Sateenkaareva nuori löytää vertaistukea somesta

Transnuoren aatteita 7

Vertaistuki on aina tärkeää, myös transsukupuoliselle nuorelle. Muut transnuoret ymmärtävät tilanteen parhaiten ja prosessissa pidemmällä olevat osaavat usein antaa vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, joihin ei aina löydy kunnon vastauksia netistä.

Vertaistukea löytää mielestäni helpoiten sosiaalisesta mediasta. On useita keskustelufoorumeita ja facebook-ryhmiä, joihin on helppoa liittyä. Muita transihmisiä on myös helpoin löytää somen kautta. Hashtagien käyttö ja niiden avulla hakeminen tekee jo paljon.

Isommissa kaupungeissa voi myös olla esimerkiksi nuorisotiloissa kokoontuvia vertaistukiryhmiä, joilla on usein myös oma ohjaaja mukana kokoontumisissa. Näistä tukiryhmistä kannattaa kysyä oman paikkakunnan nuorisotyöntekijöiltä.

Itse olen kokenut vertaistuen erittäin tärkeäksi prosessini aikana. Aluksi löysin vertaistukea somen kautta ja se on edelleen minulle tärkein vertaistuen lähde. Olen myös mukana oman kaupunkini seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville nuorille tarkoitetussa ryhmässä ja sen toiminnassa.

Kannattaa reippaasti googlailla! Usein keskustelufoorumeilla voi pysyä täysin anonyyminä ja silti saada vastauksia kysymyksiinsä. Nykyään löytyy jo hyvin paljon suomenkielisiä ryhmiä, joten kielimuuri ei ole este. Itse olen hyötynyt vertaistuesta todella paljon ja toivon, että muutkin saavat siitä iloa elämäänsä!

Jusa

Kirjoittaja on 16 vuotias. Hän valottaa kirjoituksissaan elämäänsä nuorena transkundina. Blogi vie meidät koulumuistoihin jotka normittivat, hetkiin kun seksuaalisuus ja sukupuoli sotkeentuivat toisiinsa sekä ihmissuhteisiin, jotka toivat onnea mutta myös sydänsuruja.

Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Kunnat + järjestökumppanit = kasvun ja kehityksen kehto

Kuntavaalikampanja on meneillään ja ehdokkaita voi bongailla toreilla, kauppakeskuksissa ja somessa. Kunnat muuttavat tulevan valtuustokauden aikana muotoaan. Sote-palvelujen laaja ja kallis kokonaisuus on siirtymässä maakuntien harteille. Kuntien toiminta keskittyy jatkossa kehitys-, kaavoitus- ja koulutuspalveluihin. Kunnan tehtävä on tähän astikin ollut edistää asukkaidensa hyvinvointia ja kestävää kehitystä alueellaan ja tämä tavoite nousee uudessa tilanteessa entistä selkeämmin esille.

Maakunta on yksi tärkeä kuntien kumppani hyvinvointityössä. Maakunta on kuitenkin kuntia raskaampi organisaatio ja sen päätehtävä sotessa on vastuu palvelutuotannosta. Kunnat tarvitsevat uudessa tilanteessa myös toisenlaisia, ketteriä kumppaneita ja asiantuntijoita. Kunnat ovat paikallisen demokratian foorumeita. Siksi on luontevaa, että kunnat hyödyntävät asukkaidensa tiedot ja taidot kuntayhteisön kehittämisessä.

Some on luonut mahdollisuuksia nopeille asukasaloitteille ilman valittua johtoa toimiville verkostoille. Tällainen toiminta innostaa ja voimaannuttaa. Klassinen, yhdistysmuotoinen järjestötoiminta tarjoaa kestävää yhteisöllisyyttä ja pitkäjänteisen vaikuttamisen mahdollisuuksia. Järjestötyöhön mukaan tulemisesta alkaa positiivinen kierre. Osallistumisen kautta voi saada tarvitsemaansa tukea ja vaikuttaa oman ja muiden elämäntilanteen parantamiseksi. Olosuhteiden parantuessa kykenee vaikuttamaan laajemmin. Järjestötyö ei vaadi paksua lompakkoa ja se on avointa hauraimmillekin ihmisryhmille. Se, joka on itse tämän vaikeuksissaan kokenut, ymmärtää järjestömuotoisen avun ainutkertaisen merkityksen.

Vapaaehtoisuutta ja vertaistukea ei voi kaupallistaa. Satavuotiaan Suomen yksi innovaatio on ollut turvata monenlaisen kansalaistoiminnan rakentumista ja jatkuvuutta pitkäjänteisellä, avoimiin kriteereihin perustuvalla rahoituksella. Sote-järjestöjen rahoituslähteenä kansallisella tasolla on ollut RAY ja nykyisin Veikkaus. Tämä rahoitus on ollut ja on elinehto kolmannen sektorin kehittymiselle ja sen tarjoamalle ihmisläheiselle tuelle. Paikallisella tasolla puolestaan kunnat ovat avustaneet pieniäkin toimijoita. Toivottavasti ne jatkavat tätä vaikuttavaa tukea.

Uudistuvilla kunnilla on nyt loistava pelipaikka haastaa sote-järjestöt ja muutkin kansalaisyhteiskunnan toimijat yhdistämään tietonsa ja taitonsa kuntalaisten terveys- ja hyvinvointitalkoisiin. Järjestöjen ja verkostojen kanssa yhteistoiminnassa suunnitellut varhaiskasvatus, koulu, vapaa-ajan toiminnat ja asuinympäristö voivat olla kehto kukoistavalle kasvulle. Äänestä järjestötyön puolestapuhujia!

Yksin äidiksi

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_227906563Ajanvarauslistalla on tuttu nimi. Vaikka tunnistan nimen, tiedostan samalla, että edellisestä yhteydenotosta on kulunut tovi aikaa.

Astrid tuli klinikalle ensimmäisen kerran elokuussa kolme vuotta sitten. Hän halusi pohtia omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksia perustaa perhe yksin.

Astrid oli juuri läpikäynyt rankan eron pitkästä parisuhteesta. Yhteistä taivalta oli kuljettu lähes kymmenen vuotta, mutta sitten mies oli ilmoittanut lähtevänsä. Ei lapsia tähän maailmaan, ei ikipäivänä. Oli käynyt varmistamassa tilanteen vasektomialla puhumatta asiasta mitään Astridille.

Suhde päättyi riitaisasti huutoon ja jyrinään. Vihaan, kaunaan, kiukkuun, itkuun.

Nyt huoneeseen kävelee levollinen, hymyilevä nainen. Mitä on tapahtunut ensitapaamisemme jälkeen?

Astrid kertoo: ”Elämässäni ei ollut mitään, kun viimeksi tapasimme. Olen niin kiitollinen, kun ohjasit minut keskusteluihin hoitajanne kanssa. Hän sai minut oivaltamaan, että tuossa tilanteessa lapsen hankkiminen ei ollut se oikea ratkaisu. Minulla ei olisi ollut voimia vanhemmuuteen.”

Astrid oli eron jälkeen jättänyt koko vanhan elämänsä: muuttanut Turkuun saatuaan hyvän työpaikan ja viihtyisän, tilavan asunnon. Vapaat illat kuluivat yksinäisyyttä itkiessä. Ei ystäviä, ei sukulaisia lähimainlaakaan. Ei pienintä halua pariutua, mutta valtava tarve olla vahva itsellinen supernainen. Voimat vain puuttuivat.

Nyt kolme vuotta myöhemmin terapeutin tukeman itsetutkiskelun jälkeen Astrid kertoo näkevänsä asiat uusin silmin. Myötätunto itseä ja entistä kumppania kohtaan on löytynyt. Sydämessään hän on sanonut anteeksi hyvin monille asioille.

Haave perheen perustamisesta kypsyi, yksin vanhemmuuteen ryhtymisen realismi kirkastui.

”Ensin kuvittelin olevani täysin yksin lapsihaaveeni kanssa, mutta löydettyäni vertaistukea Simpukka-järjestön kautta, voimaannuin. Vertaisiani löytyi muualtakin! Vertaiskeskustelujen kautta oivalsin, kuinka tärkeä vahva tukiverkosto on.”

Reilu vuosi sitten Astridin naapuriin muutti pääkaupunkiseudulta perhe, joka kertoi hyvin avoimesti omasta perheellistymisestään. Tyyne ja Alisa olivat olleet hedelmöityshoidoissa Helsingin Väestöliiton Lapsettomuusklinikalla. Perheen esikoinen oli nelivuotias ja Alisan laskettu aika oli muutaman kuukauden päästä. Ja luovuttajan siittiöitä oli edelleen varattuna mahdollista kolmatta lasta ajatellen.

Kuulosteltuaan naapuruutta jonkin aikaa, Astrid kertoi oman tarinansa ja haaveensa tulla äidiksi. ”Tervetuloa mukaan meidän perheen tukijoukkoihin. Pääset näkemään lapsiperheen arkea läheltä. Tuo meidän esikoinen voi kyllä kertoa, miten monella tapaa vauvoja tehdään!” oli Tyyne sydämellisesti todennut. Ystävyys Tyynen, Alisan ja lasten kanssa vahvisti ratkaisua aloittaa hedelmöityshoidot.

Saatellessani Astridin tapaamisen jälkeen hoitajan luo, tapasin myös osan hänen ”lähiturvaverkostostaan”: Alisa ja lapset odottelivat aulassa.

Mitäkö lapsettomuuslääkäri tässä kohdin miettii? Mainion mainio työpäivä jälleen!

Riittävätkö omat voimat? Vertaistuki avuksi

 blogibanneri_parassyy_584x100

 

 

shutterstock_232831804

 

Usein ajatellaan, että kiireiset ruuhkavuodet helpottuvat, kun lapset kasvavat ja vähitellen itsenäistyvät. Arkipäivän rytmi vääjäämättä muuttuu, kun kotipesä hiljenee. Monella meistä ruuhkavuodet kuitenkin jatkuvat, vain uudessa tilanteessa. Yhä useampi keski-ikäinen tasapainoilee työn, perheen ja ikääntyneiden vanhempien auttamisen kanssa.

Tilanne ei ole aina helppo ikäihmisellekään, joka on tottunut pärjäämään itsenäisesti ja hoitamaan arkensa. Uusi elämäntilanne vaatii kaikilta osapuolilta aikaa ja totuttelua.

Kännykkä voi piristä työpäivän aikana monta kertaa, kun ikäihmisen muisti reistailee. Hetki sitten sovittu apteekkikäynti on jo unohtunut. Fyysisen kunnon heikkeneminen ja erilaisten sairauksien ilmaantuminen merkitsevät, että lähiomaista tarvitaan mukaan lääkärikäynnille, kauppareissuille tai kotitöihin. Digitalisoituneessa maailmassa laskujen maksaminenkin voi olla ikääntyneelle lähes mahdotonta. Jokapäiväisten asioiden hoitamiseen ikääntynyt vanhempi tarvitsee yhä enemmän apua. Miten tämä järjestyy, kun töistä ei voi olla poissa?

Keskeisenä tekijänä ovat työelämän käytännöt ja edistyksellinen perheystävällinen työkulttuuri. Suomi ikääntyy vauhdikkaasti, kun ihmisten elinajan odote jatkuvasti kohoaa. On arvioitu, että yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä nousee nykyisestä 19,9 prosentista 26 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2060 heidän osuutensa on laskelmien mukaan jo 29 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että väestöllinen huoltosuhde heikkenee, kun lasten ja eläkeikäisten määrä suhteessa työikäisiin kasvaa. Työelämän kehittämiselle tämä on todellinen haaste mutta samalla mahdollisuus. Digitalisoituvassa yhteiskunnassa tulisikin teknisten innovaatioiden lisäksi muistaa kehittää myös organisaatioiden toimintamalleja ja sosiaalista vuorovaikutusta ”ihmisen parhaaksi”: Ihminen ensin, muu tulee kyllä perässä – kuten joku viisas ajattelija on todennut.

Miten tehokkuutta mittaavassa työelämässä voitaisiin entistä paremmin tukea elämänkaaren eri vaiheissa elävien työntekijöiden jaksamista ja hyvinvointia? Esimerkiksi tietotyö kulkee tekijänsä ajattelussa mukana työstä kotiin. Rajat työn ja muun elämän välillä liukuvat. Jaksamisen kannalta työstä palautuminen ja ajatusten siirtäminen aivan muualle ovat kuitenkin välttämättömiä. Toisaalta muun elämän mahdolliset haasteet ja huolet siirtyvät helposti työhön ja työpaikalle verottaen työntekijän käytettävissä olevia voimavaroja. Miten näissä tilanteissa voidaan toimia? Onko työpaikalla ymmärrystä ja proaktiivisia välineitä auttaa ihmisiä eri elämänkaaren mukana tuomissa uusissa vaatimuksissa?

Tässä kohdin voidaan nostaa esiin työpaikkojen perheystävällisyyden näkökulma ja vertaistuen merkitys: Koska työntekijöiden omat voimat ovat rajalliset, samassa elämänvaiheessa olevien vertaisten kanssa käydyt keskustelut ja ajatusten vaihdot antavat kehystä ja peiliä omille pohdinnoille. Asiat saavat mittasuhteensa, ja toisinaan taas avautuu aivan uusia näkökulmia arjen haasteiden kohtaamiseen ja ratkaisemiseen. Proaktiivinen vertaistuki on voimaannuttavaa ja hyödyttää kaikkia osapuolia. Yhteisöllisyys ja vertaistuki oivalluttavat ja antavat uutta virtaa arkeen.

Minna Kinnunen
Kirjoittaja on kasvatustieteen maisteri aikuiskasvatuksesta. Hän järjestää yrityksessään Kasvutalo Oy muun muassa vertaisvalmennusta perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksissä eri elämäntilanteissa.

 

Isänpäivän kynnyksellä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_212966560Kyselen usein jo ensitapaamisella, minkä verran itse kukin on uskaltanut avautua lapsettomuusasiassa läheisilleen, tietääkö kukaan ystävistä tai työtovereista tilanteesta?

Vastaukset vaihtelevat paljon: jollain lapsettomuus on visusti vaiettu salaisuus, toisilla löytyy vertaiskokemuksia lähipiirissä, yksin perheellistymistä pohtiva haluaa jo lähtökohtaisesti vankan tukiverkon ennen mahdollisen hoitoprosessin käynnistymistä.

Oikeaa vastausta siihen milloin kertoa, kenelle kertoa tai miten kertoa, minulla ei ole antaa. Kannustan kuitenkin avautumaan asiassa ainakin rakkaimmilleen ja läheisilleen, jotka voivat aavistaa huolen tai surun läsnäolon. Kertominen ei sinänsä vie surua pois, mutta siitä voi kummuta myötätuntoa.

Isänpäivän läheisyys tuo mieleeni parin, joka ei ollut kertonut lapsettomuudestaan kenellekään. Ystäväpiirin vauvauutiset ja läheisten ”Koska teille?”-kysymykset piinasivat erityisesti Ellaa. Konsta oli huolissaan vaimostaan, alakulo vaikutti jo arkipäivän sujuvuuteen. Konsta haeskeli netistä tietoa lapsettomuudesta – näin sitten tapasimme.

Käynnistimme hedelmällisyyttä kartoittavia tutkimuksia, ja koska Ella on voimakkaan kuormittunut, puhuimme paljonkin vertaistuesta.

Sitten eräänä tiistaina Kosta soitti minulle. Mikä on siemennesteanalyysin tulos? Ei siittiöitä. Piinaava hiljaisuus.

Vaikka olimme lyhyesti käyneet läpi tätäkin vaihtoehtoa neuvoessani näytteen antoon liittyvät käytänteet, uutinen siittiöiden puuttumisesta oli tyrmäys. Tyrmäys, jota ei haluaisi tehdä puhelimessa. Kerroin mitä löydös tarkoittaa, mistä se voi johtua ja miten tutkimuksissa kannattaisi edetä.

”Homma selvä. Mutta miten etenemme sen kertomisen kanssa? Olemme Ellan kanssa menossa isänpäivän viettoon vanhempieni luokse ja olimme päättäneet kertoa heille ja sitten seuraavaksi Ellan vanhemmille.”

Kun tapasimme myöhemmin, Konsta kertoi: ”Puhelun jälkeen ajattelin, että tässäpä on isänpäivälahja! Haave isyydestä – ja samalla oman isän isovanhemmuudesta – oli riistetty kahdella sanalla. Tunsin putoavani kuiluun, josta ei ollut ulospääsyä. Päätimme kuitenkin Ellan kanssa puhua asiasta vanhemmillemme. Suuri ymmärtämys, myötäeläminen ja rakkaus, jonka kohtasimme, antoi ihmeellisesti voimaa.”

Perusteellisten selvittelyjen jälkeen todettiin, että Konstan omilla sukusoluilla ei ollut mahdollisuutta tehdä hedelmöityshoitoa. Pohdintojen jälkeen päädyttiin käyttämään luovutettuja siittiöitä. Pari on sittemmin perheellistynyt, ja olen tavannut koko perhettä silloin tällöin. Kun viimeksi tapasimme, Konsta naurahtaen kommentoi: ”Olisikohan osannut nauttia tästä näin paljon, jos lapsen saaminen olisi ollut helpompaa!” Voimallinen, läsnä oleva vanhemmuus täytti huoneen.

Hyvää isänpäivää kaikille – myös niihin perheisiin, jossa isyys on vielä haaveena!
Älkää luopuko haaveestanne. Älkää menettäkö toivoanne.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapsettomien lauantai ja chat-apua maanantaina

ImageYlihuomenna on äitienpäivä. Ensin, huomenna, on elämäni toinen lapsettomien lauantai.

Toinen, sillä vaikka päivää vietetään jo 21. kerran, kuulin siitä ekan kerran vasta viime vuonna. Tai luin. Istuin junassa ja luin Pihlajapuun katveessa -lapsettomuusblogia. Sen kirjoittaja Rowan kertoi aloittaneensa kakkuperinteen: lapsettomien lauantain kakku miehelle ja itselle niin kauan kun heillä ei vietetä äitien- ja isänpäivää.

Yritin silloin miettiä, mitä lapsettomien lauantai sai mut tuntemaan. Ei oikein mitään. Lapsettomuus oli niin läsnä koko ajan.

Olin 38, ja yrittänyt tulla raskaaksi yli kaksi vuotta. Se ei ole pitkä aika, mutta jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Omiin sisuksiini oli kiemurtanut koko ajan otettaan kiristävä ahdistus jo alle vuoden kohdalla. Mitä jos me ei koskaan onnistuta? Milloin aika loppuu kesken? Mitä jos on vielä jotain, mitä pitäisi tehdä, ettei se loppuis?

Tänä vuonna, raskausviikon 19 viimeisenä päivänä, lapsettomien lauantain aatto saa tuntemaan paljon ja monenlaista.

  • Helpotusta: se on ohi.
  • Syyllisyyttä: me päästiin tosi helpolla.
  • Epäuskoa: voiko tää olla totta?
  • Surua: alkaa itkettää, kun mietin kaikkia, joilla on paha olla.
  • Tuohtumusta: pistää vihaksi, miten vanhemmuutta pidetään itsestäänselvyytenä.

Tuo viimeinen on vaikea. Pitäis jotenkin osata ymmärtää, että tosi monille vanhemmuus on itsestäänselvyys. Vaikka tahaton lapsettomuus koskettaa vähintään joka viidettä lasta haluavaa pariskuntaa plus niitä, joilla ei ole puolisoa, loppuja se ei kosketa. Piste. Ne saa niitä hups vaan, ja ne on enemmistö. Ei ole ihme, että maailma on rakennettu niille, eikä ne useinkaan tule ajatelleeksi, että täällä on muitakin.

Siksi on hyvä, että on ainakin yksi päivä, kun asiasta herätetään isommin keskustelua. Kiitos, lapsettomien yhdistys Simpukka.

Ja lapsettomille: Kiitos. Olette tehneet pahoista päivistä parempia. Pelkästään olemalla mun kaa tuossa yksi viidestä -tilastossa. Puhumattakaan teistä, joihin olen saanut tutustua blogien kautta. Ajattelen teitä joka päivä.

 

PS: Väestöliitosta pyydettiin mainostamaan niiden järjestämää lapsettomuus-chattia. Teen sen tosi mielelläni. Maksuton chat Suomi24 -palstalla maanantaina 12.5. klo 17-19. Siellä anonyymien chattaajien kysymyksiin vastaamassa lapsettomuuslääkäri ja IVF-hoitaja. Löytyy täältä: http://keskustelu.suomi24.fi/node/12230906