Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Tinder turhauttaa

Man In Bed At Home Texting On Mobile Phone

Man In Bed At Home Texting On Mobile Phone

Digideittailu on turhauttavaa. Sinkun tulee olla Tinderissä aktiivinen, ja siltikään hän ei välttämättä pääse kontaktiin kiinnostavien ehdokkaiden kanssa. Mm. Lontoon ja Rooman yliopistojen tutkimuksen (2016) mukaan miehet saavat Tinderissä matchin 0,6 % todennäköisyydellä, naiset 10 % todennäköisyydellä. Tutkimus toteutettiin 14 ”valeprofiilin” avulla, jotka klikkasivat sydäntä kaikille 100 mailin säteellä.

Oxfordin yliopiston tutkimuksessa (2016) tarkasteltiin 19 miljoonaa viestiä ja huomattiin, että 39 % aloitteista ei vastata lainkaan. Deittisovelluksen viestiketjuista 11 % lopahtaa kahteen viestiin. Toisin sanoen: jos match syntyy ja jompikumpi lähettää ensimmäisen viestin, puolet näistä kontakteista loppuu ennen kuin alkaakaan. Turhauttavaa, vai mitä?

Tekemäni Tinder-selvityksen (2015) vastaajista yli puolet kertoi kiinnostuksensa vähentyneen Tinderiä kohtaan. Kuitenkin 71 % kyselyyn vastanneesta sinkusta aikoi edelleen käyttää Tinderiä lähiviikkoina. Mikä on sinkkujen moottori? Miten he jaksavat kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen etsiä kumppania digideitissä?

Moni kokee saavansa Tinderissä myönteistä palautetta. Itsetunto voi nousta, kun huomaa: minulla riittää vientiä. Ei tarvita satoja matcheja, yksi mukava riittää. Tarinat Tinder-pareista rohkaisevat.

Matchin saaminen on välitöntä positiivista palautetta. Matchit eivät kuitenkaan lohduta, jos sinkku ei saa vastauksia tekemiinsä aloitteisiin. Tinder on ratkaissut osan pulmasta ”super like”-ominaisuuden avulla. ”Super likellä” voi kertoa erityisestä kiinnostuksesta toiselle sinkulle. Erityistykkäys imartelee sinkkua, joka digideittaillessaan voi kokea jatkuvaa turhautumista.

Niin kauan kuin ihminen janoaa yhteyttä toiseen ihmiseen, deittisovellukset menestyvät. Sinkku kestää turhautumista ja väsymistä, pitää deittitauon ja aloittaa etsinnän uudelleen. Yhä uudet deittisovellukset ja suuri sinkkukäyttäjien määrä kertovat siitä, että muillakin on haku päällä. Ihminen etsii rakastavaa suhdetta toiseen ihmiseen läpi elämänsä. Yhteyden kaipuu motivoi sinkkua, kun hän talsii jälleen uusille treffeille läpi loskan ja vesikelin. Elämään luottava sinkku uskoo, että tuolla jossain on juuri sopiva kumppani hänelle – varmasti useampiakin vaihtoehtoja. Toivo kumppanin löytämisestä voittaa turhautumisen.

Tekemäni selvityksen vastaajista 17 % oli löytänyt kumppanin Tinderistä.

Lue myös:

Deittiuupumus on terveysriski sinkulle

Lähteet:

Nurminen, E. (2015) Kysely Tinderin käytöstä. Väestöliiton Parisuhdekeskuksen kyselyselvitykset 6/2015.

Tyson, G; Perta, V. C.; Haddadi, H. & Seto, M. C. (2016) A First Look at User Activity on Tinder. Queen Mary University of London, Sapienza University of Rome, Royal Ottawa Health Care Group.

Zhang, J. & Yasseri, T. (2016) What Happens After You Both Swipe Right: A Statistical Description of Mobile Dating Communications. Oxford Internet Institute, University of Oxford.

Monesko kerta toden sanoo?

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Miten yksinhuoltaja yhdistää työn ja perheen?

shutterstock_234393220Helsingin Sanomat nosti esiin tärkeän asian 22.2. artikkelissaan työn ja perheen yhteensovittamisesta. Mediakeskustelu työn ja perheen yhteensovittamisesta käsittelee yleensä parisuhteessa eläviä ja asiantuntija-ammateissa toimivia vanhempia, joten HS:n haastatteleman yksinhuoltajan tarina on tärkeä. Jutussa haastateltiin hoitoalalla työskentelevää kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä, jolle omassa ammatissa toimiminen kävi hankalaksi yksinhuoltajaksi jäämisen jälkeen. Lastenhoitoa oli vaikea järjestää vuorotyön mukaan, ja eräästä työpaikasta äiti sai lähteä koeajan jälkeen. Työvuorojen järjestely oli työnantajan mukaan liian hankalaa, sillä pienten lasten yksinhuoltaja pystyi tekemään vain päivävuoroa.

Tutkin Väestöliitossa tilastoaineistojen pohjalta yksinhuoltajien työssäkäyntiä, ja Hesarin haastattelu täydentää sitä kuvaa, jonka olen tutkimustyössäni saanut aiheesta. Suomessa yhden vanhemman perheen huoltajat ovat harvemmin palkkatyössä kuin kahden vanhemman perheissä elävät vanhemmat. Tämä pätee sekä iseihin että äiteihin, vaikka tässä blogikirjoituksessa keskitynkin äiteihin. Tilanne ei ole aina ollut tällainen, sillä vielä ennen 1990-luvun lamaa yksinhuoltajaäitien työssäkäyntiaste oli liitossa olevien äitien työssäkäyntiastetta korkeampi! Erot elintasossa ja työssäkäynnissä yhden vanhemman ja kahden vanhemman perheiden välillä ovat kasvaneet.

Tutkimukseni mukaan yksinhuoltajien työssäkäyntiaste on vahvasti yhteydessä koulutukseen. Toisin sanoen yksinhuoltajaäitien koulutustaso on keskimäärin avio- tai avoliitossa olevia äitejä matalampi, ja erot yksinhuoltajien ja parisuhteessa olevien äitien työssäkäyntiasteessa ovat suurempia alemmissa koulutusryhmissä. Kärjistäen: maisterisnaisen on ammattikoulun käynyttä naista helpompi yhdistää yksinhuoltajuus työssäkäyntiin. Vaikka työttömistä maistereista puhutaan paljon, korkea-asteen tutkinnon suorittaneilla työttömyys on yhä huomattavasti harvinaisempaa kuin muilla koulutusryhmillä. Matalammin koulutetut ovat myös erityisen alttiita laman työmarkkinavaikutuksille.

Lääkkeeksi perheen ja työn yhdistämiseen tarjotaan usein lyhennettyä työviikkoa, joustavaa työaikaa ja etätöiden tekemistä. Monissa naisvaltaisissa ammateissa nämä eivät ole realistisia vaihtoehtoja. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisen naiset työskentelevät yleisimmin muun muassa hoitajina (lähi-, kodin-, sairaan-, ja lastenhoitajat), myyjinä, siivoojina, sosiaalialan työntekijöinä, alaluokkien ja lastentarhan opettajina sekä kokkeina. Miten sairaanhoitaja tai kokki voi tehdä etäpäivää tai tulla töihin joustavina aikoina? Kun palkka on valmiiksi pieni, osa-aikaisiin järjestelyihin ei ole välttämättä varaa – varsinkaan jos nainen on perheen ainoa elättäjä.

Näin vaalikeväänä toivon, että Helsingin Sanomien esiin nostama aihe olisi esillä muissakin medioissa ja löytäisi tiensä myös poliittisiin keskusteluihin. On tärkeää, että tulevaisuuden perhepolitiikan tekijät ottavat huomioon kaikenlaiset perheet ja elämäntilanteet.

Tyttö, joka ei jaksanut elää

tyttöblogibanneri

Juuri tällä hetkellä jossain joku tyttö vahingoittaa itseään. Hän juo myrkkyä tai hyppää liian korkealta. Hän hukuttautuu. Lopettaa syömisen. Viiltää itseään. Tuhoaa samalla koko sen ainutlaatuisen maailman, joka hänen sisällään on. Itsemurha on maailmanlaajuisesti 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Ulkona sataa vettä. Selailen YK:n väestörahaston vuosiraportin käsikirjoitusta. Väestöliitto on toimittanut raportin suomeksi niin kuin joka vuosi. On hauskaa päästä ensimmäisten joukossa tutustumaan tärkeisiin aiheisiin.

Tänä vuonna raportti käsittelee maailman suurinta nuorten sukupolvea. Silmiini hyppää ilahduttava uutinen: Raskauteen ja synnytykseen liittyvät komplikaatiot eivät ole enää kehitysmaiden 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy! Ponnistelut seksuaaliterveyspalvelujen saatavuuden parantamiseksi ovat tuottamassa tulosta.

Mutta seuraavaksi törmään järkyttävään faktaan: Ensimmäiselle sijalle tyttöjen kuolinsyyksi on noussut itsemurha. Itsemurha on maailmanlaajuisesti todennäköisempi 15–19-vuotiaan tytön kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet, hiv ja aids tai raskaus. Monissa maissa itsemurha on tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Järkyttyneenä etsin lisätietoa aiheesta. Toivon, että olen ymmärtänyt jotain väärin. Näin ei kuitenkaan ole – löydän vain vahvistusta asiasta. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut aiheesta raportin syyskuussa 2014.shutterstock_58649191

Miksi?

Tuskin on sattumaa, että tyttöjen itsemurhat ovat yleisimpiä niissä maissa, joissa tyttöjä arvostetaan vähiten. Esimerkiksi Intiassa ja Nepalissa tyttöjen itsemurhat ovat yleisiä. Niin ovat myös lapsiavioliitot ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Myös suunnittelematon raskaus on usein itsemurhan syy.

Modernin teknologian ansiosta tyttöjen on mahdollista saada tietoa siitä, että jos he olisivat syntyneet jossain muualla, voisivat he opiskella, valita ammatin ja päättää omasta lapsiluvustaan. Omien todellisten mahdollisuuksien kapeus voi tämän rinnalla tuntua musertavalta.

15–19-vuotiaita tyttöjä on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa. Silti WHO:n raportti listasi yhdeksi yleisimmistä itsemurhan syistä tyttöjen kokemuksen siitä, että he ovat yksin ja sosiaalisesti eristettyjä.

Meidän, joilla on valtaa ja mahdollisuuksia, pitää tehdä kaikkemme sen eteen, että yksikään tyttö ei kokisi olevansa yksin ja vailla oikeuksia. Minä ainakin olen heidän puolellaan.

_________________________________________________________________

Tilaa maksuton julkaisu 1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos

1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos kertoo nuorten potentiaalista ja niistä investoinneista, joita valtioiden ja kansainvälisen yhteisön pitäisi tehdä varmistaakseen maailman kestävä kehitys.

Raportti on tiivistelmä YK:n väestörahaston vuosiraportista State of World Population 2014.

Lue aiemmat Kuuntele minua – tarinoita tytöistä -kirjoitukset:

Tyttö, josta aikuiset päättivät tehdä vaimon
Tyttö, joka ei ollut valmis äidiksi ja kuoli
13-vuotias tyttöäiti, me emme unohda sinua

Minne vieraskieliset pojat katoavat amiksesta?

ms

 

Työelämään, edes hanttihommiin, ei tahdo enää päästä pelkällä peruskoulupohjalla.

Vieraskieliset keskeyttävät lukion tai amiksen paljon useammin kuin valtaväestön opiskelijat. Tilastokeskuksen  työpaperi kertoo tilanteesta karusti. Amiksessa opiskelevat vieraskieliset pojat ovat keskeyttäjien kärjessä: 44 prosenttia heistä jätti opinahjon.

Amiksilla ja pojilla ei kemiat kohtaa. Noin yksi viidestä valtaväestön pojastakin keskeyttää ja moni on 10 vuodenkin päästä vailla tutkintoa ja työtä, kertoo Opetushallitus.

Vaikka kuvio näyttää masentavalta, monilla maahanmuuttajaperheiden pojilla on vahva itsetunto. Peruskoulussa he arvostavat koulunkäyntiä. Koulu on paljon mieluisampi paikka kuin valtaväestön pojille. Näin kertoo kurdi- ja somalinuoria tutkinut Etnokids-hanke, jota Väestöliittokin on ollut toteuttamassa.

Jos peruskoulussa intoa vielä löytyy, niin miksi koulutuspolku tyssää toisella asteella aivan liian monelta? Onko syynä motivaation puute, ulkopuolisuuden tunne, väärään tietoon pohjaavat huonot valinnat, lähtö ulkomaille, kodista tai koulusta saadun tuen puute, kielitaidon ongelmat vai mikä? Opetushallitus on tehnyt keskeyttämisistä selvitystä ja ohjelmiakin on olemassa. Mutta onko paljoakaan kuultu opintonsa keskeyttäneitä nuoria itseään? Heitä ei ole ihan helppoa tavoittaa. Mutta kannattaisi yrittää.

Naimalakko?

Väestön ennakkotiedot julkaistiin 28.1 tilastokeskuksen sivuilla. Vaikka tilastojulkistus saikin jonkin verran huomiota eri medioissa, jäi toimittajilta kuitenkin yksi erittäin mielenkiintoinen seikka huomiotta. Se koskee avioitumista vuonna 2013.

Solmittuja avioliittoja oli ennakkotietojen mukaan 3834 kappaletta vähemmän kuin vuonna 2012. Koska vuonna 2012 solmittiin 28993 avioliittoa, saadaan muutosprosentiksi huima -13. Mielenkiintoista on myös se, että samanlaista kehitystä tapahtui kaikkialla Suomessa alueesta riippumatta.

Kollegoille tarjosin selitykseksi tähän pilke silmäkulmassa naimalakkoa. Adressit.comista löytyy adressi, jonka allekirjoittaneet lupaavat, että ”emme mene naimisiin tai rekisteröi parisuhdettamme ennen kuin Suomeen on säädetty tasa-arvoinen avioliittolaki. Me haluamme elää suomessa, jossa jokaisella ihmisellä on samat oikeudet riippumatta siitä, onko hän hetero vai homo”. Allekirjoittaneita näyttää olevan 3470.

Niin tai näin, jäämme mielenkiinnolla odottelemaan tilastokeskuksen virallista lukua.

Antavatko vanhemmat enemmän vai vähemmän aikaa lapsilleen?

Vanhemmat viettävät roimasti vähemmän aikaa lastensa kanssa tänään, verrattuna kymmenen vuotta sitten vallinneen tilanteeseen. Tämä mielenkiintoinen uutinen Tilastokeskuksen tuoreesta julkaisusta oli laittaa aamukahvini väärään kurkkuun.

Itse kun olen toistuvasti esittänyt, että vanhemmat hoitavat lapsia yhä enemmän. Mediassa moititaan usein kiireellisiä ja ylityöllistettyjä nykypäivän vanhempia, joilla ei muka ole tarpeeksi aikaa lapsilleen. Tähän olen vastannut, ettei vanhemmuus suinkaan ole niin hukassa kuin voisi luulla.

Keskimäärin niin isät ja äidit hoitavat lapsiaan enemmän nyt verrattuna 1980- ja 90-lukuun. Erityisesti isät ovat panostaneet lastensa kasvatukseen. He antavat nykyisin noin 80% enemmän aikaa alle kouluikäisille lapsilleen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kuten Lapsiperheiden ajankäyttöä koskevasta tutkimuksestamme ilmeni.

annar2

Lastenhoitoon käytetty aika, työssäkäyvät vanhemmat (kaikki vuoden päivät) Kuvio: Anneli Miettinen, Väestöliitto

Ovatko tutkijat siis ihan eri mieltä?  Miten samat suomalaisvanhemmat voivat antaa sekä enemmän ja vähemmän aikaa lapsilleen?

Vastaus löytyy siitä, että ajankäyttöä voi mitata eri lailla. Väestöliitossa katsoimme lastenhoitoon käytettyä aikaa. Siihen laskettiin laajasti eri asioita kuten peseminen, pukeminen, leikkiminen, läksyjen tekeminen ja harrastuksiin vieminen. Tämä aika siis on lisääntynyt.  Erityisesti harrastuksiin viemiseen ja hakemiseen on alettu käyttää yhä enemmän aikaa perheen arjesta.

Tilastokeskuksen tuoreessa julkaisussa taas katsotaan sitä, kenen kanssa aikuinen kertoo tehneensä jotain. Vertailtiin sitä, miten usein vanhempi esimerkiksi kertoo ulkoilleensa, tehneensä ruokaa, tai katsoneensa telkkaria yhdessä alle kymmenen vuotiaan lapsen kanssa. Ja tämä aika on selvästi vähentynyt.

Ehkä tuloksia voisi yhdistää toteamalla, että lapsia hoidetaan enemmän, mutta yhteistä aikaa on vähemmän.

Miksi näin sitten on käynyt, ja miten huolestuttava asia se on?

Tuore tulos on huono uutinen sikäli, että yhdessä vietetty aika lujittaa suhteita. Näin on kaikissa ihmissuhteissa, myös perheen sisällä.

Emme kuitenkaan tiedä tarkemmin, missä kohdin muutos on tapahtunut. Onko kyse siitä, että yhdessä telkkarin edessä vietetty aika on vaihtunut siihen, että perheen jäsenet istuvat jokainen erikseen oman ruutunsa ääressä?

Toinen selitys voisi olla se, että lapset harrastavat yhä enemmän. Ehkä vanhemmat eivät ole niinkään enemmän poissa lastensa elämästä, vaan lapset osallistuvat useammin ohjattuun toimintaan kuten iltapäivähoitoon ja kerhoihin. Sellainen muutos ei olisi niin huolestuttava lapsen kehityksen ja perheiden hyvinvoinnin kannalta.

Vapaaehtoisesti lapseton?

Olin muutama vuosi sitten mukana ohjelmassa, jonka aiheena oli vapaaehtoinen lapsettomuus. Ohjelmassa haastateltiin nuorta naista, joka kertoi kokemuksistaan vapaaehtoisesti lapsettomana. Mieleeni jäi erityisesti hänen huomionsa siitä, kuinka lapsettomuuspäätöstä joutui perustelemaan muille – ja kuinka lapsia hankkineiden ei tätä tarvinnut tehdä.

Tutkijana minua kiinnostavat lastenhankinta-aikeet ja niiden taustalla vaikuttavat syyt – olipa kyse sitten päätöksestä olla hankkimatta lapsia, tai hankkia niitä. Päätös olla hankkimatta lapsia tuntuu herättävän ihmisissä hyvin monenlaisia tunteita ja mielipiteitä. Usein kommentit voivat olla melko ikäviä: vapaaehtoisesti lapsettomia pidetään itsekkäinä, vain urastaan tai matkustelusta kiinnostuneina lapsivihaajina.

Vapaaehtoisen lapsettomuuden tutkiminen on haasteellista jo yksinomaan siitä syystä, että on epävarmaa, missä elämänvaiheessa tätä pitäisi tiedustella. Hyvin nuoret ehtivät muuttaa mieltään moneen kertaan, lastenhankinta-iän ohittaneiden kannalta kysymys ei ehkä enää tunnu kovin ajankohtaiselta. Joillekin lapsettomuus on vakaa, koko elämänmittainen näkemys itselle parhaasta vaihtoehdosta, toiset taas sopeuttavat lastenhankintatoiveitaan elämäntilanteensa mukaan. Iän myötä lastenhankintasuunnitelmat usein muuttuvat, ja alun perin vastentahtoisesta lapsettomuudesta voi aikaa myöten tulla toivottu vaihtoehto.

Nykytiedon valossa vapaaehtoinen lapsettomuus on Suomessa melko harvinaista. Laajojen väestökyselyiden perusteella noin 3-5 prosenttia suomalaisista ilmoittaa toivovansa 0 lasta. Miehet näyttävät pitävän lapsettomuutta ihanteenaan hieman useammin kuin naiset, mutta ero ei ole kovin suuri.

Mikä sitten saa ihmisen pitämään ihanteenaan lapsettomuutta?

Väestöliitossa tehdyn tutkimuksen perusteella vapaaehtoinen lapsettomuus näyttää olevan hieman yleisempää niillä, jotka ovat itse kasvaneet ilman sisaruksia. Taloudelliset tai työhön liittyvät syyt eivät juuri ole toiveen taustalla, vaan syyt löytyvät pikemminkin omasta perhetaustasta ja henkilökohtaisista näkemyksistä: ”Lapsi ei sovi elämäntyyliini” tai ”En usko että olisin sopiva vanhemmaksi”. Lapsettomat saattavat kuitenkin toimia ”varaäiteinä tai -isinä” sukulaisten tai ystävien lapsille.

Lapsettomuustoive liittyy usein siihen, ettei parisuhdetta ole, mutta myös pariskuntien joukossa on niitä, jotka eivät halua lainkaan lapsia. Valtaosa toivoo löytävänsä kumppanin ja solmivansa parisuhteen. Vapaaehtoisesti lapsettomien joukossa on kuitenkin muita enemmän myös niitä, jotka pitävät yksin elämistä parhaana vaihtoehtona. Samaa sukupuolta olevien parien keskuudessa on sekä vapaaehtoisesti lapsettomia että lapsia toivovia.

Tutkimuksen mukaan työllä oli keskeinen rooli lapsettomien elämässä. Työssä eteneminen oli heille kuitenkin vähemmän tärkeää kuin muille. Parisuhteessa elävät tai seurustelevat vapaaehtoisesti lapsettomat pitivät puolestaan perhe-elämää tärkeänä ja olivat siihen vähintään yhtä tyytyväisiä kuin ne, jotka toivoivat tai olivat hankkineet lapsia. Uraohjuksia siis löytyy (tai ei löydy) yhtä lailla lapsettomien kuin ”lapsellisten” joukosta!

Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat vähintään yhtä monipuolinen ihmisryhmä kuin lapsia toivovat tai niitä hankkineet. Tutkimustieto auttaa meitä ymmärtämään eri syitä lapsettomuuden taustalla. Se ei kuitenkaan pysty paljastamaan kaikkia yksittäisten ihmisten päätöksiin vaikuttavia tekijöitä. Vapaaehtoisen lapsettomuuden – kuten myös lastensaantitoiveiden – taustalta löytyy aina lopulta monta yksilöllistä tarinaa.

Milloin on lapsen aika?

Pettämistutkimusta

Olen hahmotellut tulevaa parisuhdetutkimusta pettämisestä. Suurimmat pettämisluvut löysin Kanadasta: reilusti yli puolet naisista ja miehistä pettää. Pettämistutkimukset tavallisesti kertovat vain heistä, jotka osallistuivat tutkimukseen, joten ei hätää.

On tärkeää tarkastella parin etääntymistä toisistaan, jotta voisimme oppia siitä. Ei ole tarpeellista etsiä syyllisiä, vaan on syytä tarkastella välimatkaa, joka syntyy rakastavaisten väliin ja lopulta johtaa pettämiseen.

Pettämisen määritelmä on muuttumassa fyysisestä teosta virtuaaliseen. Se on muuttumassa sukupuoliyhteydestä vieraan kanssa valehteluun omista tunteista ja tekemisistä esimerkiksi internetissä.

“Nettipettäminen ilman fyysistä kontaktia on kaikkein vahingollisin pettämisen laji”, sanoo Charles J. Orlando, yhdysvaltalainen parisuhdeasiantuntija ja tietokirjailija, jonka parisuhdekirjat ovat saavuttaneet suuren suosion. ”Kun kiinnyt tunteillasi toiseen ihmiseen, olet luultavasti jo henkisesti hylännyt avioliittosi. Jos toisaalta pettäminen on vain seksiä, kyse ei välttämättä ole kiintymyksestä vaan satuttavasta virheliikkeestä”.

Seksuaalisuus on ihmisen perustarve, niin kuin emotionaalinen läheisyys ja itsen tunteminen arvokkaaksi kumppanin rinnalla. Kun nämä asiat puuttuvat parisuhteesta riittävän kauan, ajatus pettämisestä voi tulla houkuttelevaksi.

Kun ajat muuttuvat, pettämisen määritelmän täytyy muuttua.