Pelon voittaminen

TERAPIATUOKIO

Pelon tunne on meille kaikille suhteellisen tuttu tunne, tavalla tai toisella. On normaalia pelätä asioita tai tilanteita, joissa olemme itse hengenvaarassa tai meille tärkeä ihminen on vaarassa. Me tarvitsemme pelon tunnetta, se pitää meidät elossa. Kehomme reagoi vahvasti tunteeseen valmistautumalla pakene-taistele -tilanteeseen. Reaktio on nopea, emme tajua sitä ennen kuin ymmärrämme kehomme toiminnan. Mutta mitä tapahtuu kun pelko ottaa vallan tilanteessa, jolloin emme ole todellisessa vaarassa? Kun pelon tunne alkaa määrittelemään meidän arjen valintoja, meidän, läheisten ja ystävien?

Ajatukseni kumpuavat ohjelmasta Kummalliset kammot. Sain upean tilaisuuden tehdä töitä määrätietoisten, luottavaisten 30 henkilön kanssa joiden elämän haasteina oli fobia: käärmeet, hämähäkit, ahtaat paikat, vesi, koirat, piikit, hammaslääkäri, linnut, korkeat paikat ja klovnit.

Osallistujien kanssa käytiin läpi kehon fyysiset reaktiot sekä mielen katastrofiajattelu. Harjoiteltiin kohtaamaan pienin askelin pelon kohde ja välillä pysähdyttiin rauhoittamaan kehon vahvaa viestiä ”pakene”. Opeteltiin muuttamaan katastrofiajattelu selviytymisajatteluksi, lauseiksi: ”minä selviän tästä.”, ”tämä on kohta ohi”, ”minulla ei ole mitään hätää”. Tämän lisäksi osallistujat tekivät kotona hengitys- ja lihasrentoutumisharjoituksia. Näin he oppivat miten suuri merkitys on oikeanlaisella hengityksellä tilanteessa jossa keho ja mieli pyrkivät viestittämään suuresta vaarasta. Harjoitusten myötä he kohtasivat pelkonsa. He saivat uuden kokemuksen, he olivat toimijoita tilanteesta josta aikaisemmin olivat paenneet.

Väistämättä mieleeni on palautunut oma fobia, se klassinen käärmepelko. Rakas isoäitini, hyvää tarkoittaen ja minua suojellen, iskosti käärmepelon mieleeni mökkikesinä. Pelkoni vahvistui noin 10-vuotiaana, kun partioretkellä seisoin hakkuuaukealla ja kaverini totesi: ”Älä liiku, pysy paikallasi.” Katsoin jalkani juureen ja kauhukseni huomasin kyykäärmeen, tuon Suomen luonnon ainoan myrkyllisen olennon. Koko kehoni singahti takavasemmalle, juoksin nopeammin kuin koskaan. Sydän hakkasi, jalat tärisivät, hikoilutti, ainoa ajatus päässäni ”kuolen”. Olo rauhoittui, kun käärme hävisi paikalta ja retki jatkui. Käärmepelkoni oli kuitenkin saanut vahvistusta.

Vihdoin aikuisiällä jouduin tilanteeseen jolloin en voinut enää perääntyä. Tulin valituksi työpaikkaan jossa oli kaksi käärmettä, niiden hoitaminen oli osa jokaisen työnkuvaa. Ei auttanut enää paeta, oli vihdoinkin kohdattava. Tutustuin asiaan ja käärmeeseen lajina. Katselin noita kahta otusta, lasin läpi. Ensin kauempaa, sitten lähempää. Rauhallisesti, omassa tahdissa.  Rauhoitellen kehoa ja mieltäni. Se tunne kun ensimmäisen kerran otin käärmeen käteeni, oli mahtava. Olin voittanut pelkoni, vaikka kyyneleen valuivat ja sydän hakkasi.

Sen tunteen sain jakaa uudelleen 30 henkilön kanssa viime talven aikana. Soisin tämän kenelle tahansa, se antaa uskoa tulevaan ja itseen, sitä tunnetta ei voita mikään.

Olkoon fobia mikä tahansa, sen voi kohdata ja voittaa. Pelon tunteesta ei tarvitse, ei kuulukaan, luopua. Sen kanssa voi elää, antamatta sen ohjata.

Pidän seuraavasta pelon määritelmästä: ”Jonkin uhan kohtuuton yliarviointi, johon liittyy oma selviytymiskyvyn aliarviointi.” (Bourne E.2010)

Milja Ilkka
Kirjoittaja toimii ammatinharjoittajana Väestöliiton Terapiapalveluissa. Hän esiintyy juuri alkaneessa sarjassa Kummallisia fobioita.

 

 

Ilmakuvajatkis, osa 2

ImageKuvassa näkyvän punaisen pallon kohdalla, ylimmässä kerroksessa räystään alla asui Herra Pekoni.

Tavattiin marraskuussa 2003. Olin 28-vuotias. En tiedä, kumpi oli oikea – hetki vai ihminen – mutta musta tuntui tosi pian siltä, että haluan joskus perheen tän tyypin kanssa. Ja siitä tuntui samalta.

Susi rakas: tapaamisessa tai ensimmäisissä viikoissa ei ollut jousimusiikkia. Tai ylimaallista kohtalon tuntua. Ei mitään, mikä selittäisi sen, että kun vuonna 2013 käyn juttelemassa lapsettomuuteen erikoistuneen terapeutin kanssa, itken ainoastaan niissä kohdissa, kun puhun Herra Pekonista. Vuolaasti.

Tänä syksynä kirjoita kirje

Kuluneena kesänä kirjoitin lapsilleni kirjeet syntymäpäivien kynnyksellä. Kirjeet täyttyivät tunteikkain muistoin raskauden kuukausista, syntymien päivistä ja vauva-ajoista. Rivi toisensa jälkeen äidin kohtuullisen tuoreita muistoja pienokaisten elämien ensihetkistä sekä kuvausta siitä, miten vauvan kohtaaminen tässä ajassa ymmärretään. Kyynelsilmin taittelin kirjeet äitiyspakkauksen uumeniin, pehmenneiden vauvanvaatteiden ja rakkaimpien vauvalelujen sekaan, muistoksi muiden joukkoon. Sitten joskus, kun he ovat aikuisia, he voivat avata kirjeet ja kuulostella äitinsä ajatuksia näiltä varhaisilta vuosilta. Ja palata näihin päiviin sittenkin, kun minua ei ole enää niistä heille kertomassa.

Kirjeitä kirjoitin teinityttönäkin. En niinkään kirjekavereille, vaan ihan itselleni, ja yleensä juuri syntymäpäivän korvilla. ”Avaa vasta aikuisena” tai ”Saa avata 16-vuotissynttärinä” olin juhlallisesti raapustanut kuoriin. Kirjeiden lukeminen vuosien kuluttua oli aina yhtä pysähdyttävä hetki. Kaunokirjoituksella oli kaarreltu toiveita tulevaisuuteen, punnittu murheista selviämistä ja sitouduttu haaveisiin nuoruusikäisen voimallisella tahdolla. Kuinka moni haave oli toteutunut ja murhe purkautunut vuosien matkassa. Ja kuinka montaa hyvää ja huonoa ei onneksi voinut aavistaa.

Kirjeitä kirjoitan vieläkin, ihan työajalla. Monet seksuaalista väkivaltaa kokeneet asiakkaani ovat terapiavuosien aikana kirjoittaneet kirjeitä väkivallan tekijöilleen ja läheisilleen, jotka jättivät heidät yksin kaikkein vaikeimman edessä. Kirjeitä ei ole lähetetty, mutta ne ovat täyttyneet kaikista tunteista ja sanoista, joita sydän on syvyyksissään kipeästi kokenut. Joskus kirje on poltettu, revitty tai syötetty silppurille, kun puristava tunne on saanut selkiytyä sanoiksi ja käsitteiksi.

Terapiasuhteen päättyessä olen saanut muidenkin asiakkaiden kanssa kirjoittaa kirjeitä. Jäähyväiskirjeen saa sekä asiakas että terapeutti, ja ne luetaan toisille viimeisellä kerralla ääneen. Ainutlaatuisen koskettava ja syvä pysähtymisen hetki yhteisen matkan kalkkiviivoilla.

Tänä syksynä pyydän, että sinäkin kirjoitat kirjeen. Kirjoita se itsellesi tulevaisuuteen toivomuksia heitellen, huoliasi availlen ja haaveisiisi sitoutuen. Tai kirjoita lähettämättä hänelle, josta kannat sisälläsi surua, pettymystä tai vihaa. Kirjoita omalle lapsellesi, aikuiselle tai pienelle, menehtyneelle tai tulematta jääneelle. Kirjoita kirje vanhemmallesi, hänelle, joka on jo mennyt tai joka ei koskaan lähellesi tullutkaan. Tai kirjoita kirje rakkaallesi rakkaudestasi, yksinäisyydestäsi, ikävästäsi ja siitä mihin suuntaan haluaisit kulkea hänen kanssaan.

Pimenevissä syysilloissa ota kynä käteen, istahda aatoksiisi ja kirjoita kirje.

Valitse terapeuttisi tarkoin

Loman jälkeen moni selailee terapeuttien yhteystietoja. Pysähtymisen hetket ja kiireen hellittäminen ovat saattaneet nostaa pintaan käsittelemättömiä kipuja tai herättää huomion parisuhteen heikosta tilasta. Kun ymmärrys omien tunteiden syntyyn tai toistuviin ongelmallisiin toimintatapoihin ei etene yksin, on terapiasta usein apua. Parisuhteiseen tuodaan aiempien ihmissuhteiden haavoja ja lapsuudessa saadun hoivan puutteita. Kun toistuvat riidat tai yksinäisyys yrityksistä huolimatta jatkuvat, pariterapiassa voi saada lisää suuntaviivoja suhteen tulevaisuudelle.

Tänä päivänä yhä useampi osaa hakeutua ammatti-ihmisen luokse mielen murheissa ja parisuhteen kiemuroissa. Terapeutin näkökulmasta silti ensimmäistä istuntoa uuden asiakkaan kanssa leimaa lähes aina ihmetys ja joskus häivähtävä häpeäkin omista ongelmista ja kyvyttömyydestä niiden edessä. Jokainen avunhakija on hatunnoston arvoinen. Silloin osaa myöntää sen, meitä jokaisen yhdistävän ominaisuuden, että heikkouksia, osaamattomuutta ja vaikeita kokemuksiakin löytyy. Eikä niiden kanssa aina suinkaan pärjää yksin. Eikä tarvitsekaan pärjätä.

Psykoterapiaa on tutkittu paljon ja sen tiedetään olevan vaikuttava hoitomuoto. Eri psykoterapiamenetelmien välillä ei niinkään ole löydetty eroja tehossa, vaan merkittäväksi muutostekijäksi nousee terapeutin ja asiakkaan välille syntyvä luottamuksellinen terapiasuhde. Lisäksi psykoterapiassa tapahtuviin muutoksiin vaikuttavat asiakkaan ongelmien luonne, itsehavainnointikyky ja terapeutin ominaisuudet.

Terapeuttia etsiessä kannattaa kuunnella omia toiveitaan ja tarpeitaan. Onko minulle merkitystä sukupuolella? Vai onko merkittävää paikka ja vastaanottoajat? Haluanko valita jotain tiettyä suuntausta edustavan terapeutin? Tarvitsenko erityisosaamista esimerkiksi seksuaalisuudessa, parisuhteessa tai traumoissa? Vai tuoko tuttavan suositus turvaa terapian aloittamiseen?

Psykoterapian käyneet ovat tutkimuksissa kuvanneet terapian hyödyksi muun muassa itsetunnon ja itseymmärryksen parantumisen sekä toimintakyvyn ja sosiaalisten suhteiden kohentumisen. Oman elämäntarinan pohtiminen luottamuksellisessa suhteessa terapeutin kanssa on tuonut lisää armollisuutta ja ymmärrystä omiin tunteisiin ja kokemuksiin sekä kykyä muuttaa niitä.

Pelot, ärtymys, ihastus tai suhteessa ilmenevät kuprut eivät ole epätavallisia kokemuksia terapiassakaan. Terapiasuhde on läheinen suhde, jossa voi ilmetä itselle muutoinkin ihmissuhteissa nousevia tavallisia tunteita, tapoja tai aiempia pelkoja. Merkittävää on saada käsitellä näitäkin avoimesti yhdessä terapeutin kanssa.

Terapiaan tulosyyt ja toiveet vaihtelevat, mutta terapiasuhteen luottamuksellisuus ja turvallisuus ovat ongelmasta riippumatta keskeinen työskentelyalusta. Valitse siis terapeuttisi tarkoin. Vaikka psykoterapeutti on pitkän koulutuksensa ja oman psykoterapiansa myötä tarkka havainnoimaan, on palaute terapiassakin aina paikallaan. Kerro hänelle, mitä toivot, mitä haluat ja miltä työskentely hänen kanssaan tuntuu. Kerro sekin, kun jokin vaivaa mieltä tai koet jotain kielteiseksi välillänne. Kuuntele itseäsi ja etsi ammattilainen, jonka kanssa olosi on riittävän luonteva ja levollinen.

Lähde: Eronen, S.; Lahti-Nuuttila, P. (toim.) 2012. Mikä psykoterapiassa auttaa? Edita Publishing Oy.

Ajanvaraus Väestöliiton terapiapalveluihin