Arvostava vuoropuhelu on tärkeää seksuaalikasvatuksessa

Median uutisoimat seksuaalirikokset ovat herättäneet aiheellisen huolen siitä, miten  erilaisista yhteiskunnista Suomeen muuttaneet tuntevat suomalaisen lainsäädännön ja tasa-arvon periaatteet.

Olemme Väestöliitossa tehneet viime vuosina paljon työtä monikulttuurisuuden ja seksuaalikysymysten parissa. Olemme tuottaneet seksuaalikasvatuksen materiaaleja kotoutumiskoulutuksiin, selkokielisen verkkokurssin seksuaalioikeuksista ja tasa-arvosta sekä videon 8 kielellä. Olemme myös kouluttaneet vapaaehtoisia toimimaan tasa-arvon lähettiläinä keskustelutilaisuuksissa vastaanottokeskuksissa eri puolilla maata sekä mentoreina seksuaalisuuden asioissa Helsingissä.

Maahanmuuttajien tieto suomalaisesta lainsäädännöstä ja tavoista ei kasva sillä, että lakipykälät ja muu tieto kaadetaan tulijoiden päähän jonakin tietopakettina, pahimmillaan kirjallisen esitteen muodossa. Nämä asiat ovat vaikeita ja käsitteellisiä, joten niistä on voitava keskustella. Uusia asioita voidaan omaksua vain arvostavan vuoropuhelun kautta.

Keskeistä onnistuneessa seksuaalikasvatuksessa on, että se perustuu aidosti kaksisuuntaiseen vuorovaikutukseen. Täytyy siis kuunnella, ei vain saarnata yhtä totuutta. Täytyy pohtia ja vastata vaikeasti muotoiltaviin kysymyksiin.

Erityisesti nuorilla maahan tulleilla on paljon pohdintoja siitä, miten intiimeissä ihmissuhteissa tulisi täällä toimia. Mikä on oikein? Mitä minulta odotetaan? Miten pitäisi suhtautua humalaiseen tyttöön? Mitä teen, kun baarissa tai koulussa nainen istuu syliini ja yrittää suudella väkisin? Entä jos olen päätynyt sänkyyn ja nainen alkaakin sanoa, ettei halua? Vaatii opettelua ymmärtää, että täälläpäin naisen ei tarkoittaa todellakin ei, eikä ole pelkkää sievistelyä. Ja ettei miehenkään tarvitse olla aina valmis.

On tärkeää kertoa jokaiselle suomalaisesta lainsäädännöstä ja rangaistuksista. Jos asiat kertoo poliisi muodollisesti ilman keskustelua ja perusteluja, asia ei uppoa. Vastaanottokeskuksissa asuvat vakuuttavat usein asiantuntijoillemme kiitollisuuttaan saada keskustella seksuaalikysymyksistä. He voivat väittää, ettei heille kukaan koskaan ole kertonut näistä asioista halaistua sanaa, vaikka paikalla olisi todistetusti käynyt joku viranomainen tulkin kanssa kertomassa lainsäädännöstä. Kyse on siitä, että viestin perille menemiseksi tarvitaan keskustelua sekä selkokieltä. Muuten asia ei tunnu merkitykselliseltä tai itseä koskevalta ja jää käsitemössöksi, jolla ei koeta olevan kosketusta omaan elämään. Monella kriisimaista tulleella on myös masennusta, joka heikentää oppimis- ja muistamiskykyä.

Seksuaalikasvatuksessa on suuri hyöty kokemusasiantuntijoista. Niitä, jotka ovat itse kokeneet menestyksekkään Suomeen asettumisen ja kotoutumisen, kuunnellaan tarkkaan. On myös hyvä jos seksuaalisuudesta voi keskustella asioihin perehtyneen vanhemman henkilön kanssa omalla kielellä. Näin ehkäistään miesporukoissa toisinaan syntyvää naisia esineellistävää keskustelukulttuuria.

Asiat uudessa asuinympäristössä avautuvat pikku hiljaa, kun on tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyy keskustelemaan asioista. Kun tänne tulijat otetaan vastaan tasaveroisesti, annetaan mahdollisuuksia tehdä työtä ja heidän kanssaan ollaan ylipäätään tekemisissä, on meillä avaimet vähentää väkivaltaa.

Muistetaan, että maahan muuttaneissa on hyvin erilaisia ihmisiä, eri puolilta maailmaa ja eri perustein maahan tulleita. Seksuaalirikoksiin syyllistyy kuitenkin vain hyvin pieni murto-osa maahan tulleista. Viime kädessä kaikki häviävät, jos kokonaisia ihmisryhmiä leimataan ja hyljeksitään.

Mikä elämässä on tärkeää

sydneyJoulukuun viidentenätoista astuin bussiin Australiassa, Sydneyssä. Aamupäivä oli säteilevän aurinkoinen. Toivotin huomenet bussikuskille.

– Huomenta. En aja keskustaan, koska siellä on panttivankitilanne ja silta on suljettu. Vien teidän juna-asemalle, saatatte päästä sitä kautta.

Istuin paikalleni. Siis mitä?
– Mihin olette matkalla, kysyi vierustoverini.
– Kansalliskirjastoon, sanoin.

Vierustoveri luki uutisia puhelimestaan.
– Se on evakuoitu. Kymmeniä panttivankeja Lindt-kahvilassa. Pommeja on siroteltu kaupunkiin. Oopperatalo on evakuoitu.

Olin järkyttynyt. Eihän Australiassa ole terrorismia! Kännykkäni piippasi. Tuli viesti tyttäreltä:
– Älä mene keskustaan, siellä on terroriuhka.

Lupasin olla menemättä. Ajattelin parikymppistä poikaani, joka nukkui sängyssään laiskotellen. Joka aamu olin motkottanut hänelle, että lähtisi etsimään töitä. Nyt ristin käteni kiitollisuudesta, että juuri sinä aamuna hän ei ollut astunut Lindt-kahvilaan Martin Place -aukiolla kysyäkseen hommia Working Holiday -viisumillaan.

Palasin taksilla takaisin kotiin. Oli niin turvallista nähdä nukkuva nuorimies. Vuokraemäntämme oli puhelimessa, hän soitteli sukulaisilleen ja hänelle soitti ensitöikseen hänen yleensä etäisenä pysyttelevä poikansa.
– Oletko turvassa?

Viidestoista joulukuuta Sydneyssä jokainen perheriita unohdettiin, ja läheisten epäsopu tuntui naurettavalta. Uusien ystävieni nykyiset ja entiset puolisot soittivat toisilleen, samoin läheiset ja vieraantuneetkin aikuiset sisarukset ottivat toisiinsa yhteyden. Näin, miten isät palasivat aamupäivällä töistä ja menivät hakemaan lapsiaan tarhoista. Äidit odottivat koululaisiaan bussipysäkeillä ja halasivat nähdessään. Minä lähetin viestejä kotiin ja Väestöliittoon.
– Turvassa ollaan.

Katsoimme televisiosta, kun  ensin kaksi panttivankia pakeni, sitten yksi, ja myöhemmin vielä neljä. Seuraavana aamuna näin televisiosta, että yöllä kello kaksi asemies nukahti, mutta liian kevyesti. Kahvilan vastaava hiipi hänen luokseen ja tarttui aseeseen, mutta asemies ei nukkunutkaan, vaan ampui. Nuori mies kuoli. Syntyi paniikki. Lisää panttivankeja ryntäsi ulos takaovesta. Poliisi rynnäköi sisään. Näimme uutisista, miten poliisi heitti sisään lamautuskranaatteja.

Kahvilavastaava Tori Johnson kuoli. Kolmen pienen lapsen äiti Katrina Dawson kuoli. Asemies kuoli.

Seuraavana päivänä kävin katsomassa kukkamerta, jonka kaupunkilaiset laskivat kahvilan laitamille. Kirjoitin nimeni osanottokirjaan. Satojen surijoiden joukko oli aivan hiljaa. Vieressäni seisoi punatukkainen nuori tyttö, joka itki lohduttomasti. Hän itki ja itki. Lopulta laitoin käteni hänen ympärilleen.
– Otan osaa suruusi. En tunne sinua, mutta otan osaa kuitenkin, sanoin, ja silitin häntä selästä.
– Lähdin kahvilasta vain hetkeä ennen, tyttö sai sanottua, itki vielä enemmän ja painoi päänsä syliini.

Vieressä näin tutut kasvot televisiosta. Hän oli yksi kahvilan työntekijöistä, joka antoi lausuntoja pitkin eilistä päivää.
– Otan osaa suruusi, sanoin.
– Me olemme kaikki kahvilan työntekijöitä, hän vastasi.

Poliisit päästivät heidät turva-aitausten läpi laskemaan kukat aivan kahvilan eteen. Palasin kotiin ja halasin lujaa aikuisia lapsiani.