Yhdessä jaettu matka

 

Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991

Hyvinvointiyhteiskunta ei tue itsekkyyttä, vaan auttamista

Professori Urpo Kankaan ehdotus siitä, että aikuisten lasten olisi osallistuttava vanhempiensa hoitokustannuksiin, herätti vahvoja reaktioita. Kankaan mukaan (Ylen uutiset 26.2) varakkaat lapset ovat usein välinpitämättömiä köyhiä vanhempiaan kohtaan. Hän myös rinnasti ehdotuksensa siihen, että vanhempien oletetaan tukevan alaikäisiä lapsia ja puolisoiden oletetaan tukevan toisiaan taloudellisesti.

Esitys on täysin vastoin väestön ja erityisesti ikäihmisten omia toivomuksia. Sen lisäksi se ei huomioi perhesuhteille ominaista auttamista. Sukupolvien välinen apu on tehokkainta ja mielekkäintä silloin, kun se kulkee vanhemmilta nuoremmille.

Sukupolvien ketju-tutkimuksessa olemme vuosina 2007 ja 2012 selvittäneet suomalaisten mielipiteitä vanhusten tukemisesta ja hoidosta. Vastaajina olivat suuriin ikäluokkiin kuuluvat, vuosina 1945-50 syntyneet suomalaiset sekä heidän aikuiset lapsensa. Molempien sukupolven enemmistö, noin 60 prosenttia katsoo, että ikäihmisten taloudellinen tukeminen tulisi olla yksinomaan tai pääasiassa yhteiskunnan vastuulla. Muiden mielestä kyse on molempien vastuusta ja vain harva pitää sitä perheenjäsenten velvollisuutena.

Selvitimme myös näkemyksiä vanhusten hoivaamisesta, kuten peseytymisestä, pukeutumisesta ja syöttämisestä. Noin puolet vastaajista on sitä mieltä, että näidenkin asioiden tulisi olla yksinomaan tai pääasiassa yhteiskunnan vastuulla. Mielenkiintoista on, että aikuiset lapset korostavat perheenjäsenten velvollisuutta hieman enemmän kuin mitä vanhemmat sukupolvet itse tekevät!

Oletus lapsista, jotka viis veisaavat tukea tarvitsevista vanhemmistaan, ei saa tukea. Päinvastoin piirtyy kuva vanhemmista, jotka ennen kaikkea haluavat välttää olevansa ”taakka” lapsille.

On kummallista, ettei perheoikeuden professori tunne perhesukupolville ominaista auttamisen muotoa. Siinä pätee nyrkkisääntö sukupolvissa alaspäin kulkevasta avusta. Vanhemmat panostavat kaikkialla enemmän lapsiinsa kuin nämä heihin. Mikäli ikäihmiset voivat valita, he mieluummin auttavat nuoria kuin odottavat, että nuoret auttaisivat heitä. Tämä ei sulje pois vastavuoroista auttamista tai vähennä lasten kiitollisuutta, vaan tukee sitä.

Toki aikuiset lapset ottavat taloudellisen vastuun iäkkäistä vanhemmistaan ja muista sukulaisista silloin, kun on pakko. Samoin he auttavat tarvittaessa muita sukulaisiaan: Kankaan logiikalla voisi yhtä hyvin esittää, että aikuisten sisarusten on tuettava tosiaan taloudellisesti tarvittaessa.

Suomessa joka toinen suuren ikäluokan edustaja antaa vuosittain taloudellista tukea aikuisille lapsilleen. Yleensä kyse on yli 250 euron summasta. Omia sisaruksia tai iäkkäitä vanhempia autetaan moninkertaisesti vähemmän sekä pienemmillä summilla. Vanhempien apu nuoremmille sukupolville kohdistuu juuri eniten apua tarvitsevaan perheenjäseneen. Työttömyyden tai kodittomuuden iskiessä, perheväkivaltaa paetessa tai muun kriisin ensivaiheissa ihmiset turvautuvat usein ensiksi omien vanhempiensa tukeen. Näin tarjoutuu nopeasti ja joustavasti hengähdystauko, jonka aikana ehtii koota itsensä ja tehdä uusia elämänsuunnitelmia.

Lastensa lisäksi vanhemmat sukupolvet voivat myös luoda läheisiä ja tukevia suhteita lapsenlapsiin. Tutkimusten mukaan juuri läheinen suhde isovanhempiin suojaa pientä lasta ja nuorta ydinperheiden kohtaamien kriisien aikana, esimerkiksi vanhemman työttömyyden aiheuttamalta stressiltä. Näitä läheisiä perhesuhteita on enemmän maissa, joissa on kehittynyt hyvinvointivaltio. Jos isovanhemmat ovat terveitä ja heillä on kohtuullinen eläke, he voivat vierailla usein tai kutsua kylään, jolloin perhesuhteet vahvistuvat.

Siten vanhukset antavat Pohjoismaissa Etelä-Euroopan maita monipuolisemmin tukea lapsilleen ja lastenlapsilleen. Kun vastuu sukulaisten elättämisestä siirretään perheelle, yleensä naisten harteille, kärsivät sen sijaan sekä perhesuhteiden määrä että laatu.

Lähteet:

Sukupolvien välinen vuorovaikutus-tutkimusraportti

Anna Rotkirch: Yhdessä – Kasvatus ei ole yksilölaji

Ikääntyneenä seksi on ylellistä

Elämä kulkee rinnakkain kulttuurisen ikäkäsityksen kanssa. Stereotyyppiset asenteet iästä ja kyvystä seksuaaliseen nautintoon voivat olla aivan eri janalla. Monilla ikäihmisellä on edelleen vahvoja seksuaalisia tuntemuksia ja haluja, vaikka ikäsyrjintää harjoittava yhteiskunta ei sitä tunnustakkaan.

Todellisuudessa ikääntyneet ihmiset ovat seksuaalisempia kuin yhteiskunta on halukas myöntämään. Ikääntyneet naiset eivät muistuta Whistlerin maalauksessa kuvattua taitelijan äitiä, eivätkä miehet ole rupsahtaneita Turhapuroja. Vanhuus ei ole sellaista, kun nuorempana luuli. Nautitaan varttuneista vuosista ja annetaan nautintoa toiselle. Nauretaan sängyssä myös epäonnistumiselle, nuorena siihen ei pystytty. Kaikki on paljon hauskempaa, kun on sovussa oman itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa.

Toiset kaipaavat seksiä ja miksi ihmeessä näitä haluja olisi, jos ruumis olisi haluihin liian vanha? Tilanne seksin kaipuun osalta voi olla myös seuraavanlainen: ”Ei tässä ole kyse pelkästään seksistä ” sanoi mies, johon nainen vastasi ”ehkä sinulle ei ole, mutta minulle on”.

Toiset menettävät ajan kuluessa syystä tai toisesta kiinnostuksensa seksiin. Toisinaan kiinnostus hiipuu siksi, että seksiä ei harrasteta. Toiset taas pohtivat koko ikänsä, mitä muut heistä ajattelevat. Monet eivät välitä siitä rahtuakaan.

Eläkkeellä on ylellistä, kun seksiä voi olla vaikka keskellä päivää. Ennen siihen oli aikaa vain työpäivän jälkeen väsyneenä nukkumaan mennessä.

Nuorempi rakastettu on vielä kova pala nieltäväksi läheisten, tuttavien ja ystävien piirissä sekä koko yhteiskunnassa, tilanne rikkoo kaikkia sosiaalisia tabuja. Elämä kuitenkin jaksaa yllättää.

Olla vapaa ja vähemmän pelokas siitä, mitä elämällä on tarjottavana. Päällimmäisenä mielessä saattaa olla intiimielämän tarve parisuhteen sijaan. Joillakin on yksi pitkä suhde, toisilla useampia pitkiä suhteita. Toiset muuttavat suhdettaan samalla, kun itsekin muuttuvat vastaamaan sen hetkiseen elämänsä tarpeisiin sopivaksi. On myös niitä ikäihmisiä, jotka välillä elävät parisuhteessa ja välillä sinkkuina. Mahdollisuuksia on useita ja ne ovat joustavia. On hyvä olla yhdessä ja oman itsensä kanssa.

Sitten kun me ollaan vanha pari

Istuin junassa ja katselin vanhaa paria vastapäisellä puolella käytävää. Pari istui toisiaan vastapäätä. Nainen nojasi taaksepäin, mutta mies eteenpäin. He olivat noin kahdeksankymppisiä. He istuivat ajatuksissaan, katselivat ikkunasta ulos, ja miehen sormet lepäsivät vaimon polvella silittääkseen välillä toista ruskean sukkahousun läpi.

Monet haaveilevat yhteisestä vanhenemisesta. ”Sitten kun me ollaan vanha pari…”, he aloittavat. Jos nämä haaveksijat lukevat Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina, he saavat unelmiin uuden näkökulman. Vanhetessa on usein niin, että yksi sairastuu ja toinen hoitaa.

”Tällä hetkellä Suomessa 80 000 ihmistä sairastaa Alzheimerin tautia. Muistisairaita on jopa 130 000. Joka päivä 36 suomalaista saa kuulla sairastuneensa muistisairauteen. Yksin he eivät selviä”, kirjoittaa Jensen. Suurella osalla ikääntyvistä on puoliso, joka alkaa hoitaa häntä. Avioerojen yleistyessä yhä useamman hoitaja on oma aikuinen lapsi tai ystävä.

Jensenin kirja todella pistää miettimään. Se tuo kielen päälle ja lopulta suusta ulos sen kaikkein vaikeimman kysymyksen:
– Jos sairastun, hoitaisitko minua?
– Kyllä minä sinut hoidan. Vaikkei me tiedetä, kumpi tässä ensimmäisenä sairastuu.
– Ei tiedetäkään.  (haukotus) Hyvää yötä…
– Hyvää yötä.

Heli Vaaranen

Samarakas-blogi