Tag Archives: vanhempi

Itse olet hullu!

Posted on by
Vastaus

”Olet hullu”, huutaa vanhempi. ”Sanot aina noin! Et tajua mistään mitään!”
Toinen vastaa: ”Ei pidä paikkaansa, johan selitin, minähän pyysin jo anteeksi, olin kiireessä! Sanoin ajattelemattomasti!”

Mutta. Ensimmäinen on jo kiihdyttänyt vauhtinsa täystuhoon. Paluuta ei ole, jompikumpi on leimattava kokonaan huonoksi. Tuhottava. Jommankumman on poistuttava näyttämöltä itsetunnolta ja persoonalta kelpaamattomana.

Ensimmäinen sanoo: ”Väität siis, että olen valehtelija! Väität siis että minä olen väärässä!” ja lähtee ulos paiskaten oven. Onneksi.

Nuori huokaisee helpotuksesta. Tällä kertaa ei tullut väkivaltaa. Enempää. Nuori huokaisee helpotuksesta myös, koska tällä kertaa kohteena ei ollut hän. Ja samalla hän tietää, että toisella kertaa hän on.

Vanhempien malli riitelyyn on rankka. Annetaan leimoja: hullu, itsekkäin tuntemani tyyppi, tyhmä, sika. Tarkoituksena mitätöidä persoona, antaa kelpaamaton leima, osoittaa toinen kokonaan pahaksi.
Saada murennettua jommankumman itsetunto. Leimata ja todistaa jompikumpi kokonaan huonoksi.
Sen sijaan, että puhuttaisiin asiasta, tapahtumasta, ja yritettäisiin ymmärtää ja päästä siitä yhteiseen käsitykseen. Että luotettaisiin siihen, että pohjimmiltaan kumpikin toivoo rauhaa, ymmärrystä ja arvostusta.

Tällä riitelytyylillä sellainen tulos on mahdoton. Nuori on koulussa oppinut rakentavaa riitelyä. Silloin pyritään kuuntelemaan, kuulemaan toisen näkökulma miksi hän sanoi tai teki jotain. Mitä hän tarkoitti? Mitä hän tarvitsi? On opeteltu kuuntelun taitoa.
Ja sitten miten omalta puolelta voi kertoa samat asiat haastamatta ja loukkaamatta lisää: Miltä se tuntui, miten ymmärsin, mitä pelkäsin, mitä tarvitsin.

Rakentavassa riitelyssä haetaan yhteisymmärrystä onnettomasta tapahtumasta, joka satutti tai loukkasi. Tavoitteena on parantunut kunnioitus ja läheisyys riitelijöiden välillä. Se on mahdollista. Mutta ei vanhempien mallilla. Jos riitelyssä heitetään leimoja ja nimitellään, silloin taistellaan siitä, kumpi mitätöi kumman. Se ei koskaan ole rakentavaa tai edistä kenenkään hyvinvointia. Se on vain surullista ja alkeellista. Kuin päiväkodista.

Nuori katsoo surullisena paikalle jäänyttä vanhempaa. Varmaankin hänen isovanhempiensa kotona on aina toimittu näin. Saadakseen todellista tukea ja olkapään ja itkeäkseen tuskan pois, nuori soittaa kaverilleen. On aika aloittaa uusi aika.

Koululaisen vanhemman arki -osa 3

Posted on by
1

Kohta on lauantai ja vuoden viimeinen koulupäivä!

Järkyttävää! Mihin Tämä vuosi oikein hurahti? Juurihan minä suunnittelin, että mitä ihmettä lapsi voisi laittaa päälleen ensimmäisenä koulupäivänä! Nyt syksyiset vaatteet ovat jo käyneet pieneksi ja uusien ostamisessa ei meikäläisen, äidin mielipide todellakaan enää riitä :).

Niin, lapset kasvavat joka päivä! On upeaa nähdä se pieni, asteittainen kehittyminen lasten toiminnassa ja ajattelussa joka kertoo siitä, että lapsi kasvaa, aistii ympäröivää maailmaa ja opettelee koko ajan elämää.

Tämä sama asia näkyy sekä pienten, että vähän isompienkin lasten ja nuorten kohdalla.

Opetellaan, harjoitellaan, onnistutaan, kaadutaan, mokataan ja taas noustaan ylös ja jatketaan. Minua ei välttämättä enää tarvita niin tarkasti sen pohtimisessa mitä lapsi laittaa tavallisena koulu- tai kesäpäivänä päälleen, kuten silloin kun hän oli vauva. Mutta tämä isompi lapsi tarvitsee edelleen minun tukea muissa tavallisissa arjen asioissa, kuten arjen rytmin ylläpidossa, eli siinä että muistetaan syödä, nukkua ja liikkua säännöllisesti ja terveellisesti. Sen muistuttamisessa, että läksyt tehdään ensin ja sitten vasta viiletellään leikkimässä kavereiden kanssa lähimetsässä, että ei tarvitse rättipoikkiväsyneenä koulutehtäviä tehdä kiukkuisena illalla.

Minua tarvitaan sen muistuttamisessa, monenko aikaan pitää sieltä ulkoa tulla sisälle iltatoimiin ja nukkumaan. Minua tarvitaan edelleen arjessa, siinä että olen turvallisesti läsnä ja tavoitettavissa, antamassa läheisyyttä ja tukea. Silloin kun polveen tulee naarmu ja tarvitsee sitä hoitaa ja putsata, tai kun on muita harmituksen hetkiä. Minua tarvitaan edelleen kehumisessa ja kannustamisessa lapsen iloista, kuten siinä miten upeasti vaikka joku legojen rakentaminen tai muu lapsen kiinnostuksen kohde on lapsella sujunut tai onnistunut ja minua tarvitaan haasteellisissa tilanteissa auttamaan, kun joku asia ei niin onnistukaan.

Minua tarvitaan rajojen ja reunaehtojen asettamisessa, kuten sen pohtimisessa miten pitkään voi pelata kännykällä peliä, tai voiko ylipäätään pelata ollenkaan. Ja minua tarvitaan kaverisuhteiden, harrastustoiminnan ja lapsen kaikkien verkostojen mahdollistamisessa. Ja minua tarvitaan sen muistuttamisessa ja mallin näyttämisessä siinä, kuinka erilaisten ihmisten kanssa toimiessa tulee muistaa kaikkien kunnioittaminen, kohteliaisuus ja ystävällisyys.

Nautitaan siis näiden upeiden tyyppien, ihanien lasten ja nuorten tukemista ja auttamista ja ollaan heille läsnä arjessa!

Pohdin syksyn ekaluokkalaisten listaa oppimisen edellytyksistä ja tärkeimmistä asioista, eli:

  1. Työrauhan antaminen itselle ja muille
  2. Taito kuunnella muita ja uskallus kertoa omia ajatuksia ja mielipiteitä
  3. Oman vuoron odottaminen ja kohtelias käytös, muiden huomioiminen

Nämä taidot ovat pohjana oppimiselle. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen kehittyvät näiden taitojen rinnalla. Toivon, että tämä lista jatkuu oleellisena osana koululaisten arkea myös tulevina kouluvuosina!

Ihanaa ja rentouttavaa kesälomaa kaikille koululaisille ja vanhemmille!

 

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Posted on by
1

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.

Koululaisen vanhemman arki -osa 2

Posted on by
Vastaus

Koululaisen koulunalkutaival on puolessa välissä. Minne ihmeeseen syksy oikein hurahti? Lapsi on puolessa kouluvuodessa oppinut lukuisat määrät uusia asioita, saanut uusia kavereita, oppinut lisää oma-aloitteisuutta ja rohkeutta.

Olenko minä oppinut jotain äitinä ja vanhempana? Aamuinen lapsen suusta tullut totuuden lause: ”Äiti, älä huolehdi liikaa, olen jo koululainen”, on kummitellut koko päivän päässäni. Ainakin olen oppinut siis sen, että lastani en voi enää samalla tavalla ympäröivältä maailmalta suojella ja pumpulia hänen ylleen kääriä, vaikka kuinka niin joskus haluaisinkin.

Pystyn siis antamaan lapselleni rakkautta, kunnioitusta, arvostusta ja tukea, mutta hänen on uskallettava itse alkaa tutustumaan ja löytämään elämässään omaa polkuaan. Minun tulee pyrkiä rohkaisemaan häntä saavuttamaan elämässään monenlaisia kokemuksia. Minun tulee pyrkiä antamaan hänelle turvaa. Minun tulee auttaa häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, monenlaisia ihmisiä ja  erilaisuutta. Minun tulee pyrkiä tukemaan häntä olemaan kiinnostunut ja innostunut uusista asioista ja autettava häntä solmukohdissa. Ja minun on tuettava häntä, että hänellä on uskallusta tuoda maailmassa esiin omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, ja uskallusta pitää puoliaan maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Vanhempana olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoiseen uuteen keskustelu- ja käsimerkkimaailmaan ”mineineen” (=minecraftit), ”dappeineen” ja ”oo mikä bränki”- kommentteineen (= pään yllä oleva käsimerkki ja lause jokaikisessä lapsen mielestä huvittavassa ja vitsikkäässä keskustelu- ja vuorovaikutustilanteessa, eli aika usein kun omasta mielestäni jotain fiksua yritän jutella).

Erityisesti olen kuitenkin oppinut, että minun tulee pyrkiä pitämään kivaa fiilistä ja huumoria arjessa yllä, se auttaa monessa solmukohdassa koululaisen kanssa! Varsinkin arkiaamuisin tämä taito on ollut moneen otteeseen tarpeen ja välillä todella hukassakin…

Tässä tuntuu olevan oppia kyllikseen, mutta koulumatkamme nyt siis jatkuu ja koululaisen vanhempana minun oppitieni onkin vasta alkutaipaleella. Tästä on hyvä jatkaa tähän uuteen vuoteen kasvattamaan vanhemmuuden kokemuksia!

Hän haluaakin olla tyttö – kunnioitetaan sitä

Posted on by
Vastaus

Olen sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen äiti. Lapseni täyttää juuri 9-vuotta. Kirjoitan tätä blogia vanhempana, äitinä. Blogissa on tarkoitus tuoda esille tuntemuksiani ja ajatuksiani, joita olen kokenut aiheesta lapseni rinnalla. Suurin syy tämän blogin kirjoittamiseen on tietoisuuden lisääminen. Toivon, että blogista olisi hyötyä samanlaisessa elämän tilanteessa oleville vanhemmille. Toivoisin blogin myös herättävän inhimillistä ymmärrystä asiaa kohtaan ja sitä kautta hyväksymään sukupuoliristiriitaa kokevat lapset samanlaisina ja yhdenvertaisina kuin kaikki muutkin lapset.

Olen huomannut, että nykyhetken lapset ja nuoret ovat paljon avarakatseisempia, kuin aiemmin. Enemmän olen törmännyt aikuisten hämmennykseen ja ikävä kyllä myös suvaitsemattomaan käytökseen. Toivon, että kirjoitukseni auttaisi myös tässä asiassa eli tuomaan ihmisille avointa mieltä kohtamaan jokaisen lapsen ja nuoren juuri sellaisena, kun hän haluaa olla ja kunnioittamaan jokaisen valintaa.

Muistan, että ensimmäisen kerran oman lapseni kohdalla muutin jokseenkin stereotyyppistä ajatteluani, kun lapsemme oli 3-4 –vuotias. Hän toi esille halunsa mm. käyttää koruja, pukeutua pinkkiin, hameisiin ja glitteriin, leikkiä barbeilla. Ajattelin, että mikäpäs siinä. Se mistä hän tykkää, sitä toivetta toteutetaan kotona. Kyllä me hänet vietiin jääkiekkoakin pelaamaan, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että se ei ollut hänen juttunsa, joten lopetimme käynnin siellä. Myöhemmin hokkarit vaihtuivat lapsen omasta tahdosta kaunareihin.

Olen pyrkinyt tähän asti elämään sen mukaisesti, mitä lapsi itse haluaa tähän asiaan liittyen valita. Lapsen tahtisesti. Kuunnellen, kysellen ja aistien hänen toiveitaan ja sitten toimimaan sen mukaisesti. Tällä linjalla olen myös suunnitellut jatkavani.

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Tämä blogi aloittaa uuden sarjan, jossa äiti kertoo ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja elämästään vanhempana.

Sukupuoli ei ole päätettävissä

Posted on by
Vastaus

Transnuoren aatteita 6

Kun lapsi kertoo olevansa transsukupuolinen, se voi olla monelle vaikeaa ymmärtää tai sisäistää. Toiset ovat voineet aavistella asiaa vuosia, toiset ovat tienneet aina ja joillekin se voi tulla täysin puskista. Voi olla vaikeaa hyväksyä asiaa, mutta lasta täytyy silti tukea ja kunnioittaa. Jos kotoa ei saa tukea niin mistä sitten? Se on kasvavalle nuorelle ja kehittyvälle itsetunnolle erittäin tärkeää. On vaikeaa neuvoa vanhempia, kuinka toimia tällaisessa asiassa, kun ei ole yhtä oikeaa tapaa.

Tiedon kerääminen aiheesta voisi joka tapauksessa olla hyvä alku. Mitään asiaa ei ole helppoa hyväksyä, jos sitä ei ymmärrä. Sama pätee lapsen transsukupuolisuuteen. Googlesta löytyy hyvin kattava tietopaketti, esimerkiksi transtukipisteen sivuilta. Myös asiantuntijoihin voi olla itse yhteydessä, mikäli sen kokee tarpeelliseksi.

Asia kannattaa ottaa puheeksi myös lapsen kanssa sitten, kun vanhempi kokee siihen pystyvänsä. Lapsi voi kertoa vanhemmille omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Jos vanhempi ei jostain syystä ollenkaan hyväksy lapsensa transsukupuolisuutta, on silti muistettava kunnioittaa lasta ja tämän kokemusta omasta sukupuolestaan. Kun lapsi on sopivan ikäinen, hän saattaa hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, ja on väärin, jos vanhempi on sille esteenä tai yrittää estellä. Sukupuoli kun ei ole päätettävissä.

Jos asia vaikuttaa aluksi ylitsepääsemättömältä, kannattaa aluksi sulatella asiaa rauhassa ja edetä sen käsittelyssä sopivaa vauhtia. On väärin vanhempaa kohtaan, jos lapsi olettaa, että vanhempi on heti sinut asian kanssa. On vanhempia, joille se on heti okei ja vanhempia, jotka eivät koskaan hyväksy sitä. Tärkeintä on kommunikaatio lapsen ja vanhemman välillä.

Jusa

Kirjoittaja on 16 vuotias. Hän valottaa kirjoituksissaan elämäänsä nuorena transkundina. Blogi vie meidät koulumuistoihin jotka normittivat, hetkiin kun seksuaalisuus ja sukupuoli sotkeentuivat toisiinsa sekä ihmissuhteisiin, jotka toivat onnea mutta myös sydänsuruja.

Kiusaamisen lopettaminen vaatii sinnikkyyttä

Posted on by
1

Kuulemme kiusattujen tarinoita Poikien Puhelimessa yhtenään. Aina emme ole kuitenkaan taho, jonka puoleen käännytään ensimmäisenä. Liian usein käy ilmi, että kiusaamisesta on jo kerrottu. Vanhemmille, opettajille, rehtorille. Silti kiusaamista ei ole saatu loppumaan.

Keinot kiusaamisen vähentämiseen ovat olemassa, mutta usein erityisesti pitkäaikaisen kiusaamisen lopettamiseen menee aikaa ja tarvitaan useita keinoja. Näin asioiden ei tietenkään pitäisi olla, mutta käytännön kokemuksemme mukaan sinnikkyys on asiassa usein välttämätöntä.

Olemme Poikien Puhelimessa päätyneet nuoren kanssa yhteistyössä purkamaan kiusaamisen lopettamista selviin erillisiin osioihin. Tämä helpottaa nuorelle tilanteen hahmottamista ja antaa tavoitteita, joita kohti pyrkiä.

  1. Kiusaamisesta on kerrottava opettajalle ja vanhemmille, tai muulle luotettavalle aikuiselle. Jos opettaja ei puutu asiaan riittävästi, tilanteesta tulee kertoa rehtorille ja muille opettajille.
  1. Kiusaamiseen puututtaessa kiusaaja tulee saada ymmärtämään, että hän toimii väärin eikä hänen toimintansa ole hyväksyttävää. Tätä voi tehdä esimerkiksi sanoittamalla kiusaajan toimintaa kovaan ääneen. Harva haluaa kuulla koulun pihalla tai käytävällä toisen juontavan omaa kiusaamistaan ja muuta pahantekoaan selväsanaisesti.
  1. Kannattaa pyytää kavereita, sisaruksia tai muuta luotettavaa henkilöä mukaan kiusaustilanteeseen, sekä todistamaan, että kertomaan niistä. Yhdessä on helpompi mennä kertomaan asiasta.
  1. Kiusaamistilanteiden ylöskirjaaminen on tärkeää. Kaikista kiusaamisista kannattaa tehdä muistiinpanot. Jos kiusaaminen tapahtuu sähköisesti, kannattaa viestit säilyttää. Mitä paremmat todisteet tapahtuneesta on, sitä varmemmin siihen tulla puuttumaan.
  1. Kiusatuksi joutuminen ei ole oma vika. Omaa persoonallisuuttaan ei pitäisi tarvita muuttaa tämän takia. Yleensä kiusaaminen on kiusaajille tapa yrittää saada arvostusta ryhmässä ja saada mielihyvää toisen alistamisesta. Omien selviytymiskeinojen muuttaminen voi olla kuitenkin hyödyllistä. Helposti ärsyyntyvä on helppo kiusattava. Kun kiusaajat tietävät jonkun reagoivan helposti nälvimiseen, he saattavat keskittyä tämän kiusaamiseen. Itsehillinnän, rauhallisena pysymisen ja vastaan sanailemisen opettelu voi olla yksi keino vähentää kiusausta. Tähän ei tietenkään pitäisi joutua, kiusaus pitäisi saada loppumaan muilla keinoin.
  1. Joskus kaikki keinot ovat käytetty, mutta kiusaamista ei silti saada loppumaan. Joskus joudutaan pohtia jopa koulun vaihtamista. Se voi lopettaa kiusaamisen. Se on silti väärin, koska aikuisten vastuunottokyky tilanteesta on pettänyt, eivätkä kiusaajat joudu vastuuseen. Uudessa koulussa on myös mahdollisuus joutua kiusatuksi.
  1. Jos kiusaamiseen ei löydy apua koulun sisältä tai siihen liittyy pahoinpitelyä, kannattaa tehdä rikosilmoitus poliisille. Kannattaa myös tehdä itsestään ja kiusaajista lastensuojeluilmoitus. Ilmoituksen saatuaan viranomaiset puuttuvat muiden riittämättömään toimintaan.

Helposta asiasta ei ole siis kyse eikä yksittäinen ratkaisu todennäköisesti pure. Kokemuksesta voimme kuitenkin sanoa, että jos asiassa on sinnikäs, tilanne ennen pitkää helpottaa ja kiusaaminen loppuu. Itsestään näin ei käy. Kiusaamiseen on puututtava silloin, kun sitä tapahtuu.

Kullan arvoinen kehoitsetunto

Posted on by
Vastaus

shutterstock_394746478Kehoitsetunto on sitä miten niin me aikuiset, kuin myös nuoret tai jo pienetkin lapset pitävät ja nauttivat kehostaan, miten he arvostavat ja rakastavat omaa kehoaan, mitä tykkäävät olla omissa nahoissaan ja ajattelevat omasta kehostaan.

Kehoitsetunto kehittyy pikkulapsivuosina. Syntymästä asti lapsi kokee ylpeyttä kehostaan. Kasvatuksen tulisi tukea sitä niin, että jokainen lapsi tuntisi olevansa sellaisenaan oikeanlainen täysin riippumatta siitä millainen keho on.

Se tarkoittaa, että kenenkään kehoja ei kommentoida rumasti, ei selän takana eikä muutenkaan. Tämähän on isommilta opittu tapa ja yksi julmimmista kiusaamiskeinoista lapsilla ja nuorilla. Omaa kehoa kun ei voi vaihtaa eikä muuttaa.

Hyväksyvästä ja rakastavasta katseesta ja kannustavista lauseista lapsi saa vahvistuksen sille, että hän kelpaa ja on hyväksytty. Jos vanhemmalla tai kasvattajilla sen sijaan on arvioivat mittalasit silmillä, se hämmentää. Jos aina kuulee aikuisen suusta arvottavan kommentin: oletpas kömpelö tai ketterä, niin siro tai pullukka, tosi kaunis tai ruma kun väännät naamaa noin.

On tuskallista olla jatkuvasti arvioinnin kohteena! Kuka enää uskaltaa astua esiin? Kuka kehtaa tanssia tanssin, lurauttaa laulun, jos aikuisen arvioinnin piiska heti sivaltaa, tuomiten milloin hyväksynnän vaakakuppiin, milloin huonoon kastiin.

Huomauttelun ohella mahdollinen kuritus satuttaa ja rikkoo kehoitsetunnon. On tärkeää tukea lasten kehoitsetuntoa. Näin lapsi oppii kunnioittamaan ja arvostamaan monenlaisuutta, tasa-arvoa, ainutlaatuisuutta ja itseään.

Kehoitsetunto rakentuu koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Nuori, joka rakastaa ja arvostaa kehoaan, myös suojaa sitä, ei anna kenenkään kaltoin itseään kohdella tai koskettaa, eikä rääkkää, myy tai vahingoita itse omaa kehoaan.

Opetetaan ja osoitetaan että jokaisen erilainen keho on arvokas ja kunnioitettava aarre, jota pitää ja saa hoitaa ja helliä.

Lisää tietoa Lapsi ja seksuaalisuus –sivustolta sekä Urpot.fi-sivulta.

Löysitkö rinnallesi isäsi tai äitisi?

Posted on by
1

shutterstock_213491296Ystäväpiirissäni olemme joskus ihmetelleet, kuinka paljon omat kumppanimme muistuttavat omaa vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaamme. Yhden isä edusti lapsuudessa vahvaa maskuliinisuutta ja hän päätyi naimisiin ”kaapin” kanssa. Toinen otti miehen, joka on kiinni kirjassa, ihan niin kuin oma isä silloin pienenä. Jotain tuttua, ihailtua ja hyvää, mutta myös sellaista joka hiertää ja haavoittaa.

Myös pariterapiassa asiakkaat usein kuvaavat vaikeimpana tilanteet, joissa puolison koetaan toimivan juuri niin kuin ohittava tai julma vanhempi. Nainen, jota hyväksikäytettiin lapsuudessaan, otti puolisokseen miehen joka kaltoin kohtelee häntä. Nainen odottaa, että vielä joku päivä mies huomaisi hänen arvonsa Mies, joka ei lapsuudessaan tullut koskaan nähdyksi, otti vaimon joka kulkee aina miehen ohi. Mies odottaa, että vaimo pysähtyisi ja hänen silmänsä syttyisivät.

Freud päätteli vuosisadan alussa, että lapsena me kaikki tahdomme naimisiin isän tai äidin kanssa. Nämä toteutumattomat toiveet tai odotukset seuraavat meitä aikuisuuteen ja kumppanin valintaan. Suurinta osaa nämä teoriat ovat ärsyttäneet ja ne ovat tuntuneet kovin kaukaa haetuilta. Kukaan ei halua huomata etsivänsä isäänsä tai äitiään.

Geher ja Bauman (2000) keksivät oivaltavan tutkimusasetelman, jolla tutkia oliko Freud oikeassa. He pyysivät noin 200 koehenkilöä arvioimaan laajan persoonallisuustestin ja kolmen eri kiintymyssuhdemallin avulla omaa puolisoaan sekä omia vanhempiaan. Tämän jälkeen he pyysivät puolisoa sekä vanhempia arvioimaan itseään samoilla mittareilla. Tällä asetelmalla pystyttiin kartoittamaan sitä, kuinka samankaltaisena osallistujat pitivät puolisoa ja vanhempiaan sekä sitä kuinka samanlaisia puoliso ja vanhemmat todellisuudessa olivat.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että osallistujien käsitys omasta puolisosta ja vastakkaista sukupuolta olevasta vanhemmasta olivat merkittävästi samankaltaisia. Todellinen samankaltaisuus oli vähäisempää. Kuitenkin myös todellisia yhtymäkohtia löytyi esimerkiksi avoimuuden, lähestyttävyyden, myöntyvyyden ja neuroottisuuden osilta.

Tutkimuksessa kartoitettiin myös parisuhdetyytyväisyyttä. Parisuhteeseensa tyytyväiset osallistujat arvioivat oman puolisonsa ja vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa samankaltaiseksi useilta eri persoonallisuuden osa-alueilta. Parisuhteeseensa tyytymättömät arvioivat samankaltaisuutta vain negatiivisten piirteiden, kuten neuroottisuuden osalta. Kiinnostavaa oli, että tyytymättömät olivat oikeasti löytäneet kumppanin joka muistutti vastakkaista vanhempaa juuri neuroottisuudessa.

Geherin ja Baumanin tutkimus synnyttää ajatuksen, että lapsuuden kokemuksemme vaikuttaa siihen, minkälaisen kumppanin valitsemme ja toisaalta siihen, millaisilla laseilla häntä katselemme. Kun olemme lapsuudessamme tulleet riittävästi kohdatuksi ja ihailluksi, ei tuttuuden etsimisessä ole mitään pahaa. Vaikka puolisomme jotkut piirteet rasittaisivat, löydämme kuitenkin myös niitä asioita, joita ihailemme ja arvostamme. Toisin käy silloin, kun etsimme tuttuuden perusteella sitä näyttämöä, jossa tulemme uudelleen ja uudelleen loukatuksi tai ohitetuksi. Siksi jokaisen on hyvä miettiä, että haluaako tulevan puolisonsa todella muistuttavan vanhempiaan ja jos niin missä suhteessa.

Geher, G & Bauman, K (2000) Perceived and actual characteristics of parents and partners: A test of a freudian model of mate selection. Current Psychology. Vol. 19 (3), s 194-214.