Voisiko Suomi olla maailman onnellisimpien lasten maa?

Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset?

Lasten hyvinvointi on itsenäisen Suomen menestystarina. Sata vuotta sitten kulkutaudit ja nälkä riivasivat, äitejä ja vauvoja kuoli synnytyksiin, lapset puursivat pelloilla ja tehtaissa.

Etenkin sotien jälkeen päättäjät olivat kaukoviisaita. Lapsiin investoitiin lapsilisien, äitiyspakkauksen, kouluruokailun ja neuvolajärjestelmän perustamisena.

Hyvinvointivaltion laajeneminen toi peruskoulun, päivähoidon sekä erilaiset vanhempainvapaat. Lapsikuolleisuus on erittäin vähäistä.

Oppimistulokset ovat olleet hyviä ilman ylenmääräistä kilpailemista. Lasten itsetuntoa kohensi kasvatuskäytäntöjen muutos, kun kuritusväkivallan käyttö kiellettiin 1984.

1990-luvun jälkeen lapsi ja perhepolitiikka on ollut puolustustaistelua leikkauksia vastaan. Perhe-etuudet eivät ole pärjänneet valtiontalouden kurimuksissa.

Epävakaisessa työelämässä nuoret punnitsevat tarkkaan perheen perustamisen. Epävarmuus tulevasta näkyy syntyvyyden alentumisena.

Lasten hyvinvoinnin kokemus on mennyt hyvään suuntaan. Enemmistö lapsista on tyytyväisiä elämäänsä. He pystyvät keskustelemaan vanhempiensa kanssa asioistaan. Heitä ei kiusata koulussa ja heillä on kavereita ja harrastuksia.

Lapsuus kuitenkin eriarvoistuu. Pienellä osalla lapsia kasvuolot eivät tue hyvinvointia. Lokeroitunut palvelujärjestelmä ei ole kyennyt tilannetta korjaamaan.

Sopivaa tukea ei saada kotiin oikeaan aikaan. Se näkyy lasten kodin ulkopuolelle sijoitusten jatkuvana lisääntymisenä. Lasten ja nuorten mielenterveydestä on tullut uusi kansanterveyshaaste.

Miten lasten hyvinvoinnin menestystarina voisi jatkua? Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset? Mihin nyt pitäisi investoida?

Lapsen onnellisuus kasvaa ihmissuhteissa. Lapsen ja vanhemman hyvä vuorovaikutus ja kodin myönteinen ilmapiiri luovat lapsen hyvinvoinnin perustan.

Kiintymyssuhteiden häiriöt ja epätarkoituksenmukaiset kasvatuskäytännöt tuottavat pahoinvointia ja syrjäytymistä ja johtavat työkyvyttömyyseläkkeisiin aikuisiällä.

Tukemalla kotikasvatusta ja vanhemmuuden laatua voitaisiin ehkäistä tehokkaasti eriarvoistumista ja mielenterveysongelmia. Huomattava osa lasten sijoituksista kodin ulkopuolelle pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Nyt ongelmat usein kiertyvät sukupolvelta toiselle.

Palveluissa lasten ja perheiden tarpeet tulee kohdata paremmin kokonaisuutena eikä hallinnonalalähtöisesti. Varhaiskasvatuksella voidaan tukea lasten yhdenvertaisuutta, mutta se ei onnistu pelkästään lapseen yksilönä kohdistuvilla toimilla.

Myös koulun pedagogisten keinojen mahdollisuudet tulevat pian vastaan. Käytöshäiriöiden, koulurauhaongelmien tai kiusaamisen juurisyiden ratkomiseen on usein otettava koko perhe mukaan.

Vanhemmuuden tuesta pitäisi tehdä jokaiselle perheelle arkista ja sujuvaa, ei poikkeuksellista.

Uusista perhelähtöisistä keinoista on erinomaista tutkimusnäyttöä esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet -ohjelmasta tai Ihmeelliset vuodet -vanhemmuusryhmistä.

Ruotsissa on hyviä tuloksia saatu jokaiselle isälle ja äidille tarjottavasta ”Vanhemmuustaitojen ABC:stä.

Vanhempia ei pidä jättää tärkeässä kasvatustehtävässään yksin. Johdonmukainen ja vaikuttava myönteisen vanhemmuuden tuki osana neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun toimintaa olisi tehokas lasten mielenterveyden edistäjä ja eriarvoisuuden vähentäjä.

Paljon tarjottavaa on myös järjestöillä ja seurakunnilla.

Ehdotan satavuotiaan Suomen ”Pohjois-Karjala -projektiksi” vanhemmuuden tuen kansallista ohjelmaa.

Voimme tehdä Suomesta maailman onnellisimpien lasten maan tukemalla lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta ja kodin myönteistä ilmapiiriä niin, että se on jokaisen perheen saavutettavissa.

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton ­puheenjohtaja.

This blog is also posted on our website by the name Could Finland become the country with the world’s happiest children?

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kantrissa eli Maaseudun tulevaisuuden kuukausilehdessä 17.5.2017

 

Pimppikö häpeä?

Tyttölapsi kumartuu tutkimaan miltä hänen pimppinsä näyttää. Aikuinen tuhahtaa: ”Anna olla rauhassa!”. Tyttönen hämmentyy, säikähtää ja nolostuu. Jos pimppi, pippeli ja peppu ovat häpeän ja nolouden asioita, lapset eivät ikinä opi olemaan tyytyväisiä kehoonsa tai edes kertomaan ahdisteluista.

Arkuus puhua asioista niiden oikeilla nimillä voi johtua omasta epävarmuudesta ja siitä, ettei vanhempi itse ole sinut seksuaalisuutensa tai kehonsa kanssa. Vanhemmat ajattelevat myös, ettei pienen lapsen kuulu tietää näitä asioita, sanoo seksuaaliterapeutti Oona Turunen Aamulehdessä 24.5.2017. Tyttöjen sukupuolielin on muutenkin piilossa. Se, ettei siitä edes puhuta oikealla nimellä, voi lisätä lapsen hämmennystä ja häpeää, Turunen sanoo. Hänen mukaansa tyttöjä kannattaa rohkaista tutustumaan omaan alapäähän heti, kun he osoittavat siihen kiinnostusta. Lapsen kiinnostusta ei pidä tuomita, vaan hänelle voi sanoa että hei, sun pimppi on tosi kaunis ja ihana, Turunen neuvoo. Lapselle puhuttaessa on hyvä käyttää niitä sanoja, jotka tuntuvat itsestä luontevilta ja mukavilta.

Juuri näin on. Tutkimuksemme mukaan alle kouluikäisiä lapsia kiinnostavat oma keho, erilaiset kehot ja kehojen vertailu. Tämä on herkkyysvaihe, jolloin keho otetaan omaksi. Se on paras hetki tukea kehonkuvaa: omanlainen keho on joka paikasta hyvä ja arvokas. Ensin tarvitaan paljon myönteisiä viestejä, tietoja taitoja ja hyvä asenne, jotta voidaan opettaa tärkeät turvataidot. Lasta ei pidä nuhdella ja rankaista ikätasoisuudesta. Sitä paitsi miksi tytön keholla pitäisi olla enemmän hävettävää kuin pojan keholla? Pojan pippelin näytöille useammin vain naureskellaan.

Lasten seksuaalikasvatukseen liittyy hämmästyttäviä myyttejä ja uskomuksia. Yksi on se, että jos lapselle antaa lisää tietoa kehosta, se altistaa lasta hyväksikäytölle. Asiahan on päinvastoin. Tietämättömyys, puhumattomuus, sanattomuus ja häpeä vaientavat lapsen tehokkaasti. Lapsen on mahdotonta ottaa esille asia, josta aikuiset nuhtelevat.

Toinen myytti on se, että kehossa on niin yksityisiä paikkoja, ettei niistä voi puhua. Tällöin unohdetaan, että jo pikkulasta ”valistavat” niin ikätoverit, isommat lapset ja nuoret, kuin satunnaiset, kysymysten aikana paikalla olevat aikuiset, kuten isovanhemmat ja naapurit – eli koko kylä. Lisäksi media tavoittaa heidät päivittäin.

Kolmanneksi osa haluaa rajata seksuaalikasvatuksen vain kotiin. Tutkimuksemme mukaan vanhemmatkin kaipaavat kipeästi aiheesta tietoa, oikeita sanoja ja malleja. Tilastokeskuksen mukaan pienten lasten seksuaalisen hyväksikäytön rikostilastot eivät laske. Tiedetään, että lasta hyväksikäyttävä henkilö on useimmiten lähipiiristä. Jotain on aika tehdä lasten suojaamiseksi.

Tutkimuksemme mukaan nyt päiväkodeissa ja varhaiskasvatuksessa on tilanne, jossa ammattilaisten koulutus ei vastaa käytännön tarpeita lapsen seksuaalisen kehityksen suojaamisessa ja tukemisessa. Lapsen normaalista kehityksestä kumpuavasta uteliaisuudesta lasta voidaan rankaista ja tuomita. Toisaalta lapsen oireilu sairauden tai kaltoinkohtelun vuoksi voi jäädä tunnistamatta ja vaille apua. Tilanne on turvaton pikkulapsille ja perheille.

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma VASU2017 sisältää kaikki kokonaisvaltaisen, ikätasoisen seksuaalikasvatuksen elementit. On aika herätä pienten lasten seksuaalioikeuksien tunnustamiseen ja kokonaisvaltaisen kehityksen, terveyden ja hyvinvoinnin tukeen ja turvaamiseen!

************************************
Aihetta käsitellään torstaina1.6. Eduskunnan kansalaisinfossa
klo 17.30 alkavassa tilaisuudessa Lasten seksuaalikasvatus osana kehotunnekasvatusta.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!
Aika: 1.6.2017 klo 17.30-19.30
Paikka: Eduskunnan kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Pikkuparlamentti.

Vanhemmuutta tukemalla estetään lasten eriarvoistumista

Kansainvälisesti vertaillen suomalaiset lapset voivat keskimäärin hyvin. Ongelma on, että lasten hyvinvointi eriarvoistuu ja erilaistuu. Yhdeksän lasta kymmenestä on tyytyväinen elämäänsä, mutta pienellä osalla lapsia ongelmat kuitenkin kärjistyvät.

Lasten ja nuorten mielenterveyden pulmia voisi jopa kuvata uudeksi kansanterveysongelmaksi. Tiedämme että niiden taustalla on usein ihmissuhteisiin ja niiden jatkuvuuteen liittyviä pulmia, yksinäisyyttä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen vajeita, pitkäaikaista kiusaamista esimerkiksi erilaisuuden takia sekä vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Nämä ongelmat kasautuessaan luovat koulusta, kaveripiiristä ja työstä syrjään jäämisen kierteitä, joiden katkaisemiseen tarvitaan lapseen ja nuoreen mutta usein myös heidän vanhempiinsa ja koko perheeseen vaikuttavaa tukea ja apua.

Lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Niin mielenterveysongelmia kuin lasten eriarvoistumistakin voitaisiin ehkäistä tehokkaasti tukemalla vanhemmuutta ja uudistamalla kasvatuskäytäntöjä. Mahdollisimman monella lapsella pitäisi olla mahdollisuus myönteiseen vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.  Monesti myös koulurauhaongelmien ja erilaisten käytöshäiriöiden juurisyyt liittyvät lapsen kodin olosuhteisiin. Tehokas vanhemmuuden tuki edistäisi lasten oppimista. Näyttöön perustuvia, tutkitusti tehokkaita vanhemmuuden tuen työkaluja tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta.

Yhdenvertaisesti ja matalalla kynnyksellä perheiden saatavilla oleva vanhemmuuden tuki olisi mainio väline jatkaa lasten hyvinvoinnin suomalaista menestystarinaa. Sitähän lasten kasvuolojen kehitys sadan vuoden perspektiivissä itsenäisessä Suomessa on ollut. Huikea loikka köyhästä ja tautien riivaamasta maasta maailman lasten hyvinvoinnin kärkisijoille. Jatkossa: mitä paremmin kykenemme tukemaan vanhempia heidän kasvatustehtävässään sitä paremmat ovat lasten hyvinvoinnin edellytykset.

Kysyntää kasvatuksen tuelle on niin pienten lasten kuin murrosikäistenkin perheissä. Tukea pitäisi saada sujuvasti niin julkisista palveluista, järjestöiltä kuin seurakuntienkin toiminnasta niin kasvokkain kuin digipalveluinakin.

Vanhemmuuden tuen vahvistaminen on tavoitteena myös lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa.  LAPE koettaa parantaa etenkin lasten psykososiaalista hyvinvointia ja tukemalla heidän läheisiä ihmissuhteitaan. Lapsen hyvinvointi ja onnellisuus kasvavat kotona ja lähisuhteissa.

Yhtenä konkreettisena toimena LAPE levittää neljää näyttöön perustuvaa vanhemmuuden tuen menetelmää sivistyksen ja soten ammattilaisille.  Pohjatyötä on tehty Kasvun tuki– konsortiossa, joka on ottanut mallia muiden pohjoismaiden vastaavista toimintamalleista sekä Duodecimin Käypä hoito– toiminnasta.

LAPE tavoitteena on tarjota lapselle nuorelle ja vanhemmille sopivaa tukea oikeaan aikaan ammattikunnista ja hallinnonaloista riippumatta.  LAPE ennakoi myös kunta- maakunta- tehtävien muutoksia, kun sivistyspalvelut jäävät kunnan ja sote -palvelut siirtyvät maakunnan järjestämisvastuulle. Lasten kannalta tarvitaankin oikeastaan SI-SOTE -ajattelua eli sekä koulun, varhaiskasvatuksen, nuorisotyön, sosiaali- ja terveyspalveluiden rajat sekä järjestöjen ja yksityisten ja julkisten palveluiden rajat ylittävää uudistamista.

SI –SOTE –muutosta ja vanhemmuuden tukea konkretisoi lapsi- ja perhepalvelut yhteen kokoava monialainen perhekeskustoimintamalli, jota kehitetään nyt 18 maakunnassa. Perhekeskuksen ytimessä on kaikki lapsiperheet tavoittava neuvola ja mukana ovat lapsiperheiden sosiaalipalvelut. Samalla se linkittyy varhaiskasvatuksen eri muotoihin sekä järjestöjen ja seurakuntien kanssa tehtävään työhön. Vanhemmuuden tuen menetelmiä levitetään osana perhekeskustyötä. LAPE kouluttaa ammattilaisia soveltamaan parhaita menetelmiä perheiden kanssa tehtävässä työssä.

Miten saadaan LAPEssa aloitettu työ sekä järjestöjen monien eri hankeavustusten kautta tekemä vanhemmuuden tuki jatkumaan ja vakiintumaan?  Suomessa on hyviä kokemuksia pitkäjänteisestä väestötasoisesta vaikuttamisesta esimerkiksi Pohjois-Karjala –projektissa jossa sydänterveyttä saatiin kohennettua. Samoin sotien jälkeen nostettiin lasten ja perheiden asiat politiikan keskiöön ja alennettiin lapsikuolleisuutta ja äitien terveyttä.  Rokotusohjelmilla on tehokkaasti vähennetty tartuntatautien leviämistä.

Seuraava väestötasoisen vaikuttamisen ”hyvinvointiloikka” tulisi ottaa lasten mielenterveysongelmien ja eriarvoistumisen ehkäisyssä tuomalla vanhemmuuden tuki helposti erilaisten, monimuotoisten perheiden ja eri- ikäisten lasten saataville.  Olen Pentti Arajärven kanssa ehdottanut Suomeen perustettavaksi pitkäjänteistä vanhemmuuden tuen ohjelmaa, joka arkipäiväistää kotikasvatuksen tuen ja tuo sen sujuvaksi osaksi kaikkia palveluita.

Kansallinen vanhemmuuden tuen ohjelma voisi verkostoida yhteen alan erilaisia toimijoita, varmistaa lasten yhdenvertaisuutta sekä arvioida eri menetelmien vaikuttavuutta, kouluttaa ammattilaisia sekä tukea myös väestötasoista viestintää vanhemmuustaidoissa.

Olemme Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston puitteissa laatineet vastikään eri perhejärjestöjen kanssa yhteisen ehdotuksen eduskunnan Suomi100 – toimikunnalle.  Mikäpä olisi parempi päätös itsenäisyyden juhlavuodelle!

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton puheenjohtaja, Lapsi – ja perhepalveluiden muutosohjelman ohjausryhmän puheenjohtaja sekä Itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (ITLA) hallituksen varapuheenjohtaja

 

Varhaiskasvatuksessa ovet avoinna lasten seksuaalikasvatukselle

shutterstock_64332163Varhaiskasvatuksessa seksuaalikasvatuksen alue on ollut sekava, ellei kaoottinen. Lapsen seksuaalinen kehitys on välillä sivuutettu tai tuomittu, välillä taas luontevasti kohdattu. Jokainen tahollaan on tehnyt omat ratkaisut seksuaalikasvatuksen laadusta ja määrästä. Ohjeet ovat yleensä puuttuneet.

Tutkimuksessamme tuli esiin monenkirjavaa kokemusta. Osa kasvattajista kieltäytyi vastaamasta mitään lasten kysymyksiin ja osa piti aihetta normaalina osana työtä. Koulutus oli niukkaa jos ollenkaan. Erityisesti turvataidoista ja raskaudesta puhumiseen ei ollut koulutusta.

Miten on nyt? Viime vuonna julkaistu valtakunnallinen ohjaava Vasu (1) on nyt ensimmäistä kertaa kuntia velvoittava. Vasu siis määrää, eikä vain suosita. Onko viimein aika nostaa lasten seksuaaliterveyden tuki tälle vuosituhannelle, vai voiko ammattilainen edelleen tehdä oman pään mukaan?

’Jokaisella lapsella on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi, huomioon otetuksi ja ymmärretyksi omana itsenään sekä yhteisönsä jäsenenä’, sanoo Vasu.

Siis myös kun lapsi ilmentää seksuaalista kehitystään. Laseke-tutkimuksemme (2) mukaan kahdeksan kymmenestä varhaiskasvatuksen ammattilaisesta totesi, että jotkut oman ryhmän lapsista tutkivat tai näyttävät toisille kehon yksityisiä paikkoja. Seitsemän kymmenestä totesi että oman ryhmän lapsista jonkun unnuttavan toisten nähden.

Lapsi on toimija, kehittyvä ja aktiivinen osallinen kasvatuksessa. Lapsi kertoo teoin ja sanoin mikä juuri nyt häntä mietityttää. Ammattilaisilla pitää olla tietoa ja taitoa suhtautua hienotunteisesti ja niin, että lapsi tulee oman ikätasoisen luonnollisen kehityksensä kautta ymmärretyksi ja huomioon otetuksi.

’Lapsella on oikeus saada tietoa monipuolisesti, käsitellä tunteita ja ristiriitoja sekä kokeilla ja opetella uusia asioita.’

Lapset ilmentävät seksuaalisuuttaan jatkuvasti sekä kysymällä että leikeissään. Kaikenlaiset kehot kiinnostavat, samoin sukupuolen erot ja tavat ja myös ihastumisen tunteita käsitellään ja näytetään taajaan. Ikätoveriryhmä jakaa samat kiinnostuksen ja uteliaisuuden kohteet ja he juttelevat kaikesta.

Lapsilla on siis oikeus saada tietoa myös seksuaalisuudesta. Lasten kysymykset liittyvät etenkin kehoon ja tunteisiin. Näin ollen pienten lasten seksuaalikasvatusta voi kutsua nimellä kehotunnekasvatus (3), erotuksena nuorten valistamisesta.

’Lapsia ohjataan kunnioittamaan ja suojelemaan omaa ja toisten kehoa.’

Kehoon tutustuminen onkin pieten lasten kehityksen keskiössä. Lapsi oppii hallitsemaan kehoaan ja hän tutustuu siihen myös katsoen, koskettaen ja kysellen. Lapsen kehoitsetunto on hyvä ja hän suhtautuu luontevasti kaikkeen kehossaan. Tätä myönteisyyttä ja luontevuutta pitää tukea, eikä tuhota.

Lapsi tarvitsee nimen kaikille kehon osille, tietoa itsemääräämisoikeudesta ja asiallista kasvatusta siitä, että kehossa on erityisen omia ja yksityisiä paikkoja. Vasun lause tarkoittaa, että ammattilaiset koulutetaan tukemaan ja suojaamaan pikkulapsen kehonkuvaa ja kehoitsetuntoa.

’Lapsia rohkaistaan kysymään, ja lasten kysymyksiin vastataan.’

Ammattilaisten pitää siis vastata myös, kun lapsi kysyy seksuaalisuuden asioista. Mutta osaavatko he? Tutkimuksemme mukaan erityisesti raskaudesta puhuminen ja turvataito-kasvatus olivat vailla koulutusta.

Lapset ovat usein kiinnostuneita siitä, mistä vauvat tulevat, koska omaan tai kaverin perheeseen odotetaan sisarusta. Ammattilaisilla täytyy olla koulutusta vastata luontevasti ja ilman tuomitsevia asenteita. Enää ei voida hyväksyä, että lapset saavat sattumanvaraista tietoa ja suhtautumista seksuaali- ja lisääntymisterveyden kysymyksiinsä.

’Turvallisuuden edistämiseen kuuluu myös turvallisuuskasvatus.’

Lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset eivät vähene. Kuitenkin juuri turvataidoista puuttui koulutusta ja tietoa tutkimuksemme mukaan. Kun oikeita sanoja ei ole, on mahdotonta avata lapsen kanssa keskustelua vakavista asioista. Lapsille onkin opetettava taitoja, eikä vain säikytettävä: Miten arvostetaan omaa vaistoa, miten sanotaan ei ja lähdetään pois ja miten asiasta voi ja saa puhua aikuisille.

WHO (4) suosittaa, että lapsille on opetettava aina tietoja, taitoja ja myönteinen asenne. Tämä tarkoittaa myös sitä, että rankaiseva asenne ei ole oikea, kun lapsella on kysymyksiä seksuaalisuuteensa liittyen. Oikeat sanat ja turvallinen avoin puhumisen ilmapiiri lisäävät lasten turvaa .

Vastaan siis alun kysymykseen: Kyllä. Ilokseni voin nähdä, että nyt Vasu velvoittaa ottamaan lapsen huomioon myös seksuaalisena ja tukemaan häntä. Itse sanaa seksuaalikasvatus ei käytetä, mutta ei sanota niinkään, etteikö vasu kattaisi myös seksuaalikasvatusta.

Lasten seksuaaliterveys on yksi herkimmistä ja tärkeimmistä suojelun kohteista. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset tarvitsevat kipeästi koulutusta ja malleja toteuttaakseen lasten kehotunnekasvatusta ajanmukaisella ja lasta arvostavalla tavalla. Jokaiseen paikalliseen vasuun tulee selkeästi kuvata, miten omassa kunnassa tuetaan ja suojataan lasten seksuaalista kehitystä.

Viitteet:
1. Vasu = Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Opetushallitus määräsi 18.10.2016 uusista varhaiskasvatussuunnitelman perusteista 1.8.2015 voimaan tulleen varhaiskasvatuslain mukaisesti. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisesti laadittavat paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat otetaan käyttöön 1.8.2017 alkaen.
2. LASEKE-tutkimukset ”Pusuhippaa, lääkärileikkejä ja haikaravauvoja – tavallista arkea tai tarua päivähoidon ja kotien arjesta”: 1. Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ammattilaiset, 2013, N=507 ja 2. Pienten lasten vanhemmat 2014, N=614.
3. Kehotunnekasvatus
4. WHO:n seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa 2010  ja toinen

Uuden perhepolitiikan aika?

AulaMaria-Kaisa_004Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö moitiskeli kesällä Sipilän hallituksen perhepolitiikan olevan ”50-lukulaista”.  Puoluekokouspuheessaan hän vaati pidempiä vanhempainvapaita ja isäkiintiöitä sekä moitti hallituksen lapsiin ja koulutukseen kohdistuvia säästöjä sekä päivähoitomaksujen korotuksia.

Maksuton varhaiskasvatus ja pidempi ansiosidonnainen vanhempainvapaa ovat hyviä tavoitteita.  Isiä pitää kannustaa ottamaan enemmän hoitovastuuta. Mutta onko siihen paras konsti kuitenkaan pelkät kiintiöt vai tarvitaanko taloudellisia kannustimia Ruotsin tapaan sekä työelämän kulttuurin muutosta?

”Lapsille parempaa” on mainio tavoite, mutta se moitittu ”50-lukulaisuus” jäi minua vaivaamaan. Nimittäin 50-luvulla on perhepolitiikan historiassa hyvä maine.  Silloinhan päättäjät juuri investoivat perheisiin. Vieläkin juhlimme Suomen vientituotteina sotien jälkeisen perhepolitiikan innovaatiota eli äitiyspakkausta, lapsilisiä, neuvoloita ja ilmaista kouluruokaa.  Silloin aloittivat työnsä ne usein kaivatut kodinhoitajatkin.  Nämä sodan jälkeisen Suomen rohkeat panostukset ovat edelleenkin suomalaisen perhepolitiikan ytimenä.

Perhepolitiikan toinen ”kultainen vuosikymmen” oli 1980-luku, jolloin säädettiin kunnallisesta  päivähoidosta sekä luotiin päivähoidon vaihtoehdoksi pienten lasten kotihoidon tuki. Vanhempainvapaita kohennettiin ja pidennettiin.  Peruskoulukin oli jo voimissaan. Uusi lastensuojelulaki sekä lapsenhuoltolaki säädettiin sekä kiellettiin lasten ruumiillinen kuritus.

1990-luvun alussa vielä siirrettiin lapsiperheiden verovähennys lapsilisänä maksettavaksi ja viimeisteltiin päivähoidon ja valinnanvapauden ratkaisuja.  Sen jälkeen ollaan menty ”lamatunnelmissa”. Uudistukset ovat olleet pientä hienosäätöä sekä  etuuksien karsintaa.

Vaikka suomalainen perheiden tuen kokonaisuus on edelleen toki monipuolinen, on etuuksien reaalitaso hiljalleen rapautunut.  Perheiden tuki on reaaliarvoltaan monia kymmeniä prosentteja alempi kuin 1990-luvun alussa.

Tarvetta olisi helpottaa etenkin perheen ja työn sekä perheen ja opiskelun yhteensovitusta.  Ja nuorten pitäisi ensiksi edes päästä työmarkkinoille. Nuorten taloudellinen asema on heikentynyt ja epävarmuus tulevaisuudesta lykkää perheellistymisen ratkaisuja. Kun ensisynnyttäjien keski-ikä lähenee 30 vuotta, jää todennäköisesti monia toivottuja lapsia syntymättä ja tahaton lapsettomuus lisääntyy.

Ratkaistava ongelma on taloudellinen eriarvoistuminen. Perhebarometri antoi vakavia signaaleja siitä, että heikossa työmarkkina-asemassa olevat ja heikosti koulutetut eivät enää suunnittelekaan perheellistymistä siten kuin aikaisemmin.

Miten pienituloisia ja nuoria perheitä tuettaisiin enemmän? Ensimmäisenä tulee mieleen opintorahan huoltajakorotus. Moni tarjoaa ratkaisuksi lapsilisien korottamista sekä niiden verottamista pois hyvätuloisilta, mutta silläkin on omat vaikeasti ennakoitavat haittavaikutuksensa.

Perheiden tukien pitäisi tunnistaa paremmin perheiden erilaisuutta ja monimuotoisuutta eli yksinhuoltajia, sateenkaariperheitä, monikkoperheitä sekä monilapsisia perheitä.

Nykyinen keskustelu käy yksin työkeskeisyyden ehdoilla.  Esimerkiksi perheen ja työn yhdistämisen haasteet ovat erilaisia yhden lapsen tai 3-4 lapsen perheessä.  Kolmen tai useamman lapsen perheisiin syntyy kuitenkin nyt yli puolet kaikista lapsista.  Tiedämmekö tarpeeksi monilapsisten perheiden arjen haasteista?

Perhepoliittista keskustelua käydään nyt talousvetoisesti. Työurien pidentämisessä syyttävä sormi kohdistuu alle 3-vuotiaiden lasten vanhempiin, vaikka naisten työssäkäyntiaste on Suomessa kansainvälisesti katsoen korkea.  Pienten lasten kotihoidon tuki on säännöllisin väliajoin jollakin karsintalistalla, vaikka perhebarometrien mukaan se on vanhempien itsensä parhaimpana pitämiä tukimuotoja.  Nykyisen työelämän kilpailullisuus ruokkii osaltaan joko-tai ratkaisuja työn ja lastenhoidon valinnoissa.  Joustavuutta tarvitaan paitsi vanhempainvapaisiin myös työelämään.

Väestöliitto on jo lähtökuopissa viemässä perhepolitiikkaa uuteen aikaan.  Tutkijoiden toivoisi tuovan keskusteluun myös kansainvälistä vertailua.  Nyt olisi sen aika.

Maria Kaisa Aula
Väestöliiton puheenjohtaja

 

 

 

 

 

Päiväkodin action-aamu

#mannankanssa

Oltiin Mannan kanssa päiväkodin kevätjuhlassa. Kutsussa luki ”Liikunnallinen kevätjuhla ulkoilmassa. Seitsemän toimintapistettä. Ohjelma alkaa klo 7:30.” #runforyourlife

Johan siinä keski-ikäisen ihmisen rytmihäiriöt käynnistyivät jo pelkästä kutsun lukemisesta. Ensimmäinen ajatus oli, että näin mua rangaistaan; iltatähti nelikymppisenä ja siinähän pompit aamuseitsemältä laululeikkien tahdissa ja potkit palloa maaliin. Pitäis saada lapset nuorena, kun vielä jaksaa herätä aikaisin, kumartua pyyhkimään peppua, lähteä työpäivän jälkeen pyöräilemään ja innostua Pikku Kakkosen postin tunnarista.

Aurinko paistoi jo aamulla kuumasti. Päiväkodin pihapiiriin oli koottu monenlaista tekemistä tarkkuusheitosta esterataan. Lajitovereiden hikisillä kasvoilla näkyi huonosti nukutun yön uurteita, pian alkavan työpäivän paineita, mutta myös iloa.

Siellä sitä mentiin pöydän yli ja renkaan läpi kohti palkintoa: lapsen onnesta hehkuvia kasvoja. Olimme yhdessä hänen reviirillään. Jokaisella sympaattisella solullaan pieni ihmiseni viestitti, että Kiva kun oot täällä. Pysy mun lähellä. Ollaan yhdessä. Tuu kattomaan, mitä meillä täällä on! Tehtiin ite.

20160528_161130
Sydän suli kuin munavoi lasten leipomien karjalanpiirakoiden päällä. Kuinkas muutenkaan. Olen varma, että päiväkoti oli vanhempien osallistamisstrategiassaan ovelasti määritellyt tämän sydänten sulattamistavoitteen.

Pisteet päiväkodille.

Pusujen ja halausten jälkeen lähdin töihin vaatteet hiekan ja siitepölyn peitossa, toki umpiväsyneenä, mutta myös umpionnellisena.

 

#mannankanssa on uusi blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Vain tahto ja mielikuvitus rajoina

shutterstock_188393936”Lapsi- ja perhejärjestöt vaativat lapsiin ja perheisiin investoimista tulevan hallituksen strategiseksi painopisteeksi. Valtioneuvostossa hajallaan olevasta lapsi-, nuoriso- ja perhepolitiikasta on luotava toimiva kokonaisuus. Lapsiin ja perheisiin investoimisella luodaan kestävän kasvun edellytykset koko yhteiskunnalle”. Tämän kannanoton teimme yhdessä kuuden järjestön voimin.

Kannanotto luovutettiin eduskunnan lapsen puolesta -ryhmälle 4.3. Edustajat pitivät erinomaisena sitä, että järjestöt olivat koonneet voimansa ja tiivistäneet tärkeimmät tavoitteet ytimekkääksi ohjelmaksi. Tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan vielä aimo annos tahtoa ja sitkeyttä, jotta lapset, nuoret ja perheet saadaan nousemaan politiikan kärkeen ja uudistushankkeet muuttumaan perheiden paremmaksi arjeksi.

Yhteiskunnan ja politiikan mahtivaikuttaja on raha. Kun järjestöt esittävät vaalitavoitteissaan parannuksia perhe- ja sosiaalipolitiikkaan, kysytään heti ”mistä rahat?”.

Ehdotan, että aloittaisimme politiikan uudistustyön siitä, että ensin laskisimme yhteen ne määrärahat, joita valtio ja kunnat jo nykyisin käyttävät lasten hyväksi – kuten lapsilisät, neuvola, varhaiskasvatus, koulu, lastensuojelu, liikunta ja kulttuuri. Toiseksi voitaisiin arvioida myös työnantajien osuutta, kuten perhevapaiden kustannuksia. Kolmanneksi ehkä osattaisiin arvioida myös vanhempien, isovanhempien ja muiden läheisten ja vapaaehtoisten työn määrää ja arvoa. Hyvä, jos tämän jälkeen voidaan lisätä satsauksia nykytasoon verrattuna.

Lisäinvestointivaatimusten vaihtoehtona kannattaisi paneutua siihen, voitaisiinko ja millä tavoin nämä nykyiset varat käyttää lasten hyväksi entistä paremmin. Jättiuudistusta ei kuitenkaan kannattaisi jäädä laatimaan vuosiksi. Melko nopeastikin voitaisiin määritellä ensimmäiset parannuskohteet ja tehdä ensimmäiset muutokset nopeasti. Missä kohdin kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien lasten turvaa pitää vielä parantaa? Miten ennalta ehkäisevää toimintaa pitää tehostaa? Mistä kohdin voitaisiin varoja siirtää näihin tarkoituksiin niin, että hyödyt jäisivät haittoja suuremmiksi?

Yhtenä yksittäisenä muutosehdotuksena esitän lapsilisän yksinhuoltajakorotuksen nostamista lapsilisäjärjestelmän sisällä varoja siirtämällä. Perusteena on se, että yksinhuoltajaperheiden lapsilla on suurempi köyhyys- ja syrjäytymisriski kuin useamman huoltajan perheillä.

Yksi tärkeä voimavarojen kohdentamisen suunta ovat sähköiset palvelut. Esimerkiksi Väestöliiton parisuhdekeskuksen nettisivuja klikataan kuukausittain keskimäärin 40 000 kertaa, kun haetaan tietoa ja neuvoja parisuhteen kysymyksiin. Vastaajat hyötyvät palvelusta ja se keventää monen lapsen ja perheen arkea! Palvelu on rahoitettu Raha-automaattiyhdistyksen avustuksella ja laadittu huippuosaajien voimin. Palvelun tarjonta ja käyttö eivät lisää minkään kunnan menoja. Päinvastoin se todennäköisesti vähentää kuntien korjaavien palvelujen tarvetta ympäri maata. Vastaavia sähköisten palvelujen mahdollisuuksia on vielä paljon toteuttamatta.

Yhteiskuntaa voidaan muuttaa myös ilman valtion ja kuntien budjettipäätöksiä tai tekemättä uusia lakeja. Voimme muuttaa asenteita ja sitoutua yhdessä asettamaan lapsen edun ensi sijalle. ”Koko Suomi kasvattaa!” Tähän periaatteeseen olemme valtiona oikeastaan sitoutuneetkin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa.

Asennemuutokset helpottaisivat esimerkiksi perheen ja työn parempaa yhteensovittamista. Lainsäädäntöä viisaasti soveltamalla ja työelämän neuvottelumekanismien kautta yhteisymmärrystä hakemalla on mahdollista muuttaa työpaikkojen käytäntöjä erilaisten perheiden arkeen paremmin soveltuviksi. Asennemuutokseen tarvitaan mielipidevaikuttajia, kuten järjestöjä ja kansalaisaktiiveja.

Eduskuntavaalikampanjassa ja vaaleissa voit nyt äänestäjänä tai ehdokkaana valita lapsille, nuorille ja perheille paremman tulevaisuuden. Samoin voit ideoida tulevaisuuden uusia ratkaisuja. Voit myös haastaa muita mukaan vaikuttamaan. Rajana ovat vain tahto ja mielikuvitus.