Hyväpaha lähimmäinen

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös:

Saako kotiasioista puhua?

Teacher discussing with children.

Teacher discussing with children.

Monille meistä on opetettu, että kotiasioista ei saa puhua vieraille. Vanhempi ei halua, että lapsi kertoo kenelle tahansa yksityiskohtia hänen vatsavaivoistaan tai sukulaisia koskevista mielipiteistään.

Päiväkoti-ikäinen lapsi ei aina kielloista piittaa. Hän kertoo äidin ja isin noloimmat jutut vailla sensuuria. Iän myötä lapsi kuitenkin sisäistää sen, että joistain asioista on kiellettyä puhua. Lapsi oppii, että jotkin asiat ovat yksityisiä.

Toisaalta hyssyttely voi peittää myös sellaisia vakavia asioita, joista olisi tärkeää puhua – vaikka se vanhemmista tuntuisikin vaikealta. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi vanhemman alkoholismi, kotiväkivalta tai vakavat mielen pulmat. Vanhempi voi tuntea häpeän lisäksi pelkoa siitä, että ”lapset vietäisiin häneltä”, eikä siksi hae apua. Lapsi voi oppia, että tällaisista kotiasioista ei saa kertoa kenellekään ja yrittää selviytyä yksin. Hankalasta tilanteesta tulee lapsen normaali arki.

Puhumattomuuden vaatimus lähtee useimmiten aikuisten, ei lasten tarpeista käsin. Aikuinen ei kestä häpeää tai omia huonommuuden tunteitaan. Jokin aihe on aikuiselle kiusallinen ja nolo. Hän voi pelätä menettävänsä kasvonsa. Tämä ei ole lapsen ongelma. Sen sijaan, että me aikuiset rajoittaisimme lapsiamme, me voimme pohtia omaa tapaamme käsitellä vaikeita asioita. Pitääkö selviytyä yksin? Miksi jokin asia tuntuu niin hävettävältä?

Kielto puhua hankalista kotiasioista on viesti: ”muihin ei saa turvautua, muuten petän vanhempani”. Kielto puhua kotiasioista voi merkitä samalla kieltoa kokea vihaa, pettymystä tai ärtymystä omia läheisiä kohtaan.

Joskus kotiasioista puhuminen voi herättää syyllisyyden tunteita vielä aikuisenakin. Kielto on sisäistynyt lapsen mieleen, ja se elää mielessä vielä silloinkin, kun ihminen ei ole enää riippuvainen vanhemmistaan. Silloin ihminen voi joutua tekemään töitä sen eteen, että hän antaa itselleen luvan tuntea erilaisia tunteita vanhempiaan kohtaan sekä ilmaista näitä tunteita. Kaikilla ihmisillä on sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita omia vanhempia kohtaan.

Noloista, kevyemmistä perhe-elämän paljastuksista kyllä selviää. Ne kuuluvat lapsiperheen arkeen, ja niitä voi olla hauskakin muistella jälkikäteen. Aikuinen voi suojata itse omaa yksityisyyttään ja myös lasta, niin ettei hän sano kaikkea ääneen lasten kuullen.

Kun emme rajoita lapsen vapautta kertoa mielessään olevista asioista, lapsi tietää voivansa tukeutua toisiin ihmisiin aina vaikealla hetkellä – ilman häpeää tai pelkoa siitä, että ei olisi hyväksytty vanhemman silmissä. Lupa kertoa kotiasioista viestittää, että lapsen tärkeäksi kokemat puheenaiheet ovat tärkeitä myös meille aikuisille.

Pitääkö aina pyytää?

Pitääkö aina pyytää

Kuva: Relateinstitute-sivusto

Oletko puolisollesi vihainen siitä, että sinun ”pitää aina pyytää”? Eikö puolisosi oma-aloitteisesti hoida kotia, kuten toivoisit? Tai eikö hän halaa sinua riittävästi, vaan joudut aina ”kerjäämään” halausta? Pitääkö sinun aina pyytää, että puolisosi pahoittelisi loukkausta tai lähestyisi sinua riidan jälkeen?

Monia ärsyttää pyytäminen. On helppo tulkita, että puoliso tekee asioita silloin vastahakoisesti. Puoliso ei ”oikeasti” halua auttaa tai välitä. Pyytäjästä tuntuu, että hän on itse vastuussa kaikesta, ainoa aktiivinen.

Joskus lausahdus, ”pitääkö aina pyytää”, voi kuitenkin kertoa enemmän sen sanojasta kuin moitteen kohteena olevasta puolisosta. Pyytämisen vaikeus voi kertoa vaikeudesta luottaa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen, siihen, että kumppani todella haluaa olla sinua varten. Ihminen ei silloin pohjimmiltaan usko olevansa sen arvoinen, että pyyntö tulisi kuulluksi. Omaa arvoaan epäilevä pyytäjä on jo valmiiksi vihainen, kun hän pyytää jotain. Pettymys on valmiina jo ennen pyyntöä, ja se kuuluu myös äänensävystä. Kumppanille moite, ”aina pitää pyytää”, aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. ”En taaskaan onnistunut täyttämään toisen tarpeita, niin kuin hän tahtoisi.”

Kukaan ei voi aina arvata toisen tarpeita puhumatta. On normaalia kertoa puolisolle, mitä toivoisi ja haluaisi. Ilman pyytämistä kumppani ei voi tietää, mitä toinen häneltä toivoo. Tai hän voi arvata aivan väärin.

Epäluottamus on ymmärrettävää, jos parisuhteessa on ollut paljon pettymyksiä. Tottakai pyytäminen ärsyttää, jos kumppani vetäytyy vastuustaan perheessä. Luottamuspula heijastuu siihenkin, voivatko puolisot kokea itsensä ja omat tarpeensa arvokkaiksi toisen silmissä vai ei.

Joskus epäluottamuksen käsittelemisessä auttaa sen pohtiminen, uskooko itse olevansa ”vastauksen arvoinen”. Voit miettiä, luotatko siihen, että sinun pyyntösi ovat tärkeitä viestejä kumppanillesi. Vai koetko pyynnöt todisteina siitä, että sinun tarpeisiisi ei kuitenkaan vastata? Tämä oman arvokkuuden tunne ei välttämättä liity parisuhteeseen vaan se voi olla sinun peruskokemuksesi omasta itsestäsi. Voit pohtia, mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii sinuun:

a) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni. Luotan siihen, että toiveeni on kumppanilleni tärkeä ja että hän vastaa siihen.

b) Kaipaan tai tarvitsen jotain, mutta en kerro siitä kumppanilleni. Minulle ei välttämättä tule mieleenkään pyytää tukea kumppanilta. Ehkä pyynnöstä tulisi vain riita, ja haluan välttää sen.

c) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni – vihaisesti. Ärsyynnyn, koska joudun pyytämään. Minusta kumppanini pitäisi tietää ilman pyytämistäkin, mitä haluaisin.

Pohtikaa yhdessä, miten voisitte jakaa tarpeitanne turvallisesti ja lisätä luottamusta välillenne. Miten voisit tänään kertoa kumppanillesi, että tarvitset häntä?

 

Hävettääkö olla sinkku?

Sinkku; kuva Aino huotari

”Nämä olivat kyllä viimeiset sukuillalliset, joihin menen yksin.”

”Taas pariskuntien vappubileet. En kehtaa nähdä ystäviäni, kun olen vuodesta toiseen ainoa yksineläjä. Jään kotiin.”

”Mikä minussa on vialla, kun en löydä tyttöystävää?”

”Kuolisin häpeästä, jos joku tietäisi minun olevan nettideittipalstalla.”

Nämä lauseet ovat sinkkujen suusta kuultuja. Siis sellaisten sinkkujen, jotka haluaisivat mieluummin olla parisuhteessa, mutta eivät ole vielä löytäneet kumppania. Tunnekeskeisessä pariterapiassa puhutaan kielteiselle kehälle joutumisesta. Sinkkukin voi joutua kielteiselle kehälle! Sen seurauksena on häpeän tunne.

Parisuhdetta kaipaava sinkku voi kieltää itseltään läheisyyden tarpeet. Oman yksinäisyyden tuomitseminen saa sinkun vaatimaan itseltään riippumattomuutta toisista ihmisistä. Se on hyökkäys omia todellisia tunteita vastaan ja oman itsen hylkäämistä. Jokainen ihminen tarvitsee yhteyttä toisiin. Parisuhteesta haaveilevan yksineläjän on vaikea kestää yksinäisyyttä ja pettymyksiä tapailu toisensa jälkeen. On luonnollista, että yksinäisyydestä voi seurata masennuksen ja surun tunteita.

Osaatko siis lohduttaa itseäsi? ”Minun yksinäisyyteni on ymmärrettävää.” Häpeä eristää toisista ihmisistä ja estää löytämästä sen, mitä sinkku pohjimmiltaan kaipaa. Omien tarpeiden hyväksyminen auttaa yksineläjää toivon ja avoimuuden ylläpitämisessä. Toiveikkaana ja sitkeänä sinkku jaksaa uskoa kumppanin löytymiseen. Hän jaksaa etsiä rakkautta. Silloin hän voi sen myös löytää.

Sinkku, älä siis antaudu häpeän valtaan. Ja jos tunnetkin häpeää, tutki sitä tarkkaan. Se voi olla ratkaisun avain hyvinvointiisi.

Lue myös seksuaaliterapeutti Maaret Kallion kolumni ”Sinkku, sinulla on aina toivoa” ja psykologi Sanna Korpelan kirjoitus ”Kuka määrittää sinkun arvon?”.

Kuva: Aino Huotari

Sinkkumietteitä

Olin kävelyllä ja näin, kun ohitseni juoksi oikealta hyvännäköinen nuorimies. Juoksuvaatteet olivat muodinmukaiset ja harrastus jo pitkällä, muttei liian pitkällä, mietin. Pian minut ohitti vasemmalta toinen juoksija, nuori nainen, muodinmukaisissa juoksuvaatteissa ja hiukset ponnarilla. Molemmat pysähtyivät liikennevaloihin ja hypähtelivät paikallaan. Lihakset on hyvä pitää pienessä liikkeessä. Suun alueen lihakset eivät kuitenkaan saaneet mitään treeniä, sillä nämä komistukset eivät katsoneet toisiaan, eivät moikanneet, eivät hymyilleet tai tehneet mitään sellaista normaalia tavallista, mitä nyt samaa asiaa harrastavat yleensä tekevät. Tulin ajatelleeksi, että siinä menee kaksi yksineläjää.

Olisiko jotain hirveää tapahtunut, jos he olisivat katsoneet toisiaan? Tai jospa yksi  heistä olisi ojentanut toiselle ihanan hikisen käyntikortin ja sanonut – soittele joskus?

Parisuhdekeskuksesta kysytään usein, mistä sen kumppanin löytää. Me tiedämme. Sen löytää pitämällä silmät auki ja pään liikkeessä, ja sen löytää olemalla esillä ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Sen löytää hymyilemällä hänelle, joka sinua sävähdyttää ja pysäyttämällä juoksijan, joka vie sydämesi. Ole aktiivinen, älä odota. Parisuhteet eivät tule luo. Sinun tulee olla aktiivinen normaalin,  ihan oman itsesi näköisen elämän koukeroissa. Vaikka liikennevaloissa.

Onko puhuminen ratkaisu parempaan seksiin?

Todennäköisesti kyllä. Ihmisten välisessä kommunikaatiossa puhuminen on tärkeää. Seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa ei aina löydy luontevaa tapaa puhua, toisaalta FinnSex -tutkimuksen mukaan 87 % kokee puhumisen sujuvan hyvin.

Alussa jokainen hipaisu ja teko tuntuvat kiihottavilta ja seksielämä on vilkasta ja kihelmöivää. Kun alun huuma haihtuu, kummankin tarpeiden huomioiminen ja yhteen sovittaminen, siis kommunikaatio, ylläpitää hyvää seksiä. Kommunikoiden viestitetään omia tarpeita ja selvitetään mahdollisia ristiriitoja.

Onko niin, että siellä missä seksiä eniten tehdään, siellä siitä vähiten puhutaan?
Makuuhuoneesta kuuluu enemmän puhinaa ja voihketta. Seksissä läheisyys on maksimaalista. Silloin on mahdollista lukea tai kuulla koko kehoa ja sen viestejä. Käden siirtäminen paikasta toiseen, lähemmäs tai poispäin, kääntymiset sekä äännähdykset ja ilmeet puhuvat hyvinkin selkeää kieltään. Toiset ovat tällaiselle kommunikaatiolle herkempiä kuin toiset, mutta oppiminen on kaikille mahdollista.

Suuri osa ihmisistä pärjää kehonkielellä mainiosti, eikä heitä ole syytä pakottaa puhumaan. Kosketuksella voi oppia kertomaan paljon ja olemaan levollisesti läsnä. Jos seksi ei kumpua omista tarpeista, eikä se ole oman näköistä, se alkaa pian tympäännyttää.

Seksissä jokaisen tulisi olla sinut itsensä kanssa. Jos kaipaa läheisyyttä ja syliä, mutta ei ole valmis eikä halukas yhdyntään, on velvollisuus itseä kohtaan sanoa ei. Seksi ei ole pelkkä teko, jonka voi tehdä yhtä hyvin haluten kuin vastentahtoisesti. Ikävistä kokemuksista kasautuu vastenmielisyyttä ja seksuaalisen itsetunnon laskua.

On tärkeää arvioida kumppanin tunteita, tuntemuksia ja tarpeita. Tavallisesti se tapahtuu lähestymällä, katsomalla, koskettamalla ja olemalla vastaanottava kumppanin viesteille. Tätä on tehtävä jokaisessa läheisyyden vaiheessa. Seksissä on kyse nautinnosta, omasta rohkeudesta ja halusta sekä riittävän turvallisesta tilanteesta antaa toiselle oma itsensä. Ei odoteta eikä oleteta mitään. Luotetaan siihen, että pystyy kuuntelemaan ja katselemaan ja oppimaan keholla. Ollaan läsnä kiireettä ja vailla vaatimuksia.

Seksuaalinen läheisyys on näin vailla orgasmi- ja laukeamispakkoa sekä mekaanista suorittamista. Se on ikuista tutkimusmatkailua, oman ja toisen halun nostattamista. Sitä ei voi tietää kysymättä, mutta kysyä voi myös kosketuksella.

Tietoa seksuaalisuudesta