tulla esiin se, mitä kumppani on meille edustanut: yksilöllistä ihmistä vai ”apuminää”. Voit pohtia vaikka aikaisempia erotilanteita elämässäsi. Jos kumppani on saanut olla oma itsensä, oma yksilönsä, selviämme rankasta suruprosessista paremmin. Voimme pitkällä tähtäimellä pystyä suremaan menetystämme.

Jos kumppani on edustanut meille jotain sellaista, mikä puuttuu meistä itsestämme – jos olemme ikään kuin käyttäneet häntä oman sisäisen tasapainomme ylläpitämisessä – menettäminen on entistä vaikeampaa. Yksin oleminen voi ahdistaa silloin kahta kauheammin, koska ihminen kokee menettäneensä osan itsestään toisen mukana. Silloin voi nousta tarve korvata menetetty kumppani mahdollisimman nopeasti esimerkiksi uudella parisuhteella. Kuten sanottu, kaikkiin parisuhteisiin liittyy myös näitä jälkimmäisiä tunnelmia.

Uusi mahdollisuus

Vastavuoroinen ihmissuhde ei synny pakottamisesta. Kun ihminen oivaltaa, että rakkaalla on omat tarpeet ja tunteet, voi syntyä syvempi rakkaussuhde. Kun olet utelias ja valmis kuuntelemaan, löydät ehkä suuremman aarteen kuin mitä osasit edes toivoa. Väärinkäsitykset vähenevät, kun pystyt erottamaan omat pelkosi kumppanisi ajatuksista. Kaikki se mielenkiintoinen ja uusi maailma voi löytyä ihan vierestäsi.

Lähteet:

Tähkä, R. (2005) Erillisyydestä ja vastavuoroisuudesta. Teoksessa: Saarinen, Lehtonen, Miettinen & Rajala (toim.) Pintaa syvemmälle. Itä-Suomen Psykoterapiayhdistyksen 25-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Yliopistopaino, 2005.

Tähkä, V. (1993) Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. WSOY.

 

Itkevä huilu – musiikkiterapia tunnetyöskentelyn apuna

”Vuosia sitten elin vaikeaa elämäntilannetta. Arjessa löytyi haasteita, kärsin unettomuudesta ja päivisin vaivasi levottomuus, vaikka en osannut nimetä yksittäistä syytä siihen, mikä mieltäni painoi.
Eräänä iltana kotona ollessani kuuntelin soittolistaa mielimusiikistani. Yksi kappale kiinnitti huomioni ja yhtäkkiä minusta tuntui, että kuulemani musiikki vastasi juuri sitä, mikä sisälläni oli kaihertanut jo jonkun aikaa. Kappaleessa ei ollut sanoja, ja silti minusta tuntui että se kertoi minulle niistä asioista joita olin pitänyt sisälläni. Musiikissa kuulin omat tunteeni, juuri ne joista en ollut saanut selvyyttä ja jotka pitivät minua valveilla öisin. Laitoin volyymia kovemmalle ja itkin kappaleen mukana kaiken sen, jota olin tukahduttanut ja jonka vihdoin onnistuin päästämään ulos. Jälkikäteen olo oli helpottunut ja kevyt. Seuraavan yön nukuin kuin tukki.”

Musiikista voi löytää oman tunnetilansa

Joidenkin musiikkikappaleiden piirteet tuntuvat vastaavan juuri sitä, mikä itsellä on elämässä menossa, niin iloissa kuin suruissa. Joskus ihminen ei ymmärrä omaa tunnettaan ennen kuin yhtäkkiä kuulee ja tunnistaa sen musiikissa. Musiikin avulla voi käsitellä sisäistä ulkoisena ja ulkoista sisäisenä. Esimerkiksi kuunnellessa musiikkia voi kappaleesta löytää omaa tunnetilaa vastaavia elementtejä ja samaistaa omat tunteensa niihin. Silloin sisäinen asia, joka on tullut kuultavaksi, on helpompi tunnistaa ja käsitellä.

Musiikin välityksellä on myös mahdollista kommunikoida sellaisia asioita, tunteita ja kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja tai joista on vaikea puhua. Musiikki on sanaton kieli ja tunteita viestittäessä sen avulla voi kertoa enemmän kuin mitä sanoilla olisi mahdollista ilmaista.

Musiikin hyödyntäminen vuorovaikutuksen välineenä

Musiikkiterapiassa hyödynnetään musiikin parantavia, terapeuttisia elementtejä. Musiikki vaikuttaa meihin psyykkisesti ja fyysisesti. Se liikuttaa mieltä, herättää muistoja, lievittää stressiä, aktivoi tai rauhoittaa. Musiikin hyödyntäminen voi olla terapeuttista ja itsehoidollista, esimerkiksi silloin kun harrastaa musiikkia, käy soitto- tai laulutunneilla.

Musiikkiterapiassa on kuitenkin aina mukana kolme osatekijää; asiakas, musiikki ja koulutuksen saanut musiikkiterapeutti, joka vastaa hoitoprosessista. Asiakas ja terapeutti kommunikoivat keskenään musiikin välityksellä ja puheen sijasta musiikin kuunteleminen, soittaminen tai laulaminen voi toimia vuorovaikutuksen välineenä. Asiakas hyödyntää musiikin eri elementtejä työstääkseen tunteitaan ja lisätäkseen itsetuntemustaan luottamuksellisessa suhteessa terapeuttiin.

Musiikkiterapiassa musiikki ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan sitä voidaan käyttää terapeuttisen keskustelun ohella silloin, kun asiakkaan on vaikea ilmaista itseään sanoin tai halutaan avata kanavia unohdettuihin muistoihin tai tiedostamattomiin tunteisiin. Musiikki on siis väline, eikä asiakkaan tarvitse osata soittaa tai laulaa tullakseen musiikkiterapiaan. Voi olla, että terapiassa musiikkia esimerkiksi kuunnellaan ja asiakas saa rakentaa omaa elämäntarinaansa kappalevalintojensa kautta.

”Humisevan huiluni huulille nostin,
sormet ne sousi ja säveltä toisti.
Suru suli, virisi virsien tulva,
ihana aurinko sieluuni loisti,
ja huiluni ilosta itki.”

runon teksti: Larin-Kyösti

Väestöliiton terapiapalveluissa on tarjolla myös musiikkiterapiaa. Tutustu palveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.

Hyvä itsetunto voi suojata parisuhderiidoilta

Teimme kerran pysäyttävän harjoituksen tunnekeskeisellä pariterapiakurssilla. Kokeilimme pareittain, miltä ”nalkuttaminen” tuntuu. Minä esitin puolisoa, joka otti vastaan kritiikkiä kumppaniltaan. Harjoitus toistettiin kaksi kertaa: ensimmäisellä kerralla hoin mielessäni, että olen riittämätön ja huono puoliso. Toisella kerralla ajattelin kritiikkiä kuunnellessani, että olen riittävä ja kelpaava, hyvä puoliso.

Riittämättömyyden tunteessa oli raskasta kuunnella kritiikkiä. Tunsin olevani surkea ja epäonnistunut. Olisi tehnyt mieli puolustautua ja tiuskaista takaisin. Ehkä parasta olisi ollut vain päästä pois tuosta tilanteesta. Huokailin hiljaa itsekseni ja tunsin epätoivoa. Hartiani lyyhistyivät, ja tuijotin levottomasti seiniä.

Toisessa harjoituksessa ajattelin olevani ihana kumppani. ”Olen riittävä ja hyvä.” Tällä kertaa kritiikki ei saanutkaan minua tuntemaan itseäni huonoksi. Tunsin, kuinka ryhtini suoristui, ja koko kehoni kasvoi. Sanoin ”puolisolleni”, että ei hätää, kyllä tämä tilanne tästä selviää. Minä autan. Älä huoli. Katsoin ”puolisoani” ja tunsin olevani vakaa kuin kallio. Harjoitus oli silmiä avaava. Koin lyhyessä hetkessä kaksi täysin päinvastaista tunnetta, vaikka ”puolisoni” viesti oli sama kummassakin tilanteessa. Kokemus oli erilainen myös ”puolisolleni”: sen sijaan, että tuijottelin seiniä, otin yhteyden häneen, ja hänkin rauhoittui.

Oma minäkäsitys vaikuttaa tunnetasolla siihen, pystyykö ihminen ottamaan vastaan kritiikkiä tai tyytymättömyyttä. Riittämättömyyden tunteessa kaikenlainen kritiikki, rakentava tai ei, on uhka omalle itsetunnolle. Kritiikki ikään kuin vahvistaa kielteisiä tunteita omasta itsestä.

Riittämättömyyden tunne voi olla peräisin jo lapsuudesta tai nuoruudesta. Ihminen on saattanut kokea esimerkiksi isän, äidin tai vaikka kavereiden kanssa, että hän on vääränlainen ja riittämätön. Parisuhteessa riittämättömyyttä tunteva pyrkii suojaamaan itsetuntoaan eri tavoin puolustautumalla, esimerkiksi vetäytymällä tai hyökkäämällä.

Kritiikin vastaanottaminen ei toki ole mukava tilanne kenellekään. Itsevarma puoliso kuitenkin tietää pystyvänsä vastaamaan kumppanin tarpeisiin eikä ensimmäiseksi kyseenalaista omaa itseään. Tässä kohdassa on kuitenkin tärkeää sanoa: henkinen väkivalta, kuten persoonaan menevä arvostelu, on eri asia kuin tyytymättömyydestä kertominen tai rakentava kritiikki parisuhteesta. Henkinen väkivalta satuttaa ja syö kenen tahansa itsetuntoa.

Parisuhderiita leimahtaa helpommin, jos kumppani koskettaa toisen kipupistettä. Riittämättömyyden tunne voi olla tällainen kipupiste. Kritisointi ja ”nalkuttaminen” osuvat usein kumppanin riittämättömyyden tunteisiin, vaikka kritisoiva osapuoli ei välttämättä olekaan tästä tietoinen. Omia kipupisteitä onkin tärkeää voida jakaa kumppanille.

Voit pohtia, miten sinä näet itsesi silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi. Näetkö itsesi riittävänä vai riittämättömänä?

Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi seuraavat kysymykset:

1) Mitä sinussa tapahtuu, kun kumppanisi kritisoi sinua tai toimintaasi? Pohdi, minkälaisia ajatuksia, tunteita ja kehollisia reaktioita sinulla on siinä tilanteessa.

2) Mikä on selviytymiskeinosi, kun tunnet näin? Mitä teet silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi?

3) Onko riittämättömyyden tunne sinulle tuttu lapsuuden tai nuoruuden ihmissuhteistasi?

4) Voisitko kertoa näistä pohdinnoista kumppanillesi?

Riittävästi lähellä – sopivasti erillään

Uhmakas ja kiukutteleva lapsi pyytää sylissä: ”laita turvavyöt tiukemmalle!”. Turvavyöt tässä tapauksessa ovat lapsen ympärille kiedotut kädet.

Ihmisellä on kaksi peruspyrkimystä. Toisaalta on tarve liittyä ja päästä turvallisesti toista ihmistä lähelle. Yhtäältä on tarve erillisyyteen ja itsenäisyyteen. Molempia asioita tarvitaan sopivasti. Läheiset ihmissuhteet läpi elämän ovat näiden tarpeiden neuvottelua ja tasapainon hakemista.

Tove Janssonin sadussa muumiperheen kotiin asettui näkymätön lapsi, Ninni. Hän on sadussa korostuneen mukautuvainen ja kiltti pikkutyttö. ”Sinä et koskaan saa omia kasvoja, ellet opi tappelemaan!”, haastoi Pikku-Myy Ninniä. Muumien hyvissä hoteissa vietetty aika auttoi Ninniä uskaltamaan olla vihainen. Hän puraisi isää häntään ja sai samassa kasvonsa takaisin. Hänestä tuli näkyvä.

Turvallinen läheisyys toiseen ihmiseen mahdollistaa itsenäiseksi, omaksi itsekseen kasvamisen. Kiukun ja eri mieltä olemisen ilmaisut ovat itsenäistymisen rakennusainetta.

Psykologi David Wallin on kirjoittanut siitä, miten uhmaiässä lapsen mieli kehittyy. On tärkeää, että lapsi tajuaa, että hän haluaa jotakin sellaista, mitä aikuinen ei halua. Ensin lapsi voi alkaa yrittää kiukkuisena pakottaa aikuista taipumaan tahtoonsa. Samalla lapsi saattaa kokea aikuisen pakottavana, koska tilanne loukkaa lapsen siihenastista ymmärrystä itsestään suhteessa toiseen. Pieni lapsi ei vielä ymmärrä toisen ihmisen mieltä erillisenä omastaan. Kun lapsi epäonnistuu yrityksessään pakottaa vanhempaa toimimaan haluamallaan tavalla ja vanhempi kestää lapsen kiukun, ilman kostoa tai vetäytymistä, oppii lapsi asteittain ymmärtämään, että toinen ihminen on erillinen. Toisella on ihan omia haluja ja tarpeita.

Suotuisassa kehityksessä lapsi oppii ymmärtämään kahden erilaisen näkökulman olemassaolon. Lapsen mielessä syntyy tilaa sille, että ihmisillä on erilaisia tarpeita, eriäviä tahtoja ja näkemyksiä.  Keskustelulla ja ymmärryksellä voidaan ylittää yhteen sopimattomien halujen ongelma, ilman pakottamista tai alistumista. Samalla ollaan todempina ja läheisemmin myös yhdessä.

Aikuisuudessa on vaikea olla lähellä toista, jollei lapsuudessa ole riittävästi saanut mahdollisuutta kasvaa erilleen. Jotta ei tuntisi olevansa yksin, ja voidakseen kokea vastavuoroisuutta, on tärkeää hyväksyä toisen itsenäinen asema. Toinen ihminen on itsenäisesti olemassa, erillinen, ei vain tarpeiden tyydytyksen kohde tai väline. Toista ei voi omistaa, kontrolloida tai pakottaa sopeutumaan tahtomaansa muottiin.

Mitä kielletympää tunteiden ilmaiseminen on ollut tai mitä heikompiin seurauksiin se on  ihmisen kasvussa johtanut, sitä vaikeampi tunteita ja tarpeita on ilmaista. Ihminen voi jäädä piiloon. Hänestä voi tulla näkymätön, kuten sadun Ninnistä. Toisaalta ihminen voi alkaa selviytyä niin, että hän ryhtyy ilmaisemaan tarvitsevuuttaan epäsuorasti ja pakottavasti. Manipuloiva, katkera vaativuus voi kertoa elämänmittaisesta vaille jäämisestä. Pakottavuus ja vaativuus parisuhteessa voi suoda hetken tyydytystä. Samalla se kororostaa yksinäisyyttä – kumppanin poissaolevuutta. Pakotettuna rakkaus ei tunnu miltään.

Turvattomassa vuorovaikutuksessa lapsi joutuu eriasteisesti luopumaan mahdollisuudesta tunnetason yhteyteen vanhempansa kanssa. Lapsi oppii manipuloimaan itseään tai vanhempaansa ylläpitääkseen läheisyyttä. Turvallisessa vuorovaikutuksessa ihmiselle syntyy kokemus takaisin kyllin hyvään läheisyyteen löytämisestä myös silloin, kun suhteessa on eripuraa ja ristiriitoja.

Kirjallisuutta:

Jansson, T. (1962). Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. WSOY.

Lehtovuori, P. (2006). Kyllin lähellä, riittävän kaukana. Therapeia-säätiö.

Wallin, D. (2007). Attachment in Psychotherapy. Guilford Press.

Hyväpaha lähimmäinen

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös:

Saako kotiasioista puhua?

Teacher discussing with children.

Teacher discussing with children.

Monille meistä on opetettu, että kotiasioista ei saa puhua vieraille. Vanhempi ei halua, että lapsi kertoo kenelle tahansa yksityiskohtia hänen vatsavaivoistaan tai sukulaisia koskevista mielipiteistään.

Päiväkoti-ikäinen lapsi ei aina kielloista piittaa. Hän kertoo äidin ja isin noloimmat jutut vailla sensuuria. Iän myötä lapsi kuitenkin sisäistää sen, että joistain asioista on kiellettyä puhua. Lapsi oppii, että jotkin asiat ovat yksityisiä.

Toisaalta hyssyttely voi peittää myös sellaisia vakavia asioita, joista olisi tärkeää puhua – vaikka se vanhemmista tuntuisikin vaikealta. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi vanhemman alkoholismi, kotiväkivalta tai vakavat mielen pulmat. Vanhempi voi tuntea häpeän lisäksi pelkoa siitä, että ”lapset vietäisiin häneltä”, eikä siksi hae apua. Lapsi voi oppia, että tällaisista kotiasioista ei saa kertoa kenellekään ja yrittää selviytyä yksin. Hankalasta tilanteesta tulee lapsen normaali arki.

Puhumattomuuden vaatimus lähtee useimmiten aikuisten, ei lasten tarpeista käsin. Aikuinen ei kestä häpeää tai omia huonommuuden tunteitaan. Jokin aihe on aikuiselle kiusallinen ja nolo. Hän voi pelätä menettävänsä kasvonsa. Tämä ei ole lapsen ongelma. Sen sijaan, että me aikuiset rajoittaisimme lapsiamme, me voimme pohtia omaa tapaamme käsitellä vaikeita asioita. Pitääkö selviytyä yksin? Miksi jokin asia tuntuu niin hävettävältä?

Kielto puhua hankalista kotiasioista on viesti: ”muihin ei saa turvautua, muuten petän vanhempani”. Kielto puhua kotiasioista voi merkitä samalla kieltoa kokea vihaa, pettymystä tai ärtymystä omia läheisiä kohtaan.

Joskus kotiasioista puhuminen voi herättää syyllisyyden tunteita vielä aikuisenakin. Kielto on sisäistynyt lapsen mieleen, ja se elää mielessä vielä silloinkin, kun ihminen ei ole enää riippuvainen vanhemmistaan. Silloin ihminen voi joutua tekemään töitä sen eteen, että hän antaa itselleen luvan tuntea erilaisia tunteita vanhempiaan kohtaan sekä ilmaista näitä tunteita. Kaikilla ihmisillä on sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita omia vanhempia kohtaan.

Noloista, kevyemmistä perhe-elämän paljastuksista kyllä selviää. Ne kuuluvat lapsiperheen arkeen, ja niitä voi olla hauskakin muistella jälkikäteen. Aikuinen voi suojata itse omaa yksityisyyttään ja myös lasta, niin ettei hän sano kaikkea ääneen lasten kuullen.

Kun emme rajoita lapsen vapautta kertoa mielessään olevista asioista, lapsi tietää voivansa tukeutua toisiin ihmisiin aina vaikealla hetkellä – ilman häpeää tai pelkoa siitä, että ei olisi hyväksytty vanhemman silmissä. Lupa kertoa kotiasioista viestittää, että lapsen tärkeäksi kokemat puheenaiheet ovat tärkeitä myös meille aikuisille.

Pitääkö aina pyytää?

Pitääkö aina pyytää

Kuva: Relateinstitute-sivusto

Oletko puolisollesi vihainen siitä, että sinun ”pitää aina pyytää”? Eikö puolisosi oma-aloitteisesti hoida kotia, kuten toivoisit? Tai eikö hän halaa sinua riittävästi, vaan joudut aina ”kerjäämään” halausta? Pitääkö sinun aina pyytää, että puolisosi pahoittelisi loukkausta tai lähestyisi sinua riidan jälkeen?

Monia ärsyttää pyytäminen. On helppo tulkita, että puoliso tekee asioita silloin vastahakoisesti. Puoliso ei ”oikeasti” halua auttaa tai välitä. Pyytäjästä tuntuu, että hän on itse vastuussa kaikesta, ainoa aktiivinen.

Joskus lausahdus, ”pitääkö aina pyytää”, voi kuitenkin kertoa enemmän sen sanojasta kuin moitteen kohteena olevasta puolisosta. Pyytämisen vaikeus voi kertoa vaikeudesta luottaa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen, siihen, että kumppani todella haluaa olla sinua varten. Ihminen ei silloin pohjimmiltaan usko olevansa sen arvoinen, että pyyntö tulisi kuulluksi. Omaa arvoaan epäilevä pyytäjä on jo valmiiksi vihainen, kun hän pyytää jotain. Pettymys on valmiina jo ennen pyyntöä, ja se kuuluu myös äänensävystä. Kumppanille moite, ”aina pitää pyytää”, aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. ”En taaskaan onnistunut täyttämään toisen tarpeita, niin kuin hän tahtoisi.”

Kukaan ei voi aina arvata toisen tarpeita puhumatta. On normaalia kertoa puolisolle, mitä toivoisi ja haluaisi. Ilman pyytämistä kumppani ei voi tietää, mitä toinen häneltä toivoo. Tai hän voi arvata aivan väärin.

Epäluottamus on ymmärrettävää, jos parisuhteessa on ollut paljon pettymyksiä. Tottakai pyytäminen ärsyttää, jos kumppani vetäytyy vastuustaan perheessä. Luottamuspula heijastuu siihenkin, voivatko puolisot kokea itsensä ja omat tarpeensa arvokkaiksi toisen silmissä vai ei.

Joskus epäluottamuksen käsittelemisessä auttaa sen pohtiminen, uskooko itse olevansa ”vastauksen arvoinen”. Voit miettiä, luotatko siihen, että sinun pyyntösi ovat tärkeitä viestejä kumppanillesi. Vai koetko pyynnöt todisteina siitä, että sinun tarpeisiisi ei kuitenkaan vastata? Tämä oman arvokkuuden tunne ei välttämättä liity parisuhteeseen vaan se voi olla sinun peruskokemuksesi omasta itsestäsi. Voit pohtia, mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii sinuun:

a) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni. Luotan siihen, että toiveeni on kumppanilleni tärkeä ja että hän vastaa siihen.

b) Kaipaan tai tarvitsen jotain, mutta en kerro siitä kumppanilleni. Minulle ei välttämättä tule mieleenkään pyytää tukea kumppanilta. Ehkä pyynnöstä tulisi vain riita, ja haluan välttää sen.

c) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni – vihaisesti. Ärsyynnyn, koska joudun pyytämään. Minusta kumppanini pitäisi tietää ilman pyytämistäkin, mitä haluaisin.

Pohtikaa yhdessä, miten voisitte jakaa tarpeitanne turvallisesti ja lisätä luottamusta välillenne. Miten voisit tänään kertoa kumppanillesi, että tarvitset häntä?

 

Hävettääkö olla sinkku?

Sinkku; kuva Aino huotari

”Nämä olivat kyllä viimeiset sukuillalliset, joihin menen yksin.”

”Taas pariskuntien vappubileet. En kehtaa nähdä ystäviäni, kun olen vuodesta toiseen ainoa yksineläjä. Jään kotiin.”

”Mikä minussa on vialla, kun en löydä tyttöystävää?”

”Kuolisin häpeästä, jos joku tietäisi minun olevan nettideittipalstalla.”

Nämä lauseet ovat sinkkujen suusta kuultuja. Siis sellaisten sinkkujen, jotka haluaisivat mieluummin olla parisuhteessa, mutta eivät ole vielä löytäneet kumppania. Tunnekeskeisessä pariterapiassa puhutaan kielteiselle kehälle joutumisesta. Sinkkukin voi joutua kielteiselle kehälle! Sen seurauksena on häpeän tunne.

Parisuhdetta kaipaava sinkku voi kieltää itseltään läheisyyden tarpeet. Oman yksinäisyyden tuomitseminen saa sinkun vaatimaan itseltään riippumattomuutta toisista ihmisistä. Se on hyökkäys omia todellisia tunteita vastaan ja oman itsen hylkäämistä. Jokainen ihminen tarvitsee yhteyttä toisiin. Parisuhteesta haaveilevan yksineläjän on vaikea kestää yksinäisyyttä ja pettymyksiä tapailu toisensa jälkeen. On luonnollista, että yksinäisyydestä voi seurata masennuksen ja surun tunteita.

Osaatko siis lohduttaa itseäsi? ”Minun yksinäisyyteni on ymmärrettävää.” Häpeä eristää toisista ihmisistä ja estää löytämästä sen, mitä sinkku pohjimmiltaan kaipaa. Omien tarpeiden hyväksyminen auttaa yksineläjää toivon ja avoimuuden ylläpitämisessä. Toiveikkaana ja sitkeänä sinkku jaksaa uskoa kumppanin löytymiseen. Hän jaksaa etsiä rakkautta. Silloin hän voi sen myös löytää.

Sinkku, älä siis antaudu häpeän valtaan. Ja jos tunnetkin häpeää, tutki sitä tarkkaan. Se voi olla ratkaisun avain hyvinvointiisi.

Lue myös seksuaaliterapeutti Maaret Kallion kolumni ”Sinkku, sinulla on aina toivoa” ja psykologi Sanna Korpelan kirjoitus ”Kuka määrittää sinkun arvon?”.

Kuva: Aino Huotari