Hyväpaha lähimmäinen

Yksi ihmiselämän perustaitoja on sen ymmärtäminen, että samassa ihmisessä voi olla sekä hyvää että pahaa. Tämä taito joutuu koetukselle erilaisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteessa, vanhempi-lapsi-suhteessa, työpaikalla ja ystävien kanssa. Ihminen tasapainottelee läpi elämän sen kanssa, että läheiset voivat tarjota sekä iloa että pettymyksiä. Esimerkiksi keskellä parisuhderiitaa kukin yrittää muistaa, että tässä on oma rakas puoliso, joka ei todennäköisesti halua mitään pahaa, vaan on omalla tahollaan myös loukkaantunut.

Mitä suurempi loukkaantuminen toista ihmistä kohtaan on, sitä vaikeampaa on nähdä toisessa myös hyvät puolet. Jossain määrin meille jokaiselle on hankalaa pitää yllä hyvää mielikuvaa toisistamme, kun olemme suuttuneita, loukkaantuneita tai pettyneitä.

Kehityksen näkökulma

Pienen lapsen kehitykseen kuuluu mustavalkoisuus. Lapsen mielipide läheisistä muuttuu sen mukaan, tarjoavatko nämä hänelle mielihyvää vai eivät. Vanhempi on tilanteesta riippuen joko ”ihana” tai ”tyhmä”. Esimerkiksi kielteinen päätös lelukaupassa voi saada aikaan itkupotkuraivarin. Tämä kuuluu yleensä ihan normaaliin kehitykseen. Lapsi ei osaa vielä hallita suuttumuksen ja pettymyksen tunteitaan, tai sanoittaa niitä. Maailma kaatuu, kun asiat eivät mene niin, kuin lapsi toivoisi. Ja kaikki on tietenkin vanhemman syytä!

Lapsi sisäistää hiljalleen noin kolmen vuoden iässä, että sama ihminen voi tuottaa sekä mielihyvää että turhautumista. Vanhempi voi olla sekä ”hyvä” että ”paha” yhtä aikaa. Positiivinen kehitys edellyttää sitä, että aikuinen pystyy ottamaan vastaan sekä lapsen ilon että raivon purkaukset – asettaen turvallisesti rajoja. Kokonaisvaltainen käsitys muista ihmisistä ja maailmasta edellyttää sitä, että lapsi on itse tullut vastaanotetuksi kokonaisena ihmisenä. Aikuinen sanoittaa lapsen tunteita, kiukkua, nälkää tai väsymystä, tai mitä ikinä lapsi mahtaakin kokea, ja kestää nämä tunteet.

Joskus lapsi sekoittaa omat ja vanhemman tunteet keskenään. Kun lasta kiukuttaa, vanhempi on hänen mielestään tyhmä ja haluaa tahallaan jotain pahaa. Lapsi katsoo vihaisesti kulmiensa alta ja tokaisee, ”en rakasta sinua”. Hän voi kokea tämän tarkoittavan, ettei vanhempi rakasta myöskään häntä. Lapsi voi hämmästyä, kun vanhempi uhmakohtauksen keskellä sanookin, ”mutta minä rakastan sinua, ja siksi laitan rajoja”. Kiukkukohtauksissa rauhallisena pysyvä vanhempi luo turvaa: vaikka lapsi suuttuu, aikuinen pysyy samana, kuin ennenkin: turvallisena ja rakastavana. Helpommin sanottu kuin tehty!

Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän. Niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat tilanteisiin, joissa taito yhdistää sekä hyvää että pahaa samaan ihmiseen on todella koetuksella. Vihan tunteet ovat tarpeen, kun toinen loukkaa tai kohtelee huonosti. Viha auttaa irrottautumaan esimerkiksi haitallisesta parisuhteesta. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Merkittävää on, pystyykö ihminen aikuisena käyttäytymään vihaisuudesta huolimatta asiallisesti muita kohtaan. Pystyykö ihminen olemaan reilu, oikeudenmukainen, ei-kostava, ei-väkivaltainen vihaisuudesta huolimatta? Aikuinen, joka on saanut riittävän hyvin työstettyä hyvän ja pahan yhdistämistä, ei näe pettymyksen aiheuttajaa johdonmukaisesti vain ”pahana”. Hän ei käsittele vihan tunteitaan ensisijaisesti toiminnalla, kuten vanhempaansa läimäyttävä 2-vuotias. Ajatukset ovat hänelle eri asia kuin teot.

Mustavalkoisuus aikuisen ihmissuhteissa

Ilman kykyä yhdistää hyvää ja pahaa, aikuinenkin heijastaa toisiin ihmisiin sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, joita hänellä itsellään on. Häntä ei ehkä lapsena autettu kestämään omia negatiivisia tunteita, eikä hän kestä niitä nytkään. Kaikki negatiivinen on helpompi nähdä läheisessä ihmisessä, kuin itsessä. Se, mistä hän syyttää muita, on joskus jotain, mitä hänen on itsessään vaikea kestää.

Läheiset voivat olla hämillään. Miten joku voi ymmärtää tilanteita niin väärin – ja syyttää heitä jostain sellaisesta, mitä he eivät ole tehneet? Kun hyvän ja pahan yhdistäminen ei onnistu, ihminen  luulee tietävänsä, minkälaisia toiset ovat, ja mitä he ajattelevat ja tuntevat. Uteliaisuudelle ja kysymyksille ei ole tilaa. Läheiset elävät jatkuvassa valmistilassa, koska he eivät voi tietää, mikä laukaisee rakkaassa ihmisessä taas muutoksen – ja saa hänet katsomaan ehdottomien mustien lasien läpi.

Kyvyttömyys nähdä ”harmaan eri sävyjä” voi vaikeuttaa ihmissuhteita. Unelmien kumppani muuttuukin yhtäkkiä pahimmaksi viholliseksi. Ystävä muuttuukin salaman nopeasti epäluotettavaksi petturiksi. Yksikin väärä sana voi aiheuttaa voimakkaan reaktion tai jopa välien katkaisemisen. Mustavalkoisuuden työstäminen esimerkiksi psykoterapiassa voi johtaa helpottavaan huomioon: riidoista ja suuttumuksesta voikin selvitä ilman, että menettää toisen ihmisen? Läheiset eivät haluakaan minua tahallaan hylätä tai satuttaa?

Miten tätä taitoa voi harjoitella?

Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin on vaikea ajatella asioita monesta eri näkökulmasta. Ajattelu on erityisen vaikeaa silloin, kun tunteet käyvät kuumana, tai kun riita osuu johonkin itselle kipeään kohtaan. Hyvänä neuvona on yrittää pysähtyä, kun tunteet lyövät yli – pyrkiä ajattelemaan ja tutkimaan omia tunteita ennen kuin toimii niiden mukaan. Mikä laukaisi oman reaktion? Mitä vihan alla on? Usein kyse voi pohjimmiltaan olla pelosta tai häpeästä. Ihminen voi pelätä esimerkiksi yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kuka tahansa voi ajautua läheisessä ihmissuhteessa kielteiselle kehälle, jos esimerkiksi kokee, ettei kelpaa toiselle.

Turvallisissa ihmissuhteissa tilanteita voi korjata myös jälkikäteen: pyytää anteeksi ja sanoa, että ”nyt pystyn taas kuuntelemaan sinua. Selvitetään tilanne.” Turvallisia ihmissuhteita ei määritä riidattomuus vaan se, voivatko toisilleen rakkaat ihmiset selvittää välinsä jälkikäteen, nähdä oman osuutensa riitelyssä ja pahoitella sitä aidosti.

Ihmissuhde- ja parisuhdevaikeuksiin voivat auttaa myös esimerkiksi ”mentalisaatioryhmät”, joissa opetellaan omien ja toisten tunteiden tunnistamista ja pohditaan ihmissuhteita yhdessä.

Tukea saatavilla:

Lue myös:

Voiko tyytyminen olla hyvää elämää?

Kuva: Videezy-sivusto

Menestystarinoissa sankari pudottaa painoaan 20 kg, juoksee maratonin, multitaskaa ja tekee väitöskirjaa äitiyslomallaan. Hän hyppää pois oravanpyörästä, luopuu huippuammatistaan ja kouluttautuu uudelleen. Hän näyttää keski-ikäisenä vielä paremmalta kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Moni meistä haluaa kehittää itseään mahdollisimman hyväksi. Edellä mainitut esimerkit ovat hienoja saavutuksia. Unelmien seuraaminen lisää tyytyväisyyttä elämään ja vähentää katkeruutta. Silloin ihminen tuntee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä. On tärkeää voida kokea itsensä oman elämän päähenkilöksi, ei sivustakatsojaksi. Yleensä teemme myös arjessa jatkuvia korjausliikkeitä kohentaakseemme omaa hyvinvointiamme niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Tarkastellaan aihetta nyt eri näkökulmasta. Joskus toive paremmasta elämästä voi nimittäin myös heikentää hyvinvointia. Yksi hyvän mielenterveyden mittareista onkin taito hyväksyä elämän realiteettejä – siis tyytyä.

Pienellä lapsella ei ole vielä tätä taitoa. Hän kokee, että kaikki on hänelle mahdollista. Ihmisen kehitykseen kuuluu tästä kaikkivoipaisuuden tunteesta luopuminen ja oman pienuuden hyväksyminen. Käytännössä tämä tarkoittaa kykyä hyväksyä oma, ja toisten ihmisten, epätäydellisyys sekä rajallisuus. Tyytymisen taito näkyy kykynä sietää turhautumista ja pettymystä elämässä. Läheisten kanssa on jouduttava kestämään heidän vikojaan ja toisaalta sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka herättävät itsessä esimerkiksi kateutta. Kaikkivoipaisuudesta luopuminen auttaa ihmistä luomaan sellaisia ihmissuhteita, jotka perustuvat tosiasioihin.

Jatkuva haikailu voi kertoa todellisesta muutoksen tarpeesta mutta myös vaikeudesta hyväksyä realiteettejä. Tosiasioiden kohtaamisessa ja hyväksymisessä voi silloin auttaa pyrkimys ”riittävän hyvään”: ihminen hyväksyy sen, että hän on riittävän hyvä vanhempi, hänellä on riittävän hyvä parisuhde tai riittävän hyvä sinkkuelämä, riittävän hyvä koulutus tai työpaikka, hän tekee riittävästi töitä ja pitää itsestään riittävän hyvää huolta.

Tyytyminen ”riittävän hyvään” voi tukea ihmisen itsetuntoa. Hän on riittävä omana itsenään, ja muut ovat riittäviä hänelle virheineen päivineen. Oman rajallisuuden tunnistaminen vähentää tarvetta verrata itseä toisiin ihmisiin ja kokea huonommuuden tunteita. Tyytyminen voi lisätä onnellisuutta.

Elämä on tasapainottelua unelmien seuraamisen ja tyytymisen välillä: miten voi kuunnella omia tunteitaan ja huolehtia itsestään? Ja miten voi kohdata sitä, että elämä on tässä ja nyt – riittävän hyvää elettäväksi?

Lähteet:

Lemma, A. (2016) Introduction to the Practice of Psychoanalytic Psychotherapy. Wiley Blackwell.

 

Normipäivä eli perheystävällisyyttä ja työn hallintaa Kelassa

blogibanneri_parassyy_584x100shutterstock_262841444Taas edessä mielenkiintoinen HR-työpäivä Kelassa. Istun mukavasti IC-junassa matkalla Riihimäeltä kohti Helsinkiä. Junan nytkähtäessä liikkeelle saan läppärini auki. Sähköpostiviestien kärjessä on pääjohtajamme Liisan viesti, jossa hän kannustaa pohtimaan innovatiivisesti ratkaisuja, joilla voisimme edistää perheystävällisyyttä Kelassa.

Ymmärrän, että asia on tärkeä. Satsaamalla perheystävällisyyteen voisimme parantaa kilpailukykyämme työnantajana. Uudet joustot parantaisivat työn ja muun elämän tasapainoa ja sitä kautta työhyvinvointia ja tuottavuutta. Junan jatkaessa kulkuaan mieleeni muistuu eilisen kokouksen palaute, että asioita työstettäessä olisi hyvä ymmärtää perhekäsite laajasti. Työnantajan, jonka yksi keskeinen arvo on olla ihmistä arvostava, on syytä luoda kaikille edellytyksiä työn joustoille. Joustoja hyväksikäyttäen henkilöstö voi tarpeen tullen huolehtia omista läheisistään ovat he sitten pieniä lapsia, vanhenevia vanhempia, puolisoita tai muita läheisiä.

Kaikki esimiehet eivät lähes kuuden tuhannen henkilön työpaikalla ole aina jakaneet yhtä suurta innostusta kehittää joustoja, kuin HR-asiantuntijat. Pohtiessani uusia työaikajoustoja silmäilen vanhemman kaartin esimiehen palautetta siitä, että joustojen markkinointi tuottaa hänelle lisää työtä ja vaivaa. Vastatessani hänelle, että työn ehdoilla toki joustetaan ja uudet keinot tuovat hänelle parempia välineitä suorituksen johtamiselle, teen mentaalisen merkinnän, että valmentavan johtamisen koulutusta ja muuta tukea esimiesten suuntaan tulee vielä parantaa.

Junan tullessa Tikkurilaan pääsen syventymään projektipäällikkömme Katriinan alustaviin ajatuksiin uusista joustoista. Liukuvan työajan, osa-aikatyön, tiivistetyn työajan, etätyön ja ns. Kela-etätyön rinnalle kaivattaisiin jotain uutta. Jos ratkaisu- ja asiakaspalvelutyössä kaikki eivät samanaikaisesti voi olla etätyössä voitaisiin etätyön nykyistä käyttöä laventaa kiertovakansseilla ja puhelinpalvelua voitaisiin ainakin takaisinsoittojen osalta tehdä kotoa käsin. Asiakaspalvelussa joustoja voitaisiin lisätä sijoittamalla henkilöitä aika ajoin töihin toimistoihin, joiden aukioloaika on rajoitetumpi. Vanhojen omaisten hoito ja tapaaminen olisi helpompaa, jos voisi esimerkiksi viikonlopun jälkeen tehdä maanantaina Kela-etätyötä lähellä vanhempien asuinpaikkaa.

Esimiehenä olo on yhtäkkiä kuin Erkka Westerlundilla Suomen lätkämaajoukkueen pronssipelissä olympialaisissa. Läsnäoloni valmentajana pukukopissa ei ole välttämätöntä, koska joukkueeni on sisäistänyt Perheystävällisen työpaikan hankkeen tavoitteet, motivaatio on kohdillaan ja hienoja ehdotuksia pukkaa. Kiittäessä Katriinaan hyvistä ajatuksista tiedän, ettei minulla ole tarvetta kirkastaa joukkueelleni hankkeen tavoitteita tai merkityksellisyyttä, koska Kela tulee kyllä tämän matsin voittamaan. Tavoitteiden toteutumista tukee myös Kelan toimintakulttuuri, joka tukee perheystävällisyyttä.

Assistenttini Kirsi ilmoittaa tekstiviestillä lapsen olevan sairas, mutta palomiehenä työskentelevä puoliso tulee työvuoroltaan kotiin kello 10, joten hän tulisi töihin kello 11 jälkeen. Kiitän Kirsiä tiedosta. Muistutan tilapäisen hoitovapaan käytöstä, jos hoivavastuun siirto ei onnistu suunnitellusti.

Junan saapuessa Helsinkiin hymyilen hyväntahtoisesti toiselle kelalaiselle, joka varmistaa puhelimella, että jälkikasvu on hoitanut kaikki aamutoimensa ja lähdössä kohti uusia seikkailuja kouluun. Samalla tarkastan kalenteristani, että viimeinen kokoukseni päättyy siten, että voin käydä tervehtimässä vanhaa äitiäni sairaalan vierailuaikojen puitteissa. Onneksi uudet työvälineet mahdollistavat ajasta ja paikasta riippumattoman työteon ja tarvittaessa voin jatkaa työntekoa junassa tai kotona. Tämäkin tukee oman työn hallinnan tunnetta ja lisää tasapainoa työn ja vapaa ajan välillä.

Minusta tärkeintä on kuitenkin perheystävällinen toimintakulttuuri. Kelassa olemme toiminta-ajatuksemme mukaisesti ”Elämässä mukana ja muutoksessa tukena”. Siksi haluamme olla aidosti perheystävällinen työpaikka.

Pasi Lankinen
Kirjoittaja on Kelan henkilöstöjohtaja ja mukana Perheystävällisessä Diilissä

diiliVäestöliitto järjestää viihteelllisen shown – Perheystävällinen Diili – työpaikat tentissä! – Porin SuomiAreenalla maanantaina 11.7. klo 17 – 18.15 Kaupungintalon pihalla.

Diilissä työpaikkoja haastatellaan perheystävällisyydestä. Kansanedustaja Hjallis Harkimo selvittää paikallaolevien viiden työpaikan perheystävällisyyttä. Väestöliiton varapuheenjohtaja Marianne Heikkilä toimii avustajana. Tilaisuudessa nostetaan herkullisella tavalla työn ja perheen yhteensovittamista esille. Kisaamassa joukko mielenkiintoisia suomalaisia työnantajia!

.

Perheystävällisyys työyhteisössä

blogibanneri_parassyy_584x100Perheystävällisyys työyhteisöissä:
pyöreä palikka neliönmuotoiseen reikään?

Työhyvinvoinnin historia on mielenkiintoinen ja syklinen. Murrosvaiheista löytyy aina niitä, joiden mielestä työntekijöiden hyvinvoinnista tai ympäristö- tai yhteiskuntavastuusta välittäminen pakottavan normiston ulkopuolella on perusteetonta ja kallista eikä sovi millään sabluunaan. Kyllä se sopii.

Muinaisen Egyptin orjista tuottavimpia olivat ne, joita ei piesty hengiltä. Teollistumisen aikana tuottavuutta voitiin lisätä esimerkiksi hygieniaa parantamalla ja keinovaloja käyttämällä. Vanhat kunnon tehdaspatruunat ottivat huomioon työntekijöidensä perheiden tarpeet, toiset humaaniuttaan toiset välineellisemmistä syistä. Tuloksena syntyi raittius-, urheilu- ja valistusseuroja, kouluja – sekä kannattavuutta. Vaikka silloin ei vielä puhuttu yritysten yhteiskuntavastuusta, hyvinvointivaltion alkio oli muodostunut.

W.H. Tolman visioi vuonna 1900 työntekijän ja työnantajan suhteesta: ”I am convinced that the ideal relationship is best expressed by the term mutuality”.

Tolman luettelee esimerkkejä kannattavista työhygieniapanostuksista, jotka vielä tänäänkin olisivat tervetulleita halpatyövoiman maissa. Nykyisessä yhteiskunnassamme asia on toinen: keskeisiä kulmakiviä ovat olleet työn tekemistä säätelevät lait ja työehtosopimukset. Työnantajamme eivät voi palata Egyptin aikoihin, mutta toisaalta TES-normikoneisto on johtanut siihen, että työnantajien perheystävällisyyden innovaatiotkin ovat meillä jääneet vähälle.

Näen itse tässä paljon yhtäläisyyksiä ensimmäisen aallon ympäristöjohtamiseen. Ympäristöasiat olivat työnantajille pakkopullaa, jota otettiin huomioon lähinnä pykälien, ei suinkaan kilpailukyvyn takia. Tämän vuoksi aluksi jäi hyödyntämättä, että ympäristöä koskevat uudet vaatimukset olisivat tarjonneet mahdollisuuden kilpailla vientimarkkinoilla aivan uusilla argumenteilla. Osa organisaatioista syyllistyi myös viherpesuun eli ne hakivat hankkeistaan vain markkinoinnillista hyötyä. Silti oli vaikuttavaa olla näkemässä ensin kustannussäästöjen, myöhemmin myös uudenlaisten toimintatapojen ja teollisten prosessien esiinmarssia. Eräs suuren liikepankin johtaja tunnustikin jälkeenpäin, että kyllä hekin saivat sen pyöreän palikan neliönmuotoisesta reiästä, kun lopulta ymmärsivät mistä oli kyse: kannattavuuden parantamisesta.

Reilun vuosisadan aikana organisaatioiden johtamisen tapa on heilurin lailla vuorotellut henkilö- ja systeemijohtamisen välillä.
Muutos on jatkuvaa

Ihmiskeskeisen johtamisen vaiheet ovat monesti alkaneet laskusuhdanteissa, jolloin johto on ollut tiukilla työhyvinvointipanostuksia miettiessään. Näin on nytkin. Mutta perheystävällisten käytäntöjen soveltamisessa on monia asioita, jotka eivät maksa mitään.

Osallistuin pienehkön ohjelmistoyrityksen toimitusjohtajana erääseen Isäystävällisen työpaikan arviointimallin pilotointiin. Kuvittelin tietäväni työntekijöiden tilanteet ja toiveet. Tunnistimme kuitenkin useita kipupisteitä. Huomasimme esimerkiksi, että työntekijöiden kokema vapausaste hyödyntää isyysvapaita riippui merkittävästi enemmän lähimmän esimiehen asenteista kuin työpaikan käytännöistä. Ylimmän johdon mahdollisuudet vaikuttaa suoraan näihin asioihin ovat yleensä hyvin rajalliset. Mitä tiukempia taloudellisia aikoja elämme sitä suuremmaksi ero uhkaa kasvaa. Tämän vuoksi ilmiön tunnistamiseen tarvitaan tehokkaita työkaluja.

Väestöliiton Perheystävällinen työpaikka -ohjelma ja työpaikkojen saama tunnustus perheystävällisyydestä on erittäin ajankohtainen ja tulee tarpeeseen. Vuoden 2015 aikana yhdessä alan avaintoimijoiden ja työnantajaedustajien kanssa luotu ohjelmarunko ja alustava sertifiointiohjelma mahdollistavat tehokkaan selvitys- ja kehittämistyön erilaisissa organisaatioissa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän arvokkaaseen aloitteeseen ja mahdollisuuksien mukaan kokeilemaan työkalujen soveltamista omalla työpaikalla. Lupaan, että ohjelma herättää tärkeitä kysymyksiä nykyisten käytäntöjen tarkoituksenmukaisuudesta. Kehittämisen kohteita löytyy aina. Tarjolla on myös mentorin viittoja niille, jotka haluavat osoittaa muillekin, että palikat saa juuri niihin reikiin joihin ne oikeasti halutaan.

Kimmo Niemistö
Kirjoittaja on takaisin IT-alan johtotehtäviin siirtynyt työpsykologian DI, joka 1990-luvun lopulla toimi ympäristöjohtamisen konsulttina. Viimeiset 7 vuotta hän on pääosin toiminut työyhteisöjen kehittäjänä, painopisteenä työssä jaksaminen ja työpaikkojen perheystävällisyys.

 

Hyödyntämätön resurssi

Seppo Sauro, Lastensuojelun keskusliiton  toiminnanjohtaja 2013

Seppo Sauro, Lastensuojelun keskusliiton toiminnanjohtaja 2013

Työn ja muun elämän yhteensovittamisessa piilee valtava mahdollisuus. Kyse ei ole pelkästään työhyvinvoinnista tai tuottavuudesta vaan laajemminkin lasten, perheen ja elämän suojelemisesta.

Eteneminen tällä saralla voisi luoda uudenlaisen arjen, jossa jännitteitä olisi vähemmän, sitoutuminen ja luottamus vahvistuisivat ja yleinen turvallisuuden tunne lisääntyisi.

Löytämällä pelisääntöjä ja joustoa – molempiin suuntiin, voidaan tehdä paljon. Tulevaisuudessa työyhteisö, jossa nähdään työntekijän arki, lapsi tai avun tarpeessa oleva vanha äiti on houkutteleva ja kannattava. Yhtä hyvin voidaan puhua elämäntilanteista, joissa on kyse parisuhteen kriisistä, erosta tai omasta identiteetistä, yksinäisyydestäkin. Pienellä oivalluksessa näissäkin tapauksissa työkyky ja elämänhallinta voivat säilyä, jos joku on minun puolella. Toinen vaihtoehto on viikkojen sairasloma, loputon pettymys ja usein myös pitkään jatkuva työkyvyn ja elämänhallinnan katoaminen.

Eniten tämä vaatii lähijohdolta – siellä on valta ja mahdollisuudet, mutta myös asenteet ja osaamattomuus. Ei konsernin ylimmän johdon kanssa olla erimielisiä. Siellä nähdään työntekijöiden hyvinvointi merkittävänä tuotantotekijänä.

Mutta oivaltaako ylin johto, ettei mikään muutu ihan itsestään. Tarvitaan tilanteiden ja tarpeiden kartoitusta ja lupa hakea ratkaisuja. Yhteisesti ja avoimesti. Lainsäädäntö ja sopimukset eivät tässä ole esteenä. Ne mahdollistavat jo paljon.

Jos oikeasti haluaa työpaikalla vahvistaa sitoutumista ja joustoa niin työnantajan kannattaa nähdä pikku vauva ja vanha isä. Jos ja kun heidän omaisensa ovat hyviä ihmisiä, niin he haluavat kantaa vastuunsa läheisistään. Eivät he halua olla erityisasemassa työpaikalla muita kohtaan, ajatuskin huijata ketään on kaukana – mutta annetaanko heille mahdollisuus tähän yhteensovittamiseen – toivottavasti.

Hyvä alku on kartoittaa tilanteet ja luoda kirjatut pelisäännöt. Epämääräisyys tai ”pärstäkerroin” tuhoaa kaiken. Monen asian kohdalla toimii kokeilu. Selkein pelisäännöin mennään tämä vuosi näin ja sitten arvioidaan yhdessä mitä saatiin aikaan. Monien kokemus siitä, mitä saatiin aikaan on vain hyvää – kukaan ei menettänyt mitään. Kateutta ei ilmennyt ja ymmärrys lisääntyi. Mikään ei tätä estä.

Seppo Sauro, sosiaalineuvos