Milloin lasta tulisi yrittää?

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Voisiko Suomi olla maailman onnellisimpien lasten maa?

Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset?

Lasten hyvinvointi on itsenäisen Suomen menestystarina. Sata vuotta sitten kulkutaudit ja nälkä riivasivat, äitejä ja vauvoja kuoli synnytyksiin, lapset puursivat pelloilla ja tehtaissa.

Etenkin sotien jälkeen päättäjät olivat kaukoviisaita. Lapsiin investoitiin lapsilisien, äitiyspakkauksen, kouluruokailun ja neuvolajärjestelmän perustamisena.

Hyvinvointivaltion laajeneminen toi peruskoulun, päivähoidon sekä erilaiset vanhempainvapaat. Lapsikuolleisuus on erittäin vähäistä.

Oppimistulokset ovat olleet hyviä ilman ylenmääräistä kilpailemista. Lasten itsetuntoa kohensi kasvatuskäytäntöjen muutos, kun kuritusväkivallan käyttö kiellettiin 1984.

1990-luvun jälkeen lapsi ja perhepolitiikka on ollut puolustustaistelua leikkauksia vastaan. Perhe-etuudet eivät ole pärjänneet valtiontalouden kurimuksissa.

Epävakaisessa työelämässä nuoret punnitsevat tarkkaan perheen perustamisen. Epävarmuus tulevasta näkyy syntyvyyden alentumisena.

Lasten hyvinvoinnin kokemus on mennyt hyvään suuntaan. Enemmistö lapsista on tyytyväisiä elämäänsä. He pystyvät keskustelemaan vanhempiensa kanssa asioistaan. Heitä ei kiusata koulussa ja heillä on kavereita ja harrastuksia.

Lapsuus kuitenkin eriarvoistuu. Pienellä osalla lapsia kasvuolot eivät tue hyvinvointia. Lokeroitunut palvelujärjestelmä ei ole kyennyt tilannetta korjaamaan.

Sopivaa tukea ei saada kotiin oikeaan aikaan. Se näkyy lasten kodin ulkopuolelle sijoitusten jatkuvana lisääntymisenä. Lasten ja nuorten mielenterveydestä on tullut uusi kansanterveyshaaste.

Miten lasten hyvinvoinnin menestystarina voisi jatkua? Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset? Mihin nyt pitäisi investoida?

Lapsen onnellisuus kasvaa ihmissuhteissa. Lapsen ja vanhemman hyvä vuorovaikutus ja kodin myönteinen ilmapiiri luovat lapsen hyvinvoinnin perustan.

Kiintymyssuhteiden häiriöt ja epätarkoituksenmukaiset kasvatuskäytännöt tuottavat pahoinvointia ja syrjäytymistä ja johtavat työkyvyttömyyseläkkeisiin aikuisiällä.

Tukemalla kotikasvatusta ja vanhemmuuden laatua voitaisiin ehkäistä tehokkaasti eriarvoistumista ja mielenterveysongelmia. Huomattava osa lasten sijoituksista kodin ulkopuolelle pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Nyt ongelmat usein kiertyvät sukupolvelta toiselle.

Palveluissa lasten ja perheiden tarpeet tulee kohdata paremmin kokonaisuutena eikä hallinnonalalähtöisesti. Varhaiskasvatuksella voidaan tukea lasten yhdenvertaisuutta, mutta se ei onnistu pelkästään lapseen yksilönä kohdistuvilla toimilla.

Myös koulun pedagogisten keinojen mahdollisuudet tulevat pian vastaan. Käytöshäiriöiden, koulurauhaongelmien tai kiusaamisen juurisyiden ratkomiseen on usein otettava koko perhe mukaan.

Vanhemmuuden tuesta pitäisi tehdä jokaiselle perheelle arkista ja sujuvaa, ei poikkeuksellista.

Uusista perhelähtöisistä keinoista on erinomaista tutkimusnäyttöä esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet -ohjelmasta tai Ihmeelliset vuodet -vanhemmuusryhmistä.

Ruotsissa on hyviä tuloksia saatu jokaiselle isälle ja äidille tarjottavasta ”Vanhemmuustaitojen ABC:stä.

Vanhempia ei pidä jättää tärkeässä kasvatustehtävässään yksin. Johdonmukainen ja vaikuttava myönteisen vanhemmuuden tuki osana neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun toimintaa olisi tehokas lasten mielenterveyden edistäjä ja eriarvoisuuden vähentäjä.

Paljon tarjottavaa on myös järjestöillä ja seurakunnilla.

Ehdotan satavuotiaan Suomen ”Pohjois-Karjala -projektiksi” vanhemmuuden tuen kansallista ohjelmaa.

Voimme tehdä Suomesta maailman onnellisimpien lasten maan tukemalla lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta ja kodin myönteistä ilmapiiriä niin, että se on jokaisen perheen saavutettavissa.

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton ­puheenjohtaja.

This blog is also posted on our website by the name Could Finland become the country with the world’s happiest children?

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kantrissa eli Maaseudun tulevaisuuden kuukausilehdessä 17.5.2017

 

Työnantaja, arvosta perhettäni niin minä sitoudun

blogibanneri_parassyy_584x100

 

shutterstock_190732964Jään pian äitiysvapaalle. Olo on luottavainen, rauhallinen ja onnellinen. En stressaa enkä murehdi. Tietysti kolmannen lapsen syntyminen on itsessäänkin onnellinen tapahtuma, mutta suuri merkitys luottavaiselle ja rauhalliselle olotilalleni on ollut työnantajallani, joka on suhtautunut tulevaan muutokseen kaikella mahdollisella tavalla kannustavasti ja myönteisesti.

Kelataanpa muutamia kuukausia taaksepäin. Siihen tilanteeseen, kun itse jo tiesin, mutta työpaikallani kukaan ei tiennyt. Jännitti.

Jännitti se, miten työpaikalla asiaan suhtauduttaisiin. Vaikka jo alun perinkin tiesin, että hyvin se menee. En kuitenkaan voinut olla epäilemättä, ajattelisivatko muut minun pettäneen heidät. Jättävän ikävään tilanteeseen, olevan ainakin vähän huono työntekijä. Kuulostaa vähän oudolta, Suomessa vuonna 2016, mutta mitä ilmeisimmin tämä on ihan tavallinen tunne.

Pienen tuttavapiirissä tehdyn kyselykierroksen perusteella useimpia äitiys- tai vanhempainvapaalle jääviä painaa ainakin jossain vaiheessa syyllisyys. Samaa kertoo myös se, että kirjoittamalla Googlen hakukenttään ”työnantajan suhtautuminen raskauteen”, antaa hakukone monta sivua tuloksia, jotka pääasiassa ohjaavat erilaisille keskustelupalstoille. Tulevia äitejä huolestuttaa työnantajan suhtautuminen ja oman aseman heikkeneminen työyhteisössä raskauden ja äitiyden myötä.

A2illassa keskusteltiin jokin aika sitten lisääntymisestä. Tapetilla oli huoli siitä, että suomalaiset lisääntyvät koko ajan vähemmän – sortuuko Suomi sukupuuttoon? Väestöliiton julkaiseman perhebarometrin mukaan työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat, lastenhoidon järjestämisen ongelmat tai perhevapaasta aiheutuva katkos työssä on lähes joka kolmannen äidin ja joka viidennen isän mielestä syynä siirtää lastenhankintaa. Yksi monista keinoista, jolla perheen lapsiluvun kasvattamiseen voidaan vaikuttaa, onkin työn ja perheen yhteensovittamisen helpottaminen. Konkreettisina asioina mainittakoon esim. työaikojen ja -paikkojen joustavuus sekä osa-aikatyö.

Edellä mainitut ovat erinomaisia käytäntöjä, mutta pelkästään niiden kirjaaminen työyhteisön pölyttyviin mappeihin ei sinällään vielä merkitse yhtään mitään. Käytännöt eivät hyödytä, jos niitä ei a) pysty käytännössä soveltamaan riittävästi ja b) jos niitä ei voi hyödyntää hyvällä omalla tunnolla.

Se mistä vähemmän puhutaankin, ovat erityisesti työpaikoilla vallitsevat asenteet ja arvot.

Osallistuin jokin aika sitten työpaikallani järjestettyyn työpajaan, jossa arvioimme pienryhmissä työpaikkamme perheystävällisyyttä. Yksi väittämä kuului: Perheellisiä ei arvostella sanattomasti, esim. käytävillä tai selän takana. Olimme yhtä mieltä, että tämä väittämä pitää kohdallamme paikkansa. Mieleeni jäi kollegan lausahdus: ”Olisi ihan kamalaa, jos näin olisi.”

Todellakin. Miten paljon helpompaa työntekijän onkaan suunnitella perheenlisäystä, jos voi olla varma, että työyhteisö hyväksyy ja tukee työn ja perheen yhteensovittamista. Tuloksena on molemminpuolinen kunnioitus ja molemminpuolinen hyöty.

Omalla kohdallani jännitys oli turhaa. Kun kerroin asiasta esimiehelleni, hän iloitsi uutisesta kanssani. Halasi ja onnitteli. Siitä tuli hyvä ja luottavainen mieli. Ja nyt kun aikaa on nyt kulunut muutamia kuukausia, yllätykseksi tunnen olevani henkisesti sitoutuneempi työnantajaani kuin ehkä koskaan aiemmin. Uskon, että tämä johtuu saamastani tuesta ja kannustuksesta, mikä on johtanut siihen, että arvostan työnantajaani paljon.

Jos tilanne kuitenkin jostain syystä olisi niin ikävä, että pitäisi tehdä valinta työn ja perheen välillä, valinta olisi kitkerä mutta helppo. Sillä totuushan on se, että töissä kukaan ei ole korvaamaton, mutta kotona kaikki vanhemmat ovat.

Tuuli Daavittila
Kirjoittaja työskentelee viestintäkoordinaattorina Lastensuojelun Keskusliitto/Emma & Elias -ohjelmassa

 

Äidille sopiva työpaikka on kaikille hyvä työpaikka

blogibanneri_parassyy_584x100shutterstock_194586539Puhelin piippaa aamulla: ”Jaakko kuumeessa. Tulen iltapäivällä, jos mummi ehtii hoitamaan.” Syksyn flunssakausi on siis käynnistynyt. Toivottavasti ei enempää tällä viikolla, huokaa esimies.

Nuorilla vanhemmilla, etenkin äideillä, on vahva riskirekrytoinnin leima, sillä pikkulapsiperheessä sairastumisia ja poissaoloja ei voi välttää eikä vanhempainvapaiden määrää ja pituutta etukäteen arvata. Moni rekrytoija miettiikin tarkkaan, valitseeko hakijan, jonka lapset ovat vasta suunnitelmissa tai ihan pieniä, vai sen, jonka pahimmat ruuhkavuodet ovat jo ohi. Tai valitseeko naisen vai miehen.

Haasteita toki on, mutta silti riskileima on liian vahva. Oman kokemukseni mukaan moni pienten lasten vanhempi osoittautuu – tai oppii nopeasti – loistavaksi organisoijaksi. Kun tekemistä ja huolehdittavaa on paljon, tehokkuus yllättäen kasvaa, mikä ei työnantajan kannalta ole ollenkaan huono juttu.

Nykyinen työelämä on niin vaativaa, että työ voi pahimmillaan viedä lähes kaiken valveillaoloajan. Osa tekee iltatöitä seuraavaa YT-kierrosta kauhulla odotellen, osalla se kuuluisa työn imu on niin kova, että työ menee kaiken muun edelle: lapsetkin tietävät, että lomalle mennään vasta kun ”äitin pojekti” on valmis.

Esimiehen tehtävä on määrittää tavoitteet, sopia työnjaosta ja auttaa ratkomaan ongelmat. Esimiehen tehtävä on huolehtia myös alaistensa jaksamisesta. Silloin kun työtilanne vaatii kaikilta venymistä, silloin kun ruuhkavuodet kasaavat kuormaa, mutta myös silloin, kun työ meinaa imaista kokonaan.

Työn ja perheen yhteensovittaminen on varmasti suurin haaste lapsiperheille, mutta aikatauluttaminen tai työhön täysillä panostaminen voi olla vaikeaa muissakin elämänvaiheissa ja hyvin monenlaisista syistä. Voi olla huoli ikääntyvistä vanhemmista, kotona meneillään rakennusprojekti tai mieltä painamassa kesken jäänyt gradu. Myös isot vastoinkäymiset, sairastuminen, kuolema, työttömyys tai parisuhdekriisi osuvat monen elämään ja vaikuttavat työvireeseen.

Esimieheltä odotetaan yhä enemmän valmentajan ominaisuuksia: kannustusta, sparrausta, esimerkkiä ja empatiaa. Inhimillisyys on tulevaisuuden johtajan tärkein ominaisuus, oli erään johtajakyselyn tiivistys.

Inhimillinen johtaminen edellyttää, että esimies tuntee porukkansa ja ymmärtää ihmisten arkea. Esimerkiksi se, miten paljon ilta- tai viikonloppukokouksia järjestetään, miten tiivis elo- tai joulukuun työkalenteri on, tai kuinka paljon työtä voi tehdä etänä, on monelle oleellinen asia.

Kaikkein tärkeintä on huolehtia, ettei kenenkään työkuorma ole kohtuuton ja että aikatauluissa on sen verran väljyyttä, että yllättävät tilanteet pystytään ratkomaan.

Pienten lasten äitejä ei kannattaisi missään tapauksessa ohittaa työnhakijoina. Päinvastoin, heidän tarpeitaan voisi käyttää mittarina hyvien työjärjestelyjen kehittämisessä. Se mikä sopii pienen lapsen vanhemmalle, on hyvä järjestely monelle muullekin.

Liisa Partio
Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton viestintäjohtaja

Lue lisää esimiehen hyvistä käytännöistä.

Uuden perhepolitiikan aika?

AulaMaria-Kaisa_004Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö moitiskeli kesällä Sipilän hallituksen perhepolitiikan olevan ”50-lukulaista”.  Puoluekokouspuheessaan hän vaati pidempiä vanhempainvapaita ja isäkiintiöitä sekä moitti hallituksen lapsiin ja koulutukseen kohdistuvia säästöjä sekä päivähoitomaksujen korotuksia.

Maksuton varhaiskasvatus ja pidempi ansiosidonnainen vanhempainvapaa ovat hyviä tavoitteita.  Isiä pitää kannustaa ottamaan enemmän hoitovastuuta. Mutta onko siihen paras konsti kuitenkaan pelkät kiintiöt vai tarvitaanko taloudellisia kannustimia Ruotsin tapaan sekä työelämän kulttuurin muutosta?

”Lapsille parempaa” on mainio tavoite, mutta se moitittu ”50-lukulaisuus” jäi minua vaivaamaan. Nimittäin 50-luvulla on perhepolitiikan historiassa hyvä maine.  Silloinhan päättäjät juuri investoivat perheisiin. Vieläkin juhlimme Suomen vientituotteina sotien jälkeisen perhepolitiikan innovaatiota eli äitiyspakkausta, lapsilisiä, neuvoloita ja ilmaista kouluruokaa.  Silloin aloittivat työnsä ne usein kaivatut kodinhoitajatkin.  Nämä sodan jälkeisen Suomen rohkeat panostukset ovat edelleenkin suomalaisen perhepolitiikan ytimenä.

Perhepolitiikan toinen ”kultainen vuosikymmen” oli 1980-luku, jolloin säädettiin kunnallisesta  päivähoidosta sekä luotiin päivähoidon vaihtoehdoksi pienten lasten kotihoidon tuki. Vanhempainvapaita kohennettiin ja pidennettiin.  Peruskoulukin oli jo voimissaan. Uusi lastensuojelulaki sekä lapsenhuoltolaki säädettiin sekä kiellettiin lasten ruumiillinen kuritus.

1990-luvun alussa vielä siirrettiin lapsiperheiden verovähennys lapsilisänä maksettavaksi ja viimeisteltiin päivähoidon ja valinnanvapauden ratkaisuja.  Sen jälkeen ollaan menty ”lamatunnelmissa”. Uudistukset ovat olleet pientä hienosäätöä sekä  etuuksien karsintaa.

Vaikka suomalainen perheiden tuen kokonaisuus on edelleen toki monipuolinen, on etuuksien reaalitaso hiljalleen rapautunut.  Perheiden tuki on reaaliarvoltaan monia kymmeniä prosentteja alempi kuin 1990-luvun alussa.

Tarvetta olisi helpottaa etenkin perheen ja työn sekä perheen ja opiskelun yhteensovitusta.  Ja nuorten pitäisi ensiksi edes päästä työmarkkinoille. Nuorten taloudellinen asema on heikentynyt ja epävarmuus tulevaisuudesta lykkää perheellistymisen ratkaisuja. Kun ensisynnyttäjien keski-ikä lähenee 30 vuotta, jää todennäköisesti monia toivottuja lapsia syntymättä ja tahaton lapsettomuus lisääntyy.

Ratkaistava ongelma on taloudellinen eriarvoistuminen. Perhebarometri antoi vakavia signaaleja siitä, että heikossa työmarkkina-asemassa olevat ja heikosti koulutetut eivät enää suunnittelekaan perheellistymistä siten kuin aikaisemmin.

Miten pienituloisia ja nuoria perheitä tuettaisiin enemmän? Ensimmäisenä tulee mieleen opintorahan huoltajakorotus. Moni tarjoaa ratkaisuksi lapsilisien korottamista sekä niiden verottamista pois hyvätuloisilta, mutta silläkin on omat vaikeasti ennakoitavat haittavaikutuksensa.

Perheiden tukien pitäisi tunnistaa paremmin perheiden erilaisuutta ja monimuotoisuutta eli yksinhuoltajia, sateenkaariperheitä, monikkoperheitä sekä monilapsisia perheitä.

Nykyinen keskustelu käy yksin työkeskeisyyden ehdoilla.  Esimerkiksi perheen ja työn yhdistämisen haasteet ovat erilaisia yhden lapsen tai 3-4 lapsen perheessä.  Kolmen tai useamman lapsen perheisiin syntyy kuitenkin nyt yli puolet kaikista lapsista.  Tiedämmekö tarpeeksi monilapsisten perheiden arjen haasteista?

Perhepoliittista keskustelua käydään nyt talousvetoisesti. Työurien pidentämisessä syyttävä sormi kohdistuu alle 3-vuotiaiden lasten vanhempiin, vaikka naisten työssäkäyntiaste on Suomessa kansainvälisesti katsoen korkea.  Pienten lasten kotihoidon tuki on säännöllisin väliajoin jollakin karsintalistalla, vaikka perhebarometrien mukaan se on vanhempien itsensä parhaimpana pitämiä tukimuotoja.  Nykyisen työelämän kilpailullisuus ruokkii osaltaan joko-tai ratkaisuja työn ja lastenhoidon valinnoissa.  Joustavuutta tarvitaan paitsi vanhempainvapaisiin myös työelämään.

Väestöliitto on jo lähtökuopissa viemässä perhepolitiikkaa uuteen aikaan.  Tutkijoiden toivoisi tuovan keskusteluun myös kansainvälistä vertailua.  Nyt olisi sen aika.

Maria Kaisa Aula
Väestöliiton puheenjohtaja

 

 

 

 

 

Perheystävällisyys on moninaisuuden tunnistamista

blogibanneri_parassyy_584x100shutterstock_167024144Perheystävällisyys tarkoittaa työpaikoilla monenlaisia asioita ulottuen myös perinteisenä pidetyn kahden aikuisen lapsiperhemallin yli, työntekijöiden vaihtuviin ja eri aikoina muuttuviin tilanteisiin. On tärkeää, että perheystävällisyys tarkoittaa konkreettisten toimenpiteiden lisäksi myös työyhteisön avoimuutta tunnistaa ja tunnustaa työntekijöiden perheiden erilaisuutta osana työntekoa ja työpaikan käytäntöjä.

Esimerkiksi eroperheet, lapsettomat perheet, sateenkaariperheet, adoptioperheet, yhden vanhemman perheet, erilaiset laajennetut perheet tai työntekijöiden omiin vanhempiinsa tai sisaruksiinsa liittyvät hoivavastuut tulee huomioida työpaikan perheystävällisyyttä toteutettaessa. Lisäksi perheissä tapahtuu usein asioita, joista on vaikea tai mahdoton puhua ulkopuolisille, mutta jotka kuitenkin vaikuttavat ihmisten ja työntekijöiden elämään.

Perheiden moninaisuus ja perheystävällisyys kietoutuvatkin työpaikoilla myös uskallukseen ja työyhteisön keskinäiseen luottamukseen. Normatiivinen oletus ihmisistä ja samalla perheistä saattaa estää joidenkin ihmisten mahdollisuuksia puhua avoimesti perheestään. Kahvihuonekeskustelut saattavat pahimmillaan olla joillekin työntekijöille piinallisia, jos omasta perhetilanteesta pitää eri syistä vaieta tai sitä pitää kaunistella. Jos oma perhe pitää piilottaa kaappiin, on lähtökohta perheen ja työn yhteensovittamisessa haasteellinen. Samalla kun perheystävällisyys on konkreettisten ratkaisujen hakemista työn ja yksityiselämän yhteensovittamiseen, sen tulisikin olla myös asenteiden ja toimintakulttuurin aktiivista kehittämistä perhetilanteiden moninaisuutta tunnistavaksi ja hyväksyväksi.

Perheystävällisyys on työnantajalle myös työntekijän työpanokseen liittyvä tekijä: hyvinvoiva ja arvostusta kokeva työntekijä sitoutuu työnantajaansa, tekee työnsä innostuneemmin ja on vähemmän sairaslomalla. Helmikuussa julkaistun maailmanlaajuisen tutkimuksen Is Gender Diversity Profitable?  perusteella yritysten tulos kasvoi 15 prosenttia, kun naisten määrä johdossa kasvoi nollasta 30 prosenttiin. Kyse ei ole pelkästään teknisestä asiasta, vaan yrityksissä tapahtuneista asenne- ja toimintakulttuurin muutoksista. Samassa tutkimuksessa selvisi, että naisten urakehitystä tuki parhaiten se, että miehet pitivät vanhempainvapaita.

Voidaan olettaa, että työyhteisöjen moninaisuuden laajempi tunnistaminen ja hyödyntäminen sekä kaikenlaisten perheiden ja työn yhteensovittaminen hyödyttävätkin lopulta sekä työntekijöitä että työnantajaa. Liikkelle voi lähteä vaikkapa yhteisellä keskustelulla työpaikan arvoista ja jokaisen työntekijän viihtyvyydestä.

Annukka Jamisto
Kirjoittaja työskentelee tasa-arvo- ja moninaisuuskonsultointiin erikoistuneessa Ekvalitassa. Hän on työelämän tasa-arvokysymysten asiantuntija ja työskennellyt esimiehenä Vantaan kaupungilla ennen siirtymistään Ekvalitaan.

Tänään Suomessa vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Päivä on yleinen liputuspäivä. Hyvää ja toteutuvaa tasa-arvoa!

Hyvä perhevapaajärjestelmä on joustava

shutterstock_232651564Perhevapaiden kehittäminen on tulevan hallituskauden tärkeitä perhepoliittisia kysymyksiä. Perheiden moninaistuessa tarvitaan erilaisia vaihtoehtoja työn ja perheen yhteensovittamiseen. Hyvän perhevapaajärjestelmän keskeinen ominaisuus on joustavuus. Yksi malli ei sovi kaikille perheille ja kaikkiin tilanteisiin.

Lapsiperheiden vanhemmista 40 prosenttia tuntee laiminlyövänsä kotiasioita työnsä takia. 40 prosenttia työssäkäyvistä vanhemmista on huolissaan omasta jaksamisestaan äitinä ja isänä (Minna Salmi & Johanna Lammi-Taskula: Työn ja perheen yhteensovittaminen hyvinvoinnin tekijänä, THL 2014).

Tärkeä työn ja perheen yhteensovittamisen muoto on työajan lyhentäminen. Päättyvällä eduskuntakaudella toteutettu joustava hoitoraha onkin esimerkki hyvästä uudistuksesta. Joustavaa hoitorahaa voidaan maksaa osa-aikatyötä tekevälle alle 3-vuotiaan lapsen vanhemmalle. Seuraavalla hallituskaudella oikeutta joustavaan hoitorahaan tulisi laajentaa myös 3-6-vuotiaden ja eka- ja tokaluokkaisten vanhempiin.

Työtä ja työuria koskevassa keskustelussa sivuutetaan usein se, että lapsiperheiden vanhempien työssäkäynti on Suomessa korkealla tasolla. Lapsiperheiden vanhempien työllisyysaste on korkeampi kuin lapsettomien aikuisten. Alle 18-vuotiaiden lasten vanhempien työllisyysaste oli 82 prosenttia vuonna 2013, kun 20-59-vuotiaiden, joilla ei ollut alle 18-vuotiaita lapsia, oli 76 prosenttia. (Tilastokeskus: Työvoimatutkimus, Perheet ja työ vuonna 2013).

Päättyvällä hallituskaudella suunniteltiin kotihoidon tukikauden puolittamista vanhempien kesken. Esitetty malli oli joustamaton eikä se olisi huomioinut perheiden erilaisia tilanteita. Kotihoidon tukikauden puolittaminen äidille ja isälle ei olisi merkittävässä määrin lisännyt isien perhevapaiden käyttöä. Hallituksen esitysluonnoksessa arviotiin isien osuuden kotihoidon tuen saajista nousevan nykyisestä noin 6 prosentista 10 prosenttiin. Myös THL:n ja Kelan tutkimusosaston toteuttaman perhevapaatutkimuksen mukaan valtaosa pienten lasten isistä ei jäisi kotihoidon tuelle.

Isien perhevapaiden käytön lisääminen on tärkeää ja se voidaan toteuttaa ansiosidonnaisen vanhempainvapaan kehittämisellä. Ensiarvoisen tärkeää on toteuttaa uudistus tavalla, joka huomioi perheiden erilaiset tilanteet ja tarpeet. Väestöliiton esittämä joustomalli tarjoaa hyvän perustan vanhempainvapaajärjestelmän kehittämiselle.

Mallia voidaan hakea myös Ruotsista, jossa vanhempainvapaajärjestelmä on Suomea huomattavasti joustavampi, vanhempainvapaan kesto pidempi ja vanhempainpäivärahojen korvaustaso parempi.

Esa Iivonen
Kirjoittaja on lapsi- ja perhepoliittisen vaikuttamisen ja lasten oikeuksien edistämisen johtava asiantuntija Mannerheimin Lastensuojeluliittossa.

Otetaanpa oppia Ruotsista

Singaporelaisessa sanomalehdessä oli parin sivun juttu otsikkolla ”Lattepappojen maassa”. Kyse ei ollut Italiasta vaan Ruotsista, jossa lehden ihmetykseksi kaduilla voi nähdä lastenvaunuja työntäviä miehiä kahvimukit kourissaan ja isiä viettämässä aikaa lastensa kanssa. Ruotsin tasa-arvomalli on kuuluisa ja siihen vedotaan ympäri maailman.

Parhaillaan käydään kuumaa keskustelua kotihoidon tuen puolittamisesta. Äitejä patistetaan töihin ja isiä kotiin. Jos kotihoidontuen määrää ei tuntuvasti koroteta tavoitteisiin ei päästäne. Asian ratkaisu voisikin löytyä ansiosidonnaisen vanhempainvapaan puolelta.

Ruotsissa isistä valtaosa, yli 80% käyttää mahdollisuutta vanhempainvapaaseen. He pitävät neljänneksen päivistä. Tämä on aika hyvä tulos, joskaan ihan tasan ei hoitovastuu sielläkään jakaudu. Äidit käyttävät edelleen valtaosan päivistä.

Muutama vuosi sitten osallistuin arvostetun Eurooppa laisen järjestön ”Eurochildin” delegaatiossa opintomatkalle Ruotsiin ja Tanskaan. Saimme tutustua Ruotsin perhepolitiikkaan, päivähoito- ja  vanhempainvapaajärjestelmään, sekä keskustella avoimessa päiväkodissa lastensa kanssa päivää viettävien äitien ja isien kanssa.

”Saan 90% palkasta, joten miksipä en olisi vanhempainvapaalla. Vaimoni on hoitanut lasta vuoden, nyt on minun vuoroni” kertoi eräs isä minulle.

Ruotsin vanhempainvapaajärjestelmä on Pohjoismaiden avokätisimpiä. Vanhempainvapaa kestää 16 kuukautta, josta 13 kuukautta 80%:n korvauksella ja kolme kuukautta tasasummalla. Monet työnantajat, kuten tapaamani isän tapauksessa, maksavat lisäksi 10% palkasta. Molemmille vanhemmille on korvamerkitty kaksi kuukautta ja loput ovat vanhempien vapaasti käytettävissä. Suomalaiseen järjestelmään verrattuna joustoa on enemmän, vapaata voi ottaa osissa ja sitä voi käyttää aina siihen saakka kunnes lapsi täyttää kahdeksan vuotta. Eiköhän näillä ehdoilla suomalaismieskin jäisi muutamaksi kuukaudeksi kotiin!

Sairaskassa maksaa vanhempainvapaat eivätkä työnantajat. Varat kerätään kaikilta työnantajilta yhteisesti. Tätähän naisyrittäjät yrittävät ajaa Suomeenkin.

Muutama vuosi sitten lanseerattiin veroporkkana. Mitä tasaisemmin vanhempainvapaan jakaa sitä suuremman verohelpotuksen saa.

Uskon, että Suomessakin tasa-arvoa ja isien perhevapaiden käyttöä edistäisi parhaiten Ruotsin esimerkki:

  • isille kiintiöidään sama kuukausimäärä kuin äidillä on käytettävissä lapsen syntymän jälkeen
  • parannetaan korvaustasoa lähelle ansiotasoa
  • sallitaan vapaan joustavampi käyttö
  • pidennetään vanhempainvapaakautta

Perheet valitsevat hoitovapaan ja kotihoidon tuen, koska vanhempainvapaan päättyessä lapsi on useimpien vanhempien mielestä liian pieni päiväkotiin vietäväksi . Pidennetään siis vanhempainvapaakautta ! Aluksi edes lapsen yksivuotispäivään sakka. Tätä on muuten tavoiteltu jo 70-luvulta lähtien. Olisikohan aika jo kypsä edes tähän? Siitä eteenpäin voidaan edetä Väestöliiton  kehittämän Vanhempainvapaan joustomallin mukaisesti, joka on Ruotsin mallin vaatimattomampi versio. Idea on hallituksen ja opposition vapaasti käytettävissä.

Helena Hiila-O’Brien (Väestöliiton toimitusjohtaja 2002-14)