Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Kun lyöty ei lähde väkivaltaisesta suhteesta

shutterstock_64588597Väkivaltaiseen suhteeseen jääminen perustuu pelkoon ja taitavaan, manipuloivaan kontrollointiin. Se perustuu myös vääriin uskomuksiin, joita väkivallan uhri elättelee mielessään. Näistä vääristä uskomuksista kotiväkivallasta selviytynyt Johanna Hunter on kirjoittanut kirjan ”But He’ll Change” – Mutta hän vielä muuttuu!.

Johanna Hunter  pyöritteli kirjan teemaa mielessään, ja alkoi toistella uskomuksia, joita oli itse hokenut itselleen väkivaltaisessa suhteessa. Hämmästyttävästi hokemat olivat samoja, joita hän oli toisilta selviytyjiltä kuullut.

  • Mutta meillä on hyviäkin hetkiä
  • Mutta hän ei oikeasti halua satuttaa minua
  • Jos vain osaisin olla ärsyttämättä häntä, hän ei löisi minua
  • Mutta hän uhkaa tehdä itselleen jotain, jos jätän hänet
  • Minä muutan hänet!
  • Minä pelastan hänet!
  • Se mitä hän tekee minulle hermostuessaan ei oikeasti ole väkivaltaa!

Ihmisen tulee vastustaa kaikkea väkivaltaa. Väkivalta ei valikoidu sukupuolen mukaan, vaan se valikoituu sinne, missä tekijä hyväksyy tekonsa ja uhri ei saa tai hae apua pelastaakseen itsensä tilanteesta. Joskus hän jää uskoessaan, että vain hän voi pelastaa väkivallantekijän.

On tärkeää ymmärtää mitä väkivalta on, ettei joudu omien uskomusten ja vähättelyn valtaan. Väkivaltaa ovat lyöminen, läpsiminen, hakkaaminen ja potkut. Väkivaltaa on jättää uhri suojattomaksi ja vaaraan. Väkivaltaa on uhata polttaa hänet. Väkivaltaa on pureminen, kuristaminen, työntäminen ja töniminen sekä esineiden heittely. Kodista tai autosta ulos lukitseminen on väkivaltaa. Kieltäytyminen auttamasta, kun toinen on sairas, on väkivaltaa.

Vaikeampaa on tunnistaa henkinen väkivalta. Sitä on julkinen nöyryyttäminen vanhempien tai ystävien edessä. Sitä on jatkuva kritisointi ja nimittely, huuto ja haukkuminen. Sitä on taloudellisen itsenäisyyden uhkaaminen ja selittämätön, vakava mustasukkaisuus. Henkistä väkivaltaa on eristäminen perheestä ja tärkeistä ihmisistä.

Tutkimukset kertovat, miten väkivallan uhrin itsetunto heikkenee heikkenemistään suhteen edetessä ja väkivallan voimistuessa. Se nimittäin voimistuu, aina, ja emotionaalinen väkivalta muuttuu fyysiseksi hyvin usein. Kun pelot ovat suuret ja itsetunto puristunut lattianrakoon, ei itsensä pelastaminen ole helppoa.

Uhrin kannattaisi tutkia niitä uskomuksia, joita hokee mielessään, kun häntä on taas lyöty. Kuuluvatko ne vaikkapa näin?

  • Olen liian herkkä
  • Teen ison numeron pienistä kahnauksista
  • Hän ojentaa minua, koska rakastaa minua
  • Olen hänelle tärkeintä maailmassa

Kannattaa hakeutua kokeneen psykoterapeutin vastaanotolle, jotta saisi keskustella puolueettomasti ja voisi uskoa omiin tunteisiisi. Aikoja voi varata vaikkapa Väestöliitosta numerosta (09) 2280 5267.

Väestöliiton sivuilla on myös tukea väkivallan uhreille ja tekijöille.

Heli Vaaranen
parisuhdetoimintojen johtaja

Tänään on kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Onko kaapissa tylsää: suosittelen nettiyhteyttä

petterivastaaPidemmän päälle kaapissa voi tulla vähän tylsää. Suosittelen nettiyhteyttä.

Hurmalehden suosittu Kysy homolta –palsta vastaa nuorten kysymyksiin myös Väestöliiton blogissa! Tällä kertaa puhutaan kaapista ulos tulemisesta.

Kysymys:

Mitä hyötyä on kaapista ulos tulemisessa? Tuttavistani suurin osa suhtautuisi minuun luultavasti huonommin kaapista tulon jälkeen kuin ennen sitä, eikä tämä paljastus takaisi partnerinkaan löytymistä. Minulle on kerrottu, että kaapista saa tulla silloin kun haluaa.
Tämä sisältää oletuksen siitä, että jossain vaiheessa täytyy tulla ulos. Tavallaan haluaisin, mutta miksei voisi vain olla avoin näistä asioista pienen porukan kesken?
Nimimerkki M

Petteri vastaa:

Kaapin tyhjentämisen riskit ja sen hyödyt voivat vaihdella paljonkin ihmisten yksilöllisten tilanteiden mukaan. Perinteisesti on ajateltu että jos odottaa negatiivista reaktiota niin vanhemmilleen kannattaa kertoa vasta, kun ei enää asu kotona tai ole heistä taloudellisesti riippuvainen, niin yksinkertaistettu ohje kuin se onkin. Se valta-asema vanhemman ja lapsen välillä tekee heille kertomisesta usein vaikeimman päätöksen jonka kaapista tulemisen suhteen joutuu — tai pääsee — tekemään. Kovin suuria johtopäätöksiä ennalta koetusta pelosta tai jännittämisestä ei silti kannata vetää: ihmiset säännönmukaisesti yliarvioivat vanhempien negatiivisen reaktion intensiteetin ja todennäköisyyden.

Yhdysvalloissa tehtyjen kyselytutkimusten mukaan kaksi kolmesta homomiehestä piti vanhemmilleen kertomista vaikeana, mutta näistä vain 12 prosenttia koki suhteen heikentyneen sen seurauksena. Loput 88 prosenttia koki suhteen joko voimistuneen tai pysyneen samanlaatuisena, eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö tämä pätisi myös muihin ihmissuhteisiin.

Tässä edelleen varsin heteronormatiivisessa kulttuurissa ihmisen oletetaan olevan hetero kunnes toisin todistetaan. Kaapista tulemisen riitti on merkittävä kokemus, koska sillä osoitetaan tämä oletus vääräksi, samalla kun asetetaan itsensä alttiiksi kaikille niille negatiivisille lieveilmiöille joita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat joutuvat edelleen kokemaan. Riski kokea syrjintää tai väkivaltaa on ihan todellinen — vaikkakin yhä harvinaisempaa se on. Miten nämä riskit arvottaa on syytä jättää henkilökohtaisen harkinnan varaan.

Toisaalta myöskään kaapissa pysyminen ei ole riskitöntä. Niin merkittävän identiteettiä koskevan salaisuuden pitäminen altistaa häpeälle, syyllisyydentunteelle ja ahdistukselle. Homoseksuaalisuus itsessään ei ole syy näille oireille, vaan seksuaaliidentiteetin salailu ja negatiivisille asenteille altistuminen. Nämä asenteet –   vaikkei niin ajattelisi – vähenevät kaapista tulemisen jälkeen. Seksuaalivähemmistöt on helppo tuomita silloin kun heitä ei tunne tai tiedä, mutta kontakti selvästi hälventää ennakkoluuloja ja stereotypioita. Torjunnan pelosta tulee helposti itseään toteuttava ennustus: kaapista ei uskalla tulla koska pelkää negatiivisia reaktioita, ja siten jättää antamatta mahdollisuuden ihmisille muuttaa näitä asenteita.

Selektiivinen paljastaminen (se pieni piiri) tuo tiettyyn pisteeseen asti samoja etuja kuin kokonaisvaltainenkin: itsetunto paranee, luottamus kasvaa ja ihmissuhteista tulee merkityksellisempiä. Joissain tapauksissa kaapinoven raottaminen mahdollistaa yhteisöllisyyden kokemuksia muiden sateenkaarevien kanssa. Verkostakin näitä yhteisöjä voi löytää. Kertomisen ihmisille joiden voi olettaa suhtautuvan positiivisesti — tai vähintäänkin neutraalisti — voi ottaa eräänlaisena kuivaharjoitteluna. Kaapista tuleminen on aina prosessi: se ei ole kerralla ohi. Sen saa tehdä monta kertaa, ja monille eri ihmisille.

Siihen kyllä tottuu, ja se arkipäiväistyy vähitellen.

Vielä mitä siihen kumppanin löytymiseen tulee: sellaisen löytymistä edistää kun ihmiset tietää mistä sukupuolesta olet kiinnostunut.

Petteri Keränen
Kirjoittaja on Väestöliiton Hurmalehden toimituskunnan jäsen. Petterin palstaan voi tutustua osoitteessa www.hurmalehti.fi. Uusi kysymys ja vastaus julkaistaan kuukauden ensimmäisellä viikolla

Positiivinen ja kannustava kasvatus – väkivallan vastavoima

shutterstock_398292211Ruuhkavuosien paineet

Aikaamme leimaa kiire, tehokkuus, monikanavainen tiedonvälitys, projektimainen työelämä ja oman elämän projektin hallinta. Ei ole kyse yksin ulkonäöstä, kun vanhemmat lenkkeilevät ja huhkivat kaiken kukkuraksi vielä kuntosaleilla. Työelämä vaatii hyvää fyysistä ja henkistä kuntoa. Jatkuva itsensä kehittämisen haaste, uudenoppiminen, toistuva itsensä uudelleen myyminen jatkuvien YT-neuvotteluiden keskellä edellyttää kirkasta ajattelua, vahvaa identiteettiä ja itsetuntemusta.

Sama koskee parisuhdetta. Ei riitä, että on yhteiset ja lapset ja asuntolaina. Suhteelta vaaditaan muutakin; lämpimiä yhteenkuuluvuuden tunteita ja jaettuja kokemuksia. Ja sitten vielä ne lapset, he joiden vuoksi ehkä roikkuu epätyydyttävässäkin pari- ja/tai työsuhteessa, heidätkin pitäisi kunnialla kasvattaa. Lasten takiahan tässä raadetaan, jotta heille mahdollistuisi hyvä elämä.

Huoh. Kuinka tämä pyörä pysäytetään?

Koko kylän on kasvatettava

Vanhemmat tarvitsevat kipeästi tukiverkkoja voidakseen toimia hyvinä vanhempina. Kun luonnolliset perhe- ja sukulaissuhteet haurastuvat, on uusi tukiverkko rakennettava oman sen hetkisen elämänpiirin kautta. Tarvitaan uusia yhteisöjä; pihapiirien, taloyhtiöiden, perhekerhojen ja ystävien muodostamia arjen apureita ja turvarenkaita, ottamaan koppia kun kiire ja paineet meinaavat syöstä yli laidan.

Kaiken päälle kaatuva uhma

Väsymys, ahdistus ja huolet tekevät kenestä tahansa helposti ärtyvän, jopa arvaamattoman: yhdessä hetkessä annamme lapselle periksi helposti, kun taas toisessa tilanteessa olemme erityisen jyrkkiä ja ehdottomia. Ja ainahan ne lapset eivät tottele.

Ensimmäinen askel kohti turvallista vanhemmuutta on hyväksyä se tosiasia, etteivät lapset käyttäydy kuten aikuiset eivätkä aina kuten aikuinen toivoo. Lapsi uhmaa vanhempiaan eri ikäkausina eri tavoin.  Uhma-ikä on tahtotaitojen kasvua, normaali ja tärkeä ilmiö, joka kuuluu jokaisen lapsen kehitykseen. Lapsen täytyy opetella ja kokeilla, mikä on oikein ja mikä väärin. Uhma näyttäytyy arkisissa tilanteissa; syömisessä, pukemisessa, nukkumaan mennessä, tulo- ja lähtötilanteissa. Uhmaa esiintyy usein myös elämän muutostilanteissa, kuten sisaruksen syntyessä tai päivähoidon aloittamisen yhteydessä.  Näissä tilanteissa tapahtuu myös tyypillisimmin aikuisen tekemiä ylilyöntejä.

Vanhemmat usein tietävät, että lapset tarvitsevat heitä tuomaan rajoja ja rakkautta ja kantavat epäonnistumisista, ylilyönneistä ja hektisestä elämänmenosta syyllisyyttä. Syyllisyys on hyvä asia. Se ohjaa aikuista oikeaan suuntaan. Toisaalta syyllisyys lisää ärtyisyyttä. Siihen ei saa jäädä jumiin.

Kasvatukseen piiloutuva väkivalta

Tutkimuksissa on osoitettu selvästi, että kurittaminen on lapselle ja tämän tulevaisuudelle haitallista. Kasvattajat eivät aina kuitenkaan tunnista, että myös henkisen väkivallan muodot kuten toistuvat pettymyksen, eristämishalun ja huonouden viestit ovat lapselle haitallisia. Haitallisuus perustuu siihen, että aikuisen vihamielinen käytös (ilme, eleet, ääni) pelottavat lasta.

Pelko aiheuttaa lapsen elimistössä saman reaktion kuin fyysinen väkivalta. Toistuvana pelko tuottaa lapselle myrkyllistä stressiä, jonka on todettu olevan yhteydessä mm. oppimis- ja keskittymisvaikeuksiin, päihde- ja mielenterveysongelmiin ja myöhempään sairastavuuteen. Väkivallalla tai pelolla kasvattaen ei saavuteta haluttuja tuloksia. Lapsi joka pelkää, ei opi toivottua, vaan ainoastaan sen että ylivallalla voittaa. Lannistava ja autoritaarinen kasvatus ei tue lapsen pärjäämistä nykymaailmassa, jossa tarvitaan vahvoja neuvottelu- ja sosiaalisia taitoja, joustavuutta, tunneälyä ja soveltamiskykyjä.

Turvallisessa ja väkivallattomassa ympäristössä eläminen on myös ihmisoikeuskysymys – oikeus kasvaa väkivallattomassa ympäristössä on kirjattu mm. YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Ei kasvateta lapsia vain selviytymään pahassa maailmassa vaan niin, ettei maailmasta tulisi kova.

Vanhempi – inhimillinen olento?

Jokainen vanhempi hermostuu lapselleen joskus. Vanhempikin on inhimillinen olento ja tekee virheitä. Tärkeää on, että lapsen ja kasvattajien yhteiselämän perusvire on myönteinen, lämmin ja kannustava ja uskalletaan asettua ja keskittyä vuorovaikutukseen, kohtaamiseen ja läsnäoloon lapsen kanssa. Kaikki voittavat kun joogahengitys, Mindfulness-keinot, johtajuuskoulutuksen anti, itsetuntemuskurssien sisällöt ja parisuhdeleirien vuorovaikutusharjoitukset muuttuvat todeksi arjessa ja tulevat avuksi vanhemmuuteen. Oleellista on, että kohtaamme arjessa hyväksyen sekä lapsemme että itsemme.

Joskus on terapeuttista nauraa omalle toiminnalleen. Kasvatuspuntari-kampanjalla vanhempia puntaroimaan kutsuneet lapsi- ja perhejärjestöt uskovat suomalaisten vanhempien intoon kehittyä kasvattajina. Kampanjaviestiä eteenpäin viemässä toimi Siskonpeti-tiimi, joka tuotti pisteliään hauskoja videoita kasvatuksellisiin tilanteisiin liittyen.

Oivallus ei synny saarnaten ja syyllisyyttä perässä vetäen vaan ymmärryksestä ”voin tehdä toisinkin”.

Kirjoittajat:

Johanna Matikka, suunnittelija, Ensi- ja turvakotien liitto
Raisa Cacciatore, LL, lastenpsykiatri, Väestöliitto ry
Suvi Laru, psykologi, psykoterapeutti, opettaja, Väestöliitto ry

Lähteet

Cacciatore R. (2008) Kiukkukirja (toim. Vuokko Hurme). Väestöliitto.
FinnBrain –tutkimus, Turun yliopisto
Gershoff, E. T. (2016) Should parents´ physical punishment of children be considered a source of toxic stress that affects brain development? Family Relations 65 (151-162)
Matikka, J. (2016) Vanhempien käyttämä kuritusväkivalta Suomessa tutkimusten valossa 2006-2016. Tampereen yliopisto, review tutkielma 2016.

Linkkejä on tarjolla lisää osoitteessa:

www.kasvatuspuntari.fi
www.perheaikaa.fiwww.vaestoliitto.fi/vanhemmuus

 

 

Miesten on otettava vastuu väkivallan vähentämisestä

shutterstock_151887479Miehet tekevät suurimman osan suomalaisesta väkivallasta. Miesten asenteiden muuttaminen niin väkivallan uhreja kohtaan kuin väkivallan tekemistäkin kohtaan on suomalaisen väkivallan vähentämisen tärkein tehtävä.

Tasa-arvotyössä on tehokkainta etsiä ryhmä, jota tietty ongelma vahingoittaa ja alkaa ratkaista ongelmaa ensin heidän osaltaan. Lähtökohdaksi ei voida ottaa, että kaikkia ongelmia ratkaistaisiin kerralla. On voitava nostaa esiin yksittäinen ratkaistava asia kerrallaan, riippumatta onko kyse esimerkiksi naisten vai miesten epätasa-arvo-ongelmista. Miestyön kentässä on paljon erityiskysymyksiä, jotka ovat hyvin mieskeskeisiä – väkivalta on eräs näistä. Yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin kannalta on tehokasta keskittää resursseja ja keskusteluaikaa miehiin, jotka ovat yliedustettuna niin rikosten tekijöinä kuin uhreinakin.

Miesten tasa-arvo ry tuomitsi 7.9.2016 Ville Niinistön lausunnon, joissa Niinistö vaati miehiä ottamaan vastuuta miesten tekemästä väkivallasta. Heidän mukaansa on populistista vihanlietsontaa, uhrien asemaa vähättelevää ja seksististä lähteä ratkomaan väkivallan ongelmaa mieslähtöisesti.

Tämä on mielestäni täysin väärä lähtökohta keskusteluun väkivallasta yleensä ja seksuaalisesta häirinnästä erityisilmiönä. On ensiarvoisen tärkeää, että yhteiskunnassamme ilmeneviä väkivallan muotoja puretaan pala kerrallaan. On väärin ajatella, että yhden ihmisryhmän kokeman tai tekemän vääryyden vähentäminen olisi poissa muiden hyvinvoinnista.

Sisällöllisesti Niinistö on oikeassa nostaessaan esiin sukupuolten ja sukupolvien eron seksuaalisessa häirinnässä. Miehet ovat tehneet seksuaalisesta häirinnästä valtaosan, kuten muustakin väkivallasta. On olennaista, että miehet myöntävät ongelman olemassaolon ja puuttuvat siihen. Nyt kasvavat miessukupolvet ovat usealla saralla vähemmän väkivaltaisia kuin aiemmat sukupolvet, eikä tämä näy vain miesten vaan myös esimerkiksi väkivaltaan kuolleiden naisten määrän hitaana, mutta varmana vähenemisenä (Rikosuhritutkimus 2015). Tuloksiin on päästy tunnekasvatusta, väkivallattomuutta ja tasa-arvoa korostavalla koulutuksella, jota on kohdistettu erityisesti miehiin. Toivottavaa on, että tällaista työtä kohdistetaan jatkossa naisiinkin, mutta erityisesti miehiin keskittyneen väkivallan vastaisen työn menestystä ei voida kieltää.

Oman työurani aikana olen kohdannut joitain tuhansia väkivaltaa tehneitä tai sitä kohdanneita, pääosin nuoria miehiä. Heille väkivalta on ollut akuutti ongelma ja pääosin juuri miesten välinen ongelma. Itse ihmettelen, kuinka suuri osa nuorista yhäkin on perinteisten väkivaltakäsitysten alla – kykenemättömänä ottamaan vastuuta tekemästään väkivallasta tai hahmottamaan itseään sen uhriksi. On surullista seurata, kuinka miehet omalla väkivallallaan menettävät läheisensä, joutuvat ongelmiin lain kanssa, menettävät arvostuksen niin omissa kuin muidenkin silmissä. Tarpeeksi ajoissa kohdattuina he kuitenkin kykenevät vielä muuttamaan käsityksiään ja etsimään elämälleen uutta, heille itselleen ja heidän läheisilleen parempaa suuntaa.

Ei näihin miehiin keskittyminen ole seksismiä. Se on tasa-arvotyötä, josta hyötyvät kaikki.

 

Vanhempi, ole arvokas!

shutterstock_336970313Lapsi joka kohdataan myötätunnolla, oppii empatiaa. Miten se tehdään käytännössä? Ellei myötätuntoa itse ole saanut, sitä on vaikea myös antaa. Oletko itse oppinut hyväksymään ja myötäelämään itsesi kanssa, itseäsi kohtaan? Myötätunto ja hyväksyminen lähtevät ensin itsestä – siis itsemyötätunnosta.

Arjessa ehkä sen huomaa, että vaikka haluaa ja on päättänyt olla empaattinen ja kannustava vanhempi tai kumppani, suusta tulee turhan kovia sanoja, turhan karulla äänellä. Lohtua ja läheisyyttä hakeva tuleekin työnnettyä pois tai vilpitön innostus latistettua. Jopa silloin kun toisella oikeasti olisikin hauskaa!

Väkivaltaa voi ja pitää ennaltaehkäistä. Hyvinvoiva, onnellinen ihminen ei ammu lapsia ja nuoria, jotka edustavat elämäniloa, toivoa ja tulevaisuutta. Myötätuntoinen ihminen ei halua tappaa. Jos haluamme taistella väkivaltaa vastaan, on lisättävä hyvinvointia, toivoa ja onnellisuutta. Hyvinvointia syntyy kun tulee kohdatuksi empaattisesti ja oikeudenmukaisesti. Empatia on myötäelämisen taito. Sitä voi opetella.

Myötätunto vähentää omaa ja toisten kärsimystä ja osaltaan lisää hyvinvointia.

Meistä jokainen on arvokkainta mitä on. Sinulla on oikeus tulla kohdatuksi myötätuntoisesti, mutta vain itseesi ja omaan käyttäytymiseesi voit todella vaikuttaa. Siksi onkin tärkeää osoittaa myötätuntoa juuri itseään kohtaan. Itsemyötätunto on sitä että arvostaa itseään ja suhtautuu lempeydellä omiin tekoihinsa ja tunteisiinsa. Jotta voit todella olla myötätuntoinen muita kohtaan on sinun ensin opittava olemaan myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Muutoksen on lähdettävä sisältä, muuten se jää pintapuoliseksi. Kyseessä on siis elämän mittainen matka joka vaatii paljon harjoittelua.

Opettele myötäelämisen taito

Opettele myötätuntoa ensin itseäsi kohtaan. Se on tarpeen aina vastoinkäymisen ja mokan hetkellä ja lapset ottavat mallin sinusta. Myötätuntotutkijan, professori Neffin mukaan itsemyötätunto tarkoittaa neljää askelta.

1. Huomaa kärsimys. Kun itse voit huonosti, älä pakene päihteisiin, ruokaan tai riitelyyn. Lakkaa väheksymästä omaa kärsimystäsi. Katso asiaa asiana ja hyväksy tilasi. Tervehdi itseäsi rauhallisesti silmiin katsoen: tässä olen taas, kärvistellen, valvoen, ahdistuen.
2. Suhtaudu lämmöllä. Toimi lempeydellä, kuten toimisit parasta ystävääsi kohtaan. Lohduta. Ymmärrä. Rohkaise. Kannusta. Halaa itseäsi, kiedo kirjavaan peittoon, tarjoa itsellesi ja tuskallesi kuppi teetä.
3. Pysy rinnalla. Moni hylkää itsensä karkeilla ajatuksilla tai solvaavalla sisäisellä puheella. Sano, että ei hätää, tästä selvitään, taas etsitään keinot ja luotetaan, uskotaan, toivotaan ja yritetään. Yksi hyvin nukuttu yö, yksi soitto ystävälle, yksi hikinen lenkki tai aamu-uinti kirpeässä järvessä jo tekee ihmeitä. Tunteet ja tunnelmat muuttuvat.
4. Yleistä. Jos muistat, että virheet ja vastoinkäymiset ovat inhimillisiä, kaikille ihmisille kuuluvia asioita, se helpottaa. Et ole ainoa jolle käy näin tai joka tuntee näin, päinvastoin kaikki ihmiset kokevat samoja asioita. Olet samanlainen ja samanarvoinen, tämä yhdistää sinut kaikkiin muihin. Et ole yksin.

Nämä askeleet ovat tärkeitä jokaiselle epäonnistumisten tai onnettomuuksien hetkellä. Oman pahan olon vahvistaminen tai itseruoskinta tuskin antavat voimaa ja viisautta selviytyä ja voida paremmin. Ja mikä tärkeintä, oman itsesi kohtaaminen myötätunnolla kehittää sinua lempeämmäksi ja myötätuntoisemmaksi myös muita kohtaan. Samalla kun lisäät omaa hyvinvointiasi, lisäät sitä myös muilla.

Myötäelämisen taitoa voi soveltaa kaikkiin omiin tunteisiinsa, myös iloon ja onneen. Sama kaava toimii myötätuntoisena suhtautumisena myös lapsen tai kumppanin tunnetiloihin.

Koe rinnalla, anna surun tulla ja ilon kuplia. Tunteita on monenlaisia, kaikilla. Ne voi hyväksyä ja elää myötätuntoisesti.

Väestöliiton nettipalvelu Urpot.fi tarjoaa tukea ja tietoa murrosikäisen nuoren vanhemmalle

Lähteitä

K. D. Neff: Self-compassion, self-esteem, and well-being. Social and personality psychology compass, Vol 5/1, 1–12, 2011.
K. D. Neff, P. McGeheef: Self-compassion and psychological resilience among adolescents and young adults. Self and Identity, Vol 9/3. 2010.
K. D. Neff, S.S. Rude, K. L. Kirkpatrick: An examination of self-compassion in relation to positive psychological functioning and personality traits. J of Res in Personality. Vol 41/4, 908-916, 2007.

About the Book

 

Raskaana pakomatkalla

elinanblogiLeyla Ashur on yksi niistä monista naisista, jotka ovat joutuneet lähtemään vaaralliselle pakomatkalle ollessaan raskaana.
”Kun saavuimme pitkän matkan päätteeksi
kumiveneellä Kreikkaan, olin huolissani kohdussani olevasta vauvasta”, Layla kertoo. ”Meillä ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta.” Kuusihenkisen perheen kotikaupunki Dayr Az-Zawr Syyriassa on yhä jatkuvan sisällissodan raunioittama. Ääri-islamistinen Isis-ryhmittymä valtasi osan kaupungista kesällä 2014 ja kylvää kauhua harvojen jäljelle jääneiden asukkaiden keskuudessa. Ashurin perhe ei ole pääsemässä kotiin ihan pian.
Perhe ei vielä tiedä, missä tuleva vauva syntyy ja saako Leyla ammattitaitoista apua synnytyksessä.

Tänä vuonna 100 miljoonasta humanitaarisen avun tarvitsijasta noin neljännes on ollut lisääntymisikäisiä naisia tai tyttöjä. Raskaana olo ja synnyttäminen tekevät naisista kriisin keskellä entistäkin haavoittuvaisempia. Lisäksi kriisitilanteessa sukupuolittunut väkivalta yleensä lisääntyy ja sitä saatetaan käyttää myös sodankäynnin välineenä.

Kolmas joulukuuta julkaistaan YK:n väestörahaston raportti: Suojaan myrskyltä. Naiset ja tytöt huomioitava kriiseissä. YK:n väestörahaston pääjohtaja Babatunde Osotimehin kirjoittaa raportin esipuheessa siitä, miten tärkeää on järjestää humanitaarisen työn tavoitteet uudelleen. Naisten ja lasten terveys ja oikeudet tulee nostaa tavoitteiden kärkeen. Kun naiset ja tytöt saavat seksuaaliterveyspalveluja ja kriisiapu huomioi tasa-arvon edistämisen, avustusprojektien hyödyt kantavat akuutista vaiheesta kauas tulevaisuuteen. Samalla luodaan kestävämpää kehitystä koko maailmalle.

Humanitaarisessa avussa tärkeintä onkin jatkumoajattelu: avun tulee jatkua keskeytyksettä kriisistä kehitykseen. Vain 20 vuotta sitten seksuaaliterveyttä pidettiin humanitaarisessa työssä toissijaisena asiana verrattuna esimerkiksi veden, ruuan ja suojan turvaamiseen. Laajat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että kriisiavun tulisi huomioida seksuaali- ja lisääntymisterveys, puuttua sukupuolittuneeseen väkivaltaan ja ehkäistä seksitautien, mukaan lukien hivin leviäminen ollakseen tehokasta.

Koko kriisistä toipuva yhteiskunta hyötyy hyvin järjestetyn humanitäärisen avun tuloksista.

Leyla Ashur perheineen jatkaa vaellusta Euroopan läpi. Perheen koko omaisuus, se vähän minkä perhe pystyi kotoaan ottamaan mukaan, on kohta huvennut pakomatkaan. Tähtäimessä on Belgia. Laylan aviomiehen sisar asuu siellä ja on luvannut auttaa. Toistaiseksi Layla ei ole ollut vielä yhdessäkään terveystarkastuksessa raskautensa takia.

Tilaa Suojaan myrskyltä. Naiset ja tytöt huomioitava kriiseissä – raportin suomenkielinen tiivistelmä ilmaiseksi Väestöliitosta: www.vaestoliitto.fi/kansainvalisyys

 

Maailma, jossa haluan lapseni kasvavan

tyttc3b6blogibannerishutterstock_25911529Tänään juhlitaan kansainvälistä tyttöjen päivää. Tyttöjen päivää vietetään, koska syntyminen tytöksi ei aina ole lottovoitto.

Vaikka koulutus on paras ase köyhyyttä vastaan, elää tällä hetkellä täällä meidän maapallollamme 65 miljoonaa tyttöä, jotka eivät pääse kouluun. Kouluun päässeistä tytöistä joka kolmas ei siirry alakoulusta yläkouluun. Liian monen tytön koulutie katkeaa lapsiavioliittoon, raskauteen tai väkivallan pelkoon.

Tällä maapallolla, jolla julkaistaan tyttöjen omaa Demi-lehteä, myydään prinsessapukuja ja puhutaan tyttöjen oikeudesta näkyä ja kuulua, tällä samalla maapalolla 15-19 -vuotiaiden tyttöjen toiseksi yleisin kuolinsyy on raskauden ja synnytyksen aiheuttamat komplikaatiot.

Tällä maapallolla, jossa isät kirjoittavat blogeja tyttäristään, letittävät heidän hiuksiaan  ja pohtivat, minkälaisen roolimallin haluavat heille antaa, tällä samalla maapalolla joka kolmas tyttö naitetaan alaikäisenä.

Tällä maapalolla on tutkittu ja ja todeksi havaittu, että tyttöjen aseman parantaminen, heidän kouluttamisensa ja ihmisoikeuksiensa turvaaminen, on ratkaisu köyhyyden kierteen katkaisemiseen.

Tyttöihin panostaminen ei tarkoita sitä, että poikien oikeuksia vähennettäisiin. Tyttöjen kouluttaminen ei tee poikien koulutuksesta vähempiarvoista. Tyttöjen terveydestä huolehtiminen ei tee pojista sairaampia, vaan päinvastoin – terveet ja koulutetut tytöt kasvavat naisiksi, jotka osaavat huolehtia terveydestään, synnyttävät terveitä lapsia, ja pystyvät panostamaan sekä oman perheensä että yhteiskuntansa hyvinvointiin.

Tytöt tarvitsevat aikuisia puolelleen. He eivät yksin pysty taistelemaan köyhyttä ja vanhingoittavia perinteitä vastaan. On vaikea ymmärtää, että me tämän päivän aikuiset sallimme yhdenkään tytön kärsiä sukupuolensa takia. Miksi emme tee kaikkeamme, että tytöissä piilevä valtava pontentiaali ei jää liian aikaisten avioliittojen, keskeytettyjen kouluvuosien ja syrjinnän alle?

Maailma, jossa sukupuoli ei määrittele ihmisen arvoa, on ihmiskuntamme etu. Se on myös maailma, jossa haluan lapseni kasvavan.

Turpaan vetäjä on turvassa?

shutterstock_264067157Mutta jos vaan vedän turpiin, miksen vetäis?! Poika uhoaa. Häntä hävettää jatkuva pelossa eläminen, nälviminen ja kiusaaminen. Hän ei keksi muita ratkaisuja kusipäiden voittamiseen. Ei nyt kuitenkaan sille linjalle lähdetä, selitän, koetetaan muuta. Mutta se ei riitä, hän vastaa.

Miksi poika ei voi tyytyä sovitteluun, aikuisten tapaan? Koska hän elää väkivallan maailmassa. Eri maailmassa kuin aikuiset, jotka ovat päässeet hänen ympäristöstään pois ja saaneet unohtaa millaista oli elää voimankäytön, pelon ja väkivallan ennakoinnin ilmapiirissä. Pahimmillaan ero on hyvin käytännöllinen. Poika tietää, etteivät aikuisten ratkaisut toimi tai jos toimivat hän joutuu niiden vuoksi häpeään.

Osittain pojat ovat oikeassa. Suomessa poliisin tietoon tulleiden pahoinpitelyrikosten määrä on kasvanut[i]. Samaan aikaan erityisesti nuorten miesten käyttämissä verkkopalveluissa väkivallasta puhutaan niin paljon, että väkivalta saattaa nuorista tuntua alituiselta, kaikkialle tunkeutuvalta realiteetilta. He miettivät väkivaltatilanteita ja ratkaisuja niihin. Ikävä kyllä nuorten miesten medioissa heille ei anneta juurikaan välineitä konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun. Murrosikään kuuluvat tunnekuohut ja kehittymässä olevat sosiaaliset taidot eivät yhteisöissä, joissa taitojen puuttuessa haetaan statusta voiman näyttämisellä ja kiusaamisella[ii]. Poikien maailma on yksipuolisesti esitettynä arvaamaton paikka, jossa on oltava vahva tai sosiaalisesti lahjakas pysyäkseen ryhmässä ja välttääkseen väkivaltaa[iii]. Väkivallan ehkäisyssä on pojille kyse kyvystä ja valmiudesta väkivaltaan[iv]. Aikuiset ja tytöt eivät elä samanlaisessa toimintaympäristössä, onneksi.

Tämä väkivallan kokemus ei kuitenkaan ole koko totuus. Nuorille miehille tulisi kertoa, että lisääntyvä väkivalta on Suomessa keskittynyt erityisesti alkoholisteihin[v] kun taas nuorten miesten kokema väkivalta ja uhkailu on vähentynyt merkittävästi[vi]. Aikuisten tulisi kertoa tämä, ei lietsoa turhia pelkoja tai vihamielisyyttä.

Aikuisten tehtävä on myös muuttaa poikien maailmaa puuttumalla väkivaltaan päättäväisesti. Aikuisten ottaessa vallan lapset voivat jälleen luottaa siihen, että aikuisille kertomisella väkivallan voi saada loppumaan.

Puhumme pojan kanssa pitkään, uho vähenee. Lopulta hän suostuu kertomaan kiusaamisesta vanhemmilleen, ehkä opettajallekin. Sovitaan, että hän soittelee uudestaan parin päivän päästä ja äänestä kuulee, että hän on helpottunut. Poika antoi periksi, mutta säilytti kasvonsa, edes omissa silmissään. Olihan hän kuitenkin valmis väkivaltaan.

[i] Sirén, Reino: Rikollisuuden rakenne ja kehitys, teoksessa Rikoskehitys 2012,Optula 2013, s. 12.

[ii] Laaksonen, Vilja: Lasten vertaissudetaidot ja kiusaaminen esikoulun vertaisryhmissä, 2014, Jyväskylä Studies in Humanities 221, s. 39.

[iii] Manninen, Sari Iso, vahva, rohkee – kaikenlaista. Maskuliinisuudet, poikien valtahierarkiat ja väkivalta koulussa, Acta Univ. Oul. E 112, 2010, s. 80.

[iv] Huuki, Tuija: Koulupoikien statuskamppailu väkivallan ja välittämisen valokiilassa. [The status work of school boys in the light of violence and caring.]. Acta Universitatis Ouluensis E 113, 2010, s. 83.

[v] Lehto, Sirén, Aaltonen, Danielsson & Kivivuori: Pahoinpitelyrikokset, teoksessa Rikoskehitys 2012, Optula 2013, s. 50.

[vi] Fagerlund, Peltola, Kääriäinen, Ellonen ja Sariola: Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset 2013 – lapsiuhritutkimuksen tuloksia, Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 110, s. 39.