Tag Archives: tutkimus

Onko lapsen saaminen epäekologinen teko?

Posted on by
2

Yhä useammin törmään väitteeseen, ettei lapsia tulisi tehdä, sillä maailmassa on muutenkin liikaa ihmisiä.

Tänään, maailman väestöpäivänä 11.7.2018, on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan, mihin tämä väite perustuu.

 

Vauraiden maiden vauvakato

Viime vuosikymmenen aikana alunperinkin matala syntyvyys on laskenut entisestään Suomessa, mutta myös kaikissa muissa Pohjoismaissa (Kuvio). Suomen laskeva syntyvyys ei suinkaan ole kansallinen erityisilmiö, kuten kuuntelemalla nykykeskustelua helposti uskoisi. Syntyvyyden lasku on osa laajempaa Pohjoismaita, ja itse asiassa monia muitakin vauraita länsimaita, koskevaa trendiä.

Kuvio. Syntyvyys (kokonaishedelmällisyys) Pohjoismaissa 2006-2017.
Lähteet: http://www.norden.org ja kyseisten maiden tilastokeskukset.

Syntyvyyden lasku on yllättänyt tutkijat ja poliitikot, eikä sen syitä vielä varmasti tiedetä. Väestöliiton Perhebarometrissä 2017 pohdimme tarkemmin, miten taloudellinen epävarmuus ja kulttuurinen murros suosivat vanhemmuuden lykkäämistä ja lapsiluvun pienentymistä. Vauraassa Euroopassa kokonaishedelmällisyys on laskenut niin 2008 alkaneen talouskriisin aikana kuin sen jälkeen, kuten toisesta tuoreesta syntyvyyttä koskevasta julkaisustamme selviää.

Uhkaavatko vauvat kestävää kehitystä?

Joskus törmää väitteeseen, että nykyinen vauraiden maiden vauvakato ei ole ongelma, koska lapsia syntyy muutenkin liikaa. Sanotaan, että lapsen synnyttäminen on pahin ympäristöteko, jonka aikuinen voi tehdä.

Esimerkiksi 2009 ilmestynyt Murtaugh ja Schlaxin tutkimus arvioi, miten paljon syntyvä lapsi ja hänen jälkeläisensä rasittavat maapallon kestävyyttä. Jälkeläisten hiilijalanjälkeä arvioitiin eri skenaarioiden mukaan. Optimistisen skenaarion mukaan ihmiskunta sopeutuu kestävän kehityksen edellyttämiin muutoksiin, ja yksilön hiilijalanjälki on keskimäärin 0,5 tonnia vuodessa. Sen mukaan vauvoista ei olisi ympäristön kannalta juuri mitään haittaa ja ihmiskunta eläisi kestävästi. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti nykymaailmassa näytä kovin todennäköiseltä kehitykseltä.

Toinen skenaario on, että hiilijalanjälki pysyy entisellään. Mikäli muutoksia ei tapahdu, yhden lapsen synnyttäminen tuottaa Bangladeshissa yhteensä 56 tonnia ja Yhdysvalloissa 9441 tonnia hiilidoiksidia. Tähän valtavaan märään päästetään olettaen, että syntyvyys tasoittuu noin 1,85 lapseen naista kohti. Geneettinen jalanjälki yhdistetään tässä arviossa siis ekologiseen jalanjälkeen.

Heidän viestinsä on selvä: Jos länsimaalainen aikuinen kuluttaa tulevaisuudessa yhtä paljon kuin nyt, ja näitä aikuisia on entistä enemmän, maailman kantokyky ylittyy. Tutkijoiden suositus ihmisille on kuitenkin, että he voisivat lopettaa lastenhankinnan kahteen lapseen kolmen lapsen sijasta. Näin myös väestön koko pysyy suunnilleen tasaisena, ei kasva eikä pienene. He eivät siis esimerkiksi suosittele lapsettomuutta.

Vai uhkaako vauvakato kestävää kehitystä?

Vastaväite huomauttaa, että vaikka ihmisiä on ekologisen kestävyyden kannalta liikaa, vauvoista on jo pula. Useimmissa maissa lapsia syntyy vähemmän kuin kaksi naista kohti. Korkean syntyvyyden maita on enää lähinnä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Maapallon väestökasvu johtuu tällä hetkellä ennen kaikkea siitä, että ihmiset elävät yhä pidempään – ei siitä, että lapsia syntyisi paljon.

Siksi maapallo kohtaa ikääntyvän väestörakenteen ongelman: kuka hoitaa vanhenevia ihmisiä ja maksaa heidän eläkkeensä ja sairaanhoitokulunsa? Esimerkiksi maailman väkirikkaimmassa maassa, Kiinassa, syntyvyys on alhaisempi kuin Suomessa. Kiinan johto onkin kääntänyt kelkkansa; yhden lapsen politiikasta ollaan siirtymässä politiikkaan, jossa kannustetaan perheitä hankkimaan toinen lapsi. Voidaan siis sanoa, että hiilijalan lisäksi vastuullisen lastensaamisen tulisi huomioida myös väestön ikärakenne.

Silti ei ole lainkaan selvää, mikä syntyvyyden taso takaa toimivan huoltosuhteen. Digitalisaatio ja maahanmuutto voivat osittain korjata alhaisen syntyvyyden haasteita. Lee ja Masonin kiinnostava arvio esittää, että länsimainen yhteiskunta voisi hyvin sopeutua selvästi kahta alhaisempaan keskimääräiseen lapsilukuun. Mutta tässäkin arviossa ”siedettävä” alhainen kokonaishedelmällisyys on 1,6 lasta naista kohti. Suomessa luku on nyt 1,49, eli alhaisempi.

Tarvitaanko Suomeen lapsia?

Mitä tästä tulee ajatella, suomalaisena?

On totta, että Suomeen syntyvä vauva tuo mukanaan suuren hiilijalanjäljen, jota ilman vauvaa ei syntyisi – mikäli mikään muu ei muutu. Mutta tämän ”muun” on muututtava, joka tapauksessa. Vaikka kukaan meistä ei lisääntyisi, meidän tulee siirtyä kestävään kulutukseen. Kyse on niin jo olemassa olevien kuin syntyvienkin ihmisten hiilijalanjäljestä: jokaisen energiankulutuksesta, jätteiden kierrätyksestä, ruoantuotannosta, matkustamisesta ja kaikista muista lukuisista elämäntyylimme osatekijöistä.

On samalla totta, että ainakin tällä hetkellä Suomen syntyvyys on niin matala, että lapsia selvästi tarvitaan yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Noin 1,7-1,9 tason kokonaishedelmällisyys pienentäisi väestöä pitkällä tähtäimellä, ja siten myös kokonaispäästöjä, mutta ei uhkaisi huoltosuhdetta yhtä vahvasti.

Yllä arvioitiin yksilön geneettisen jalanjäljen vaikutusta ilmastopäästöihin. Samalla logiikalla voisi arvioida jälkeläisten panosta tuottavuuteen ja eläkemaksuihin. Niihinkin lapsen saamisella on valtava merkitys, joka ylittää yksilön oman elämänsa aikana tuottamat panokset.

Ehkä asian voi kiteyttää niin, että Pohjoismaiden väkiluku ei ole ongelma: haasteena on väestörakenteen ikääntyminen sekä yhteiskunnan hiilijalanjälki.

Itse olen myös taipuvainen uskomaan, että mielekkään ja kestävän kehityksen aikaansaamiseksi tarvitsemme Suomeen enemmän, ei vähemmän, nuoria ja luovia ihmisiä.

Lähteet

Lee, R., & Mason, A. (2014). Is low fertility really a problem? Population aging, dependency, and consumption. Science, 346(6206), 229–234.

Murtaugh, P. A., & Schlax, M. G. (2009). Reproduction and the carbon legacies of individuals. Global Environmental Change, 19(1), 14–20.

O’Neill, B., Liddle, B., Jiang, L., Smith, K., Pachauri, S., Dalton, M. & Fuchs, R. (2012) Demographic change and carbon dioxide emissions
The Lancet, 380(9837), 157–164,

Rotkirch, A., K. Tammisalo, A. Miettinen & V. Berg (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Perhebarometri 2017. Väestöntutkimuslaitos E51. Helsinki: Väestöliitto.

Rotkirch, A., Berg, V. ja Finnäs, F. (2018) Suomenruotsalaisten hedelmällisyys. Onko kieliryhmien välillä eroja? Helsinki: Ajatuspaja Agenda.

Vanhempi, tue nuoren kaverisuhteita

Posted on by
Vastaus

Nuoruusikä on herkkää aikaa. Nuoret voivat etsivät itseään, kokeilla erilaisia rooleja kaveripiirissä ja suuntautua poispäin lapsuuden perheestään. Moni nuori solmii läheisiä ystävyyssuhteita, ja ensimmäiset seurustelukokemukset voivat myös herättää monenlaisia tunteita. Nuoruusiässä moni kokee myös ensimmäisen kerran pulmia ihmissuhteissaan ja mielenterveydessään. Nuoruusikä onkin hyvä aika tukea nuorten sosiaalisia suhteita ja ennaltaehkäistä aikuisiän mielenterveysongelmia.

Tuoreessa Cambridgen yliopiston tutkimuksessa (2017) tarkasteltiin 14-24-vuotiaiden nuorten hyvinvointia suhteessa perheen ja ystävien antamaan tukeen. Tutkimuksessa havaittiin, että sekä perheen että ystävien tuki oli tärkeä positiivinen ennustaja nuorten hyvinvoinnille, mutta että ystävien tuki ennusti nuorten hyvinvointia voimakkaammin. Kun samoja nuoria tutkittiin uudelleen vuoden päästä, ystävien tuki oli edelleen positiivisessa yhteydessä nuorten hyvinvointiin – mutta vanhempien tuki sen sijaan oli negatiivisesti yhteydessä nuorten hyvinvointiin. Näytti siis siltä, että vanhempi tuki vähensi nuorten hyvinvointia, ja ystävien tuki lisäsi sitä.

Nuoruusiässä ystävien merkitys kasvaa. Nuori irrottautuu vanhemmistaan ja rakentaa uusia tärkeitä, läheisiä suhteita perheen ulkopuolella. Ystävien puuttuminen, yksinäisyys ja ulkopuolelle jääminen häiritsevät nuoruusiän kehitystä, riippumatta hyvistä suhteista vanhempien kanssa.

Vanhemman tärkeänä tehtävänä on tukea nuoren kaverisuhteita. Näin voi tehdä esimerkiksi kannustamalla nuorta harrastuksiin, kuskaamalla tapaamaan ystäviä ja pitämällä ovet auki nuoren ystäville.

Vanhempi myös näyttää mallia perheessä siinä, miten ihmissuhteissa toimitaan: miten lähestytään uusia ihmisiä ja pidetään yllä ihmissuhteita, miten selvitään konflikteista ja miten vaikeista tunteista voi puhua. Turvallinen kokemus suhteesta omaan vanhempaan voi auttaa luomaan läheisiä suhteita kavereihinkin. Jos kotona on vaikeaa, hyvät kaverisuhteet voivat toisaalta tarjota nuorelle uudenlaisen väylän läheisiin ihmissuhteisiin.

Vanhempi ei aina huomaa, että omiin oloihin vetäytyvä nuori saattaa olla yksinäinen – nuorethan vetäytyvät muutenkin vanhemmistaan. Jos nuori on jatkuvasti yksin vapaa-ajalla, voi kuitenkin olla syytä huolestua. Nuoren yksinäisyys voi tulla esiin esimerkiksi loma-aikoina, jos nuorella ei ole kavereita arjen rutiinien ulkopuolella. Leirit ja harrastukset voivat auttaa saamaan yhteyden ikätovereihin myös loma-aikoina.

Joskus vanhempi voi olla hyvillään, kun nuori viihtyy itsekseen tai vanhempien seurassa. Voi tuntua vaikealtakin, kun nuori kasvaa ja irrottautuu. Aina ei myöskään tunnu kivalta, jos nuori tuo perjantai-iltana ison kaveriporukan kotiin, kun itse tulee väsyneenä töistä viikonlopun viettoon. Nämä tunteet, kuten luopumisen tuska, kuuluvat asiaan, kun nuori rakentaa omaa elämäänsä. Ne eivät kuitenkaan saa vaikuttaa nuoren mahdollisuuteen solmia perheen ulkopuolisia ihmissuhteita, jotka tukevat hänen hyvinvointiaan.

Nuori tarvitsee rajoja, mutta hän tarvitsee myös vapautta viettää aikaa ystävien kanssa ja pitää yllä hänelle merkityksellisiä kaverisuhteita.

Lähde:

van Harmelen ym. (2017) Adolescent friendships predict later resilient functioning across psychosocial domains in a healthy community cohort. Psychological medicine, 47, 2312-2322.

Lisätietoa:

Tukipalvelu murrosikäisten nuorten vanhemmille

 

 

Hyvin vietettyä aikaa

Posted on by
Vastaus

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Tinder turhauttaa

Posted on by
Vastaus
Man In Bed At Home Texting On Mobile Phone

Man In Bed At Home Texting On Mobile Phone

Digideittailu on turhauttavaa. Sinkun tulee olla Tinderissä aktiivinen, ja siltikään hän ei välttämättä pääse kontaktiin kiinnostavien ehdokkaiden kanssa. Mm. Lontoon ja Rooman yliopistojen tutkimuksen (2016) mukaan miehet saavat Tinderissä matchin 0,6 % todennäköisyydellä, naiset 10 % todennäköisyydellä. Tutkimus toteutettiin 14 ”valeprofiilin” avulla, jotka klikkasivat sydäntä kaikille 100 mailin säteellä.

Oxfordin yliopiston tutkimuksessa (2016) tarkasteltiin 19 miljoonaa viestiä ja huomattiin, että 39 % aloitteista ei vastata lainkaan. Deittisovelluksen viestiketjuista 11 % lopahtaa kahteen viestiin. Toisin sanoen: jos match syntyy ja jompikumpi lähettää ensimmäisen viestin, puolet näistä kontakteista loppuu ennen kuin alkaakaan. Turhauttavaa, vai mitä?

Tekemäni Tinder-selvityksen (2015) vastaajista yli puolet kertoi kiinnostuksensa vähentyneen Tinderiä kohtaan. Kuitenkin 71 % kyselyyn vastanneesta sinkusta aikoi edelleen käyttää Tinderiä lähiviikkoina. Mikä on sinkkujen moottori? Miten he jaksavat kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen etsiä kumppania digideitissä?

Moni kokee saavansa Tinderissä myönteistä palautetta. Itsetunto voi nousta, kun huomaa: minulla riittää vientiä. Ei tarvita satoja matcheja, yksi mukava riittää. Tarinat Tinder-pareista rohkaisevat.

Matchin saaminen on välitöntä positiivista palautetta. Matchit eivät kuitenkaan lohduta, jos sinkku ei saa vastauksia tekemiinsä aloitteisiin. Tinder on ratkaissut osan pulmasta ”super like”-ominaisuuden avulla. ”Super likellä” voi kertoa erityisestä kiinnostuksesta toiselle sinkulle. Erityistykkäys imartelee sinkkua, joka digideittaillessaan voi kokea jatkuvaa turhautumista.

Niin kauan kuin ihminen janoaa yhteyttä toiseen ihmiseen, deittisovellukset menestyvät. Sinkku kestää turhautumista ja väsymistä, pitää deittitauon ja aloittaa etsinnän uudelleen. Yhä uudet deittisovellukset ja suuri sinkkukäyttäjien määrä kertovat siitä, että muillakin on haku päällä. Ihminen etsii rakastavaa suhdetta toiseen ihmiseen läpi elämänsä. Yhteyden kaipuu motivoi sinkkua, kun hän talsii jälleen uusille treffeille läpi loskan ja vesikelin. Elämään luottava sinkku uskoo, että tuolla jossain on juuri sopiva kumppani hänelle – varmasti useampiakin vaihtoehtoja. Toivo kumppanin löytämisestä voittaa turhautumisen.

Tekemäni selvityksen vastaajista 17 % oli löytänyt kumppanin Tinderistä.

Lue myös:

Deittiuupumus on terveysriski sinkulle

Lähteet:

Nurminen, E. (2015) Kysely Tinderin käytöstä. Väestöliiton Parisuhdekeskuksen kyselyselvitykset 6/2015.

Tyson, G; Perta, V. C.; Haddadi, H. & Seto, M. C. (2016) A First Look at User Activity on Tinder. Queen Mary University of London, Sapienza University of Rome, Royal Ottawa Health Care Group.

Zhang, J. & Yasseri, T. (2016) What Happens After You Both Swipe Right: A Statistical Description of Mobile Dating Communications. Oxford Internet Institute, University of Oxford.

Monesko kerta toden sanoo?

Posted on by
Vastaus

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?”

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Miten yksinhuoltaja yhdistää työn ja perheen?

Posted on by

shutterstock_234393220Helsingin Sanomat nosti esiin tärkeän asian 22.2. artikkelissaan työn ja perheen yhteensovittamisesta. Mediakeskustelu työn ja perheen yhteensovittamisesta käsittelee yleensä parisuhteessa eläviä ja asiantuntija-ammateissa toimivia vanhempia, joten HS:n haastatteleman yksinhuoltajan tarina on tärkeä. Jutussa haastateltiin hoitoalalla työskentelevää kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä, jolle omassa ammatissa toimiminen kävi hankalaksi yksinhuoltajaksi jäämisen jälkeen. Lastenhoitoa oli vaikea järjestää vuorotyön mukaan, ja eräästä työpaikasta äiti sai lähteä koeajan jälkeen. Työvuorojen järjestely oli työnantajan mukaan liian hankalaa, sillä pienten lasten yksinhuoltaja pystyi tekemään vain päivävuoroa.

Tutkin Väestöliitossa tilastoaineistojen pohjalta yksinhuoltajien työssäkäyntiä, ja Hesarin haastattelu täydentää sitä kuvaa, jonka olen tutkimustyössäni saanut aiheesta. Suomessa yhden vanhemman perheen huoltajat ovat harvemmin palkkatyössä kuin kahden vanhemman perheissä elävät vanhemmat. Tämä pätee sekä iseihin että äiteihin, vaikka tässä blogikirjoituksessa keskitynkin äiteihin. Tilanne ei ole aina ollut tällainen, sillä vielä ennen 1990-luvun lamaa yksinhuoltajaäitien työssäkäyntiaste oli liitossa olevien äitien työssäkäyntiastetta korkeampi! Erot elintasossa ja työssäkäynnissä yhden vanhemman ja kahden vanhemman perheiden välillä ovat kasvaneet.

Tutkimukseni mukaan yksinhuoltajien työssäkäyntiaste on vahvasti yhteydessä koulutukseen. Toisin sanoen yksinhuoltajaäitien koulutustaso on keskimäärin avio- tai avoliitossa olevia äitejä matalampi, ja erot yksinhuoltajien ja parisuhteessa olevien äitien työssäkäyntiasteessa ovat suurempia alemmissa koulutusryhmissä. Kärjistäen: maisterisnaisen on ammattikoulun käynyttä naista helpompi yhdistää yksinhuoltajuus työssäkäyntiin. Vaikka työttömistä maistereista puhutaan paljon, korkea-asteen tutkinnon suorittaneilla työttömyys on yhä huomattavasti harvinaisempaa kuin muilla koulutusryhmillä. Matalammin koulutetut ovat myös erityisen alttiita laman työmarkkinavaikutuksille.

Lääkkeeksi perheen ja työn yhdistämiseen tarjotaan usein lyhennettyä työviikkoa, joustavaa työaikaa ja etätöiden tekemistä. Monissa naisvaltaisissa ammateissa nämä eivät ole realistisia vaihtoehtoja. Tilastokeskuksen mukaan suomalaisen naiset työskentelevät yleisimmin muun muassa hoitajina (lähi-, kodin-, sairaan-, ja lastenhoitajat), myyjinä, siivoojina, sosiaalialan työntekijöinä, alaluokkien ja lastentarhan opettajina sekä kokkeina. Miten sairaanhoitaja tai kokki voi tehdä etäpäivää tai tulla töihin joustavina aikoina? Kun palkka on valmiiksi pieni, osa-aikaisiin järjestelyihin ei ole välttämättä varaa – varsinkaan jos nainen on perheen ainoa elättäjä.

Näin vaalikeväänä toivon, että Helsingin Sanomien esiin nostama aihe olisi esillä muissakin medioissa ja löytäisi tiensä myös poliittisiin keskusteluihin. On tärkeää, että tulevaisuuden perhepolitiikan tekijät ottavat huomioon kaikenlaiset perheet ja elämäntilanteet.

Tyttö, joka ei jaksanut elää

Posted on by

tyttöblogibanneri

Juuri tällä hetkellä jossain joku tyttö vahingoittaa itseään. Hän juo myrkkyä tai hyppää liian korkealta. Hän hukuttautuu. Lopettaa syömisen. Viiltää itseään. Tuhoaa samalla koko sen ainutlaatuisen maailman, joka hänen sisällään on. Itsemurha on maailmanlaajuisesti 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Ulkona sataa vettä. Selailen YK:n väestörahaston vuosiraportin käsikirjoitusta. Väestöliitto on toimittanut raportin suomeksi niin kuin joka vuosi. On hauskaa päästä ensimmäisten joukossa tutustumaan tärkeisiin aiheisiin.

Tänä vuonna raportti käsittelee maailman suurinta nuorten sukupolvea. Silmiini hyppää ilahduttava uutinen: Raskauteen ja synnytykseen liittyvät komplikaatiot eivät ole enää kehitysmaiden 15–19-vuotiaiden tyttöjen yleisin kuolinsyy! Ponnistelut seksuaaliterveyspalvelujen saatavuuden parantamiseksi ovat tuottamassa tulosta.

Mutta seuraavaksi törmään järkyttävään faktaan: Ensimmäiselle sijalle tyttöjen kuolinsyyksi on noussut itsemurha. Itsemurha on maailmanlaajuisesti todennäköisempi 15–19-vuotiaan tytön kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet, hiv ja aids tai raskaus. Monissa maissa itsemurha on tyttöjen yleisin kuolinsyy.

Järkyttyneenä etsin lisätietoa aiheesta. Toivon, että olen ymmärtänyt jotain väärin. Näin ei kuitenkaan ole – löydän vain vahvistusta asiasta. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO on julkaissut aiheesta raportin syyskuussa 2014.shutterstock_58649191

Miksi?

Tuskin on sattumaa, että tyttöjen itsemurhat ovat yleisimpiä niissä maissa, joissa tyttöjä arvostetaan vähiten. Esimerkiksi Intiassa ja Nepalissa tyttöjen itsemurhat ovat yleisiä. Niin ovat myös lapsiavioliitot ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Myös suunnittelematon raskaus on usein itsemurhan syy.

Modernin teknologian ansiosta tyttöjen on mahdollista saada tietoa siitä, että jos he olisivat syntyneet jossain muualla, voisivat he opiskella, valita ammatin ja päättää omasta lapsiluvustaan. Omien todellisten mahdollisuuksien kapeus voi tämän rinnalla tuntua musertavalta.

15–19-vuotiaita tyttöjä on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen maailman historiassa. Silti WHO:n raportti listasi yhdeksi yleisimmistä itsemurhan syistä tyttöjen kokemuksen siitä, että he ovat yksin ja sosiaalisesti eristettyjä.

Meidän, joilla on valtaa ja mahdollisuuksia, pitää tehdä kaikkemme sen eteen, että yksikään tyttö ei kokisi olevansa yksin ja vailla oikeuksia. Minä ainakin olen heidän puolellaan.

_________________________________________________________________

Tilaa maksuton julkaisu 1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos

1,8 miljardin voima – nuoret ja tulevaisuuden muutos kertoo nuorten potentiaalista ja niistä investoinneista, joita valtioiden ja kansainvälisen yhteisön pitäisi tehdä varmistaakseen maailman kestävä kehitys.

Raportti on tiivistelmä YK:n väestörahaston vuosiraportista State of World Population 2014.

Lue aiemmat Kuuntele minua – tarinoita tytöistä -kirjoitukset:

Tyttö, josta aikuiset päättivät tehdä vaimon
Tyttö, joka ei ollut valmis äidiksi ja kuoli
13-vuotias tyttöäiti, me emme unohda sinua

Minne vieraskieliset pojat katoavat amiksesta?

Posted on by
Vastaus

ms

 

Työelämään, edes hanttihommiin, ei tahdo enää päästä pelkällä peruskoulupohjalla.

Vieraskieliset keskeyttävät lukion tai amiksen paljon useammin kuin valtaväestön opiskelijat. Tilastokeskuksen  työpaperi kertoo tilanteesta karusti. Amiksessa opiskelevat vieraskieliset pojat ovat keskeyttäjien kärjessä: 44 prosenttia heistä jätti opinahjon.

Amiksilla ja pojilla ei kemiat kohtaa. Noin yksi viidestä valtaväestön pojastakin keskeyttää ja moni on 10 vuodenkin päästä vailla tutkintoa ja työtä, kertoo Opetushallitus.

Vaikka kuvio näyttää masentavalta, monilla maahanmuuttajaperheiden pojilla on vahva itsetunto. Peruskoulussa he arvostavat koulunkäyntiä. Koulu on paljon mieluisampi paikka kuin valtaväestön pojille. Näin kertoo kurdi- ja somalinuoria tutkinut Etnokids-hanke, jota Väestöliittokin on ollut toteuttamassa.

Jos peruskoulussa intoa vielä löytyy, niin miksi koulutuspolku tyssää toisella asteella aivan liian monelta? Onko syynä motivaation puute, ulkopuolisuuden tunne, väärään tietoon pohjaavat huonot valinnat, lähtö ulkomaille, kodista tai koulusta saadun tuen puute, kielitaidon ongelmat vai mikä? Opetushallitus on tehnyt keskeyttämisistä selvitystä ja ohjelmiakin on olemassa. Mutta onko paljoakaan kuultu opintonsa keskeyttäneitä nuoria itseään? Heitä ei ole ihan helppoa tavoittaa. Mutta kannattaisi yrittää.

Naimalakko?

Posted on by
Vastaus

Väestön ennakkotiedot julkaistiin 28.1 tilastokeskuksen sivuilla. Vaikka tilastojulkistus saikin jonkin verran huomiota eri medioissa, jäi toimittajilta kuitenkin yksi erittäin mielenkiintoinen seikka huomiotta. Se koskee avioitumista vuonna 2013.

Solmittuja avioliittoja oli ennakkotietojen mukaan 3834 kappaletta vähemmän kuin vuonna 2012. Koska vuonna 2012 solmittiin 28993 avioliittoa, saadaan muutosprosentiksi huima -13. Mielenkiintoista on myös se, että samanlaista kehitystä tapahtui kaikkialla Suomessa alueesta riippumatta.

Kollegoille tarjosin selitykseksi tähän pilke silmäkulmassa naimalakkoa. Adressit.comista löytyy adressi, jonka allekirjoittaneet lupaavat, että ”emme mene naimisiin tai rekisteröi parisuhdettamme ennen kuin Suomeen on säädetty tasa-arvoinen avioliittolaki. Me haluamme elää suomessa, jossa jokaisella ihmisellä on samat oikeudet riippumatta siitä, onko hän hetero vai homo”. Allekirjoittaneita näyttää olevan 3470.

Niin tai näin, jäämme mielenkiinnolla odottelemaan tilastokeskuksen virallista lukua.

Antavatko vanhemmat enemmän vai vähemmän aikaa lapsilleen?

Posted on by
Vastaus

Vanhemmat viettävät roimasti vähemmän aikaa lastensa kanssa tänään, verrattuna kymmenen vuotta sitten vallinneen tilanteeseen. Tämä mielenkiintoinen uutinen Tilastokeskuksen tuoreesta julkaisusta oli laittaa aamukahvini väärään kurkkuun.

Itse kun olen toistuvasti esittänyt, että vanhemmat hoitavat lapsia yhä enemmän. Mediassa moititaan usein kiireellisiä ja ylityöllistettyjä nykypäivän vanhempia, joilla ei muka ole tarpeeksi aikaa lapsilleen. Tähän olen vastannut, ettei vanhemmuus suinkaan ole niin hukassa kuin voisi luulla.

Keskimäärin niin isät ja äidit hoitavat lapsiaan enemmän nyt verrattuna 1980- ja 90-lukuun. Erityisesti isät ovat panostaneet lastensa kasvatukseen. He antavat nykyisin noin 80% enemmän aikaa alle kouluikäisille lapsilleen kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kuten Lapsiperheiden ajankäyttöä koskevasta tutkimuksestamme ilmeni.

annar2

Lastenhoitoon käytetty aika, työssäkäyvät vanhemmat (kaikki vuoden päivät) Kuvio: Anneli Miettinen, Väestöliitto

Ovatko tutkijat siis ihan eri mieltä?  Miten samat suomalaisvanhemmat voivat antaa sekä enemmän ja vähemmän aikaa lapsilleen?

Vastaus löytyy siitä, että ajankäyttöä voi mitata eri lailla. Väestöliitossa katsoimme lastenhoitoon käytettyä aikaa. Siihen laskettiin laajasti eri asioita kuten peseminen, pukeminen, leikkiminen, läksyjen tekeminen ja harrastuksiin vieminen. Tämä aika siis on lisääntynyt.  Erityisesti harrastuksiin viemiseen ja hakemiseen on alettu käyttää yhä enemmän aikaa perheen arjesta.

Tilastokeskuksen tuoreessa julkaisussa taas katsotaan sitä, kenen kanssa aikuinen kertoo tehneensä jotain. Vertailtiin sitä, miten usein vanhempi esimerkiksi kertoo ulkoilleensa, tehneensä ruokaa, tai katsoneensa telkkaria yhdessä alle kymmenen vuotiaan lapsen kanssa. Ja tämä aika on selvästi vähentynyt.

Ehkä tuloksia voisi yhdistää toteamalla, että lapsia hoidetaan enemmän, mutta yhteistä aikaa on vähemmän.

Miksi näin sitten on käynyt, ja miten huolestuttava asia se on?

Tuore tulos on huono uutinen sikäli, että yhdessä vietetty aika lujittaa suhteita. Näin on kaikissa ihmissuhteissa, myös perheen sisällä.

Emme kuitenkaan tiedä tarkemmin, missä kohdin muutos on tapahtunut. Onko kyse siitä, että yhdessä telkkarin edessä vietetty aika on vaihtunut siihen, että perheen jäsenet istuvat jokainen erikseen oman ruutunsa ääressä?

Toinen selitys voisi olla se, että lapset harrastavat yhä enemmän. Ehkä vanhemmat eivät ole niinkään enemmän poissa lastensa elämästä, vaan lapset osallistuvat useammin ohjattuun toimintaan kuten iltapäivähoitoon ja kerhoihin. Sellainen muutos ei olisi niin huolestuttava lapsen kehityksen ja perheiden hyvinvoinnin kannalta.