Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu paljon lapsettomuudesta. Päättäjät ovat huolissaan väestön määrän putoamisesta. Tilastot kertovat, että lapsia tehdään koko ajan vähemmän. Osa ihmisistä on lapsettomia omasta tahdostaan ja heidän valintaansa tulee kunnioittaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lasta vaikka kuinka haluaisivat.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet häviävät tilastoiden keskiarvoihin. Lehtien otsikot voivat tuntua tahattomasti lapsettomista kipeältä. Moni heistä saattaa ajatella, että kyllähän sitä lapsia tekisi, jos se olisi mahdollista.

Jokaisella lapsettomalla ihmisellä on oma tarinansa lapsettomuudesta. Se saattaa olla tarina siitä, kuinka koko elämä on mennyt oikean kumppanin etsintään. Rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen vakiintumista. Lapsettomuuden tarina voi myös kertoa rakkauden löytymisestä, mutta sen jäämisestä lapsen osalta hedelmättömäksi. Elämä on ollut molemmille vuoristorataa, jossa toiveet, kaipaus, odotus ja pettymys ovat vuorotelleet. Sekä rakkauden etsijä, että sen löytäjä voivat olla molemmat uupuneita, uupuneita odottamaan ja pettymään toiveessaan saada oma lapsi.

Jossain vaiheessa jokainen ihminen väsyy kaipaamiseen. Voi olla helpottavaa tulla ikään, jolloin lasten saanti tulee biologisesti mahdottomaksi. Vaikka olisi surrut omaa lapsettomuuttaan jo pitkään, saattaa tuntua helpottavalta päästää viimeisestäkin toivon rippeestä irti. Silloin elämää voi alkaa rakentamaan niille odotuksille, jotka ovat vielä mahdollisia.

Irti päästäminen vuosikymmenien mittaisista haaveista ei ole kuitenkaan helppoa. Kun on odottanut ja tehnyt paljon töitä jonkin asian suhteen, voi tulla tunne, että pettymykselle pitäisi olla joku kohde. On hankalaa kun ei ole ketään johon kohdistaa kaikkea sitä tunteiden sekamelskaa. On aika persoonatonta olla vihainen elämälle. Ihmisille opetetaan pienestä pitäen, että kaikille pitää olla reilu ja kohtuullinen. Elämä ei kuitenkaan aina ole reilu takaisin. Vaikka tekisi kaiken oikein, ei aina saavuta mitä haluaa.

Lapsettomuuden suru on kummallista surua. On helpompaa lohduttaa läheisensä menettänyttä kuin ihmistä joka suree jotakin joka ei ole koskaan elänyt. Kysymys on kuitenkin samalla tavalla menetyksestä. Sisäisestä potentiaalista, lapsesta joka on elänyt ihmisen mielessä hyvin pitkään, mutta ei ole koskaan saanut muotoa. Nykyään tiedetään, että suru ei ole kaunis kaari joka alkaa menetyksestä ja päättyy hyväksymiseen. Suru tekee pienen pesän ja on aina olemassa, toisinaan pienempänä ja toisinaan suurempana. Yleensä heräten eloon aina silloin kuin menetyksestä muistutetaan. Myös normit, joita yhteiskunnassa luodaan, saattavat joskus ylläpitää surua. On kipeää huomata, että itseltä uupuu jotain sellaista jota valtaosalla on.

Voiko menetyksestä huolimatta elää hyvää elämää? Suomen Kuvalehti järjesti 2009 kirjoituskilpailun teemalla ”hyvä elämä”. Kirjoittajat olivat enimmäkseen ihmisiä, joiden elämässä oli ollut isoja suruja, ei niitä joiden elämä oli mennyt oppikirjan mukaan. Kaikki kirjoittajat olivat erilaisissa elämäntilanteissa, oli leskiä, perheellisiä ja sinkkuja. Kirjoituksista saattoi tehdä muutamia tärkeitä huomioita. Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys. Kukaan ei pysty sitä välttämään. Oma asenne ja pyrkimys pienistä asioista ja hetkistä nauttimiseen auttaa. Se, että tulee taloudellisesti toimeen tuo turvan, rikas ei tarvitse olla. Viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, hyviä ihmissuhteita.

Positiivisen psykologian tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Ihmisille tärkeintä näyttää olevan se, että he itse kokevat elävänsä merkityksellistä elämää. Ihminen tunnistaa omat hyvät ominaisuutensa ja pystyy käyttämään näitä johonkin yhteiseen hyvään. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen sitoutumisesta ja kuulumisesta johonkin. Se voi olla sitoutumista toiseen ihmiseen, ihmisiin tai sitoutumista johonkin itselle tärkeään asiaan.

Jokaisen ihmisen kipu on aina ainutlaatuisesti koettu. Voimme kuitenkin yrittää ymmärtää jotakin tuosta kärsimyksestä, koska surua me koemme kaikki. Yhteiskunnassa olisikin tärkeä viljellä enemmän sitä asennetta, että pyrittäisiin näkemään yhdistäviä asioita, ei erottavia. Tällä hetkellä valtamediassa vilisee kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, lapsettomat parit ja perheelliset, parisuhteessa elävät ja sinkut. Listaa voisi jatkaa pitkään. Olisi hyvä aina ajoittain muistaa, että ihmisiä lopulta yhdistävät useammat asiat kuin erottelevat.

Oxford Handbook of Positive Psychology (2009). Snyder, C.R ja Lopez, S.J. Oxford univercity Press.

Huomenna, 13.5. vietetään Lapsettomien lauantaita.

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover

Mitä, jos ei ole lainkaan ”joustava”

shutterstock_264056435Yhteiskunta ja työelämä odottavat nykyään ihmisiltä joustavuutta. Hyvää työntekijää kuvataan sellaiseksi, joka mukautuu uuteen ympäristöön ja pystyy suoriutumaan paineistetussakin tilanteessa. Vaikka työnkuva muuttuisi ja vaatisi uusia kykyjä, joustava ihminen kasvaa saappaisiinsa nopeasti. Hän ei ahdistu, ei koe riittämättömyyttä, ei jää sairaslomalle, eikä kuormita muita murheillaan. Stressin hän selättää päättävyydellä ja sisukkuudella.

Nämä joustavat ihmiset myös hyppäävät kuin kissat jaloilleen elämän kriisikohdissa. Elämä on kivikkoinen polku. Ihminen joutuu sen varrella kohtaamaan erilaisia menetyksiä ja luopumisia ja sureminen kuuluu osaksi sitä. Joustava ihminen osaa surra juuri oikein. Hän ei jää murheen alhoon asumaan, vaan sisukkuudella kaivaa itsensä ylös kuopasta. Hän ei näe esteitä, vaan ainoastaan mahdollisuuksia.

Kaiken joustavuutta korostavan puheen keskellä huomaan miettiväni, että mitä, jos ihminen näkeekin pelkkiä esteitä? On hienoa, että positiivinen psykologia suuntaa meitä ajattelemaan myönteisesti. Välillä tuntuu kuitenkin, että kaikki positiivisuuden ja sisukkuuden korostaminen ei anna ihmiselle lupaa romahtaa. Hyvinvointipuhe tuntuu olevan suunnattu hyvinvoiville ihmisille, jotka sitten joustavat vielä entistä paremmin. Ne, jotka eivät ole niin joustavia voivat kokea huonommuutta, kun eivät kaikista ohjeista huolimatta saa itseään tai omaa elämäänsä kasaan.

On olemassa ihmisryhmä, joka oman historiansa ja geneettisen perimänsä vuoksi, ei ole niin joustavia. Työpaikan suunnan muutos, jossa oma työpöytä vaihtuu toiseksi ja vanha tuttu työnkuva viedään, voi oikeasti suistaa ahdistukseen tai masennukseen. Organisaation uudistuksessa ei näy mahdollisuuksia, vaan ainoastaan luopumista ja turvattomuutta. Se, että tuntee kaiken keskellä omien voimien hiipuvan, voi aiheuttaa häpeää. Ihminen voi kokea olevansa vääränlainen. Kyllä tästä olisi pitänyt selvitä.

Samoin elämänkriisi, ero tai vaikka läheisen kuolema voi olla niin kova paikka, että toimintakyky menee kokonaan. Surussa ei vain piipahdeta, siellä rämmitään kumisaappaat jalassa. Ei päiviä tai viikkoja, vaan vuosia. Kriisi voi viedä psyykkiset toimintakeinot kokonaan niin, että ihminen tarvitsee sairaalahoitoa. Kaiken surun lisäksi lisäkuormaa voi aiheuttaa itsesyytökset siitä, että surusta olisi jo pitänyt päästä eteenpäin.

Joustavista ihmisistä käytetään vertauskuvaa, että he ovat kuin bambun versot hurrikaanin keskellä. Juuret ovat niin syvällä maassa, että ne vain heiluvat katkeamatta, vaikka ympärillä myrskyää. Täytyy todeta, että mielikuva on hieno. Realiteetti kuitenkin on, että jotkut murtuvat useasta kohtaa. Silloin tarvitaan erityistä hienovaraisuutta ja pehmeät kädet, joilla ehkä viedään johonkin turvallisempaan maastoon. Hoidetaan ja odotellaan, että lähtisikö vielä uudelleen kasvuun. Sopii toivoa, että mahdollisimman moni lähtisi.

Kuoleman kysymysten äärellä

#mannankanssa

20160930_181317Oltiin Mannan kanssa laskemassa läheisen ihmisen uurnaa hautaan. Manna seisoi ringissä hiljaisena ja vakavana. Olin odottanut pientä hyppelehtimistä ja häiriköintiä, kovaäänisiä Milloin syödään -kysymyksiä, pitkästymistä. Mutta ei. Siinä seistä tökötti paksussa talvihaalarissaan ja puristi kädessään valkoisia ruusuja.

Oman itkuni läpi vilkuilin tunteiden liikkeitä lapseni kasvoilla. Hän tarkkaili mummia, katsoi maahan, vilkaisi ukkia, katsoi taas maahan. Näin hän kävi läpi sukulaisten tunnereaktiot ja arvioi tilannetta. Hänen kasvoillaan kävi kysymyksiä, vastauksia, jännitystä ja jotakin ihan uutta jota en aikaisemmin ollut niillä nähnyt.

Kotimatkalla oli Mannan kysymysten aika. Miksi hän kuoli, miltä kuoleminen tuntuu, missä hän nyt on, mihin ihminen menee kuollessaan, voiko sinne nähdä, mitä siinä laatikossa oli, miksi sen päälle lapioitiin hiekkaa. Voiko kuolleille puhua. Nähdäänkö me häntä vielä joskus.

Mitä siinä laatikossa oli.

Sanonko tuhkaa ­– mitätöinkö silloin vainajan hautaamisen merkityksellisyyden? Sanonko muistoja – äh tunnehöttöä joka herättäisi lisäkysymyksiä siitä, mitä materiaalia muistot ovat. Sanonko maalliset jäännökset – eihän se tarkoita lapselle mitään, vaan on aikuisjäykistelyä. Voisiko lapsen ajattelu ulottua ruumiin tuhkaamisen kaltaisiin asioihin? Aiheuttaisiko se vain painajaisia? Lapsen konkreettisimpaan kysymykseen oli kaikkein vaikeinta vastata.

2016-05-08-15-56-06

Mummin haudalla äitienpäivänä

Kuolema ei ole perheessämme uusi asia eikä uusi puheenaihe. Olin pettynyt itseeni ja pohdin, mihin sanat katosivat. Onhan toki niin, ettei vainajaa enää pestä ja pueta sukulaisvoimin. Arkkua ei nikkaroida itse eikä pidetä avoimena siunaustilaisuudessa. Tämä puoli kuolemasta on ulkoistettu asiantuntijoille. Kansi on kiinni.

Yleisesti kuitenkin tiedostamme, että konkretia, kuten kuolleen omaisen näkeminen, auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Hautajaisjärjestelyt pakottavat toimimaan. Kuoleman avoin kohtaaminen ja arkiset askareet voivat kuntouttaa surevaa mieltä ja elvyttää lamaantunutta toimintakykyä.

Kuolemasta puhuminen on tärkeää, sillä sanat muovaavat ajattelua ja ajattelu toimintaa. Onko minulla riittävän laaja sanavarasto? Osaan perustaa someen In memoriam -sivun ja postata osanoton, mutta osaanko puhua läheisensä menettäneelle ystävälle tai olla arjessa tukena hänen ehdoillaan? Osaanko sanoittaa lapselle sen, mistä uurnan tuhka on peräisin?

Kuolema on ollut tämän syksyn puheenaihe monissa medioissa. Se on mielestäni hyvä asia. Elämän ja kuoleman rajaviivasta on käyty vilkasta julkista keskustelua viiden entisen kansanedustajan alettua kerätä nimiä kansalaisaloitteeseen eutanasian laillistamiseksi. Perhenäkökulmaa esitteli monipuolisesti Marja Hintikka Liven jakso, joka avasi katsojille mm. lastenpatologin ja lastaan saattohoitavan äidin ajatuksia ja neuvoi, miten lasten kanssa voi puhua kuolemasta. Videolla lapsilta kysyttiin Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? ”No siltä lähtee se iho kokonaan.” ”Kaivetaan iso kuoppa ja sitten se ihminen laitetaan sinne.” ”Jotkut laitetaan tuleen!”

No niin. Lapset osaavat edelleen suhtautua myös kuoleman konkreettisiin puoliin hyvin luontevasti, vaikka aikuiset ovat iät ajat hämänneet heitä kummallisin kiertoilmaisuin. Pelko pois.

Illalla kysyin Mannalta, miltä hautaaminen oli tuntunut. “Surulliselta”. Tuntuiko se surulliselta siksi, että kaikki ympärillä itkivät? Tyttö kääntyi kiivaasti minua kohti näyttäen Pikku Myyltä. “Ei! Olin surullinen, koska hän oli mun oma setä ja nyt hän on kuollut!” Manna itki.

Suru. Se siis oli se tunne jonka näin lapseni kasvoilla haudan äärellä. Se, jota ihmettelin, jota en tunnistanut. Hän on vielä pieni, mutta se ei tarkoita ettei hän voisi surra omaa suruaan. Eikä se tarkoita, ettei hänellä olisi valmiuksia ymmärtää kuoleman konkreettisuutta tai abstraktiutta. Hän tuntee, tietää ja tajuaa. Hänellähän on taito kysyä kaikki oikeat kysymykset.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Vanhemmuuden päivä

shutterstock_142845685Vanhemmuus on aurinkoisia aamuherätyksiä,  iltasatuja ja hyvän yön suukkoja.

Vanhemmuus on päiväkotirepun pakkaamisia, kiireisiä aamuruuhkassa suhailuja ja lapsen puhelujen vastaanottamista, kun lapsi lähtee yksin kotoa kouluun.

Vanhemmuus on päivän aikatauluttamista työn tai opintojen ja perheen tasapainottamisessa niin, että ehdit hakemaan lasta päivähoidosta tai iltapäiväkerhosta ja laittamaan lapselle ajoissa ruokaa ennen mahdollista harrastuksiin siirtymisiä.

Vanhemmuus on sitä, että uudet korkkarit jalassa käyt iltapäivällä lapsen kanssa katsastamassa kalastusmajan jossa lapsesi päivällä päiväkotiryhmän kanssa vieraili, kun tietenkin täytyy tietää, missä kohdassa muutama kala tuli onkeen.

Vanhemmuus on sitä, että ehdit paneutua lapsen kanssa alkuräjähdyksen teemaan samalla, kun korjaat isomman lapsesi vaatteita, vaihdat välissä kolmannen lapsesi vaippaa ja otat vastaan itkupotkuraivareita neljänneltä,  kun juuri nyt ei ole mahdollisuutta syödä herkkuja.

Vanhemmuus on sen tiedostamista, onko tänä päivänä in ryhmä hau vai angry birds vai mean girlsit ?

Vanhemmuus on lapsen ja nuoren rakkaussurujen lohduttamista ja kesätöiden hakemisen avustamista.

Vanhemmuus on sitä, että ymmärrät jääneesi jo aikaa sitten jälkeen periscopeista ja snapchateista yms. mutta teet parhaasi, että edes jollain tavalla ymmärrät missä maailmassa lapsesi ja nuoresi elää.

Vanhemmuus on sitä, että laitat myös itsellesi aamulla kellon soimaan, kun lapselle, nuorella tai nuorella aikuisella on tärkeä päivä, jotta varmistat että hän varmasti ehtii aamulla määränpäähänsä.

Vanhemmuus on kahdenkeskistä aikaa lapsen ja nuoren kanssa, mutta myös ajoittain oman ajan ottamista ja ajan antamista mahdolliselle puolisolle, jotta jaksat aina uudestaan iloita vanhemmuuden haasteista.

Vanhemmuus on arkea ja juhlaa, iloa ja surua, epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietämistä, lepoa ja toimintaa ja erityisesti arvon antamista jokaiselle tällaiselle ihanalle, tavalliselle ja arvokkaalle vanhemmuuden päivälle  ! 🙂

 

Perhe on paras

shutterstock_208024033Sanotaan, että ystävänsä voi valita, mutta ei sukulaisiaan. Perheenjäsenet tulevat meille annettuina. Heidän kanssaan meillä on yleensä pisin yhteinen historia.  Vanhemmat ja sisarukset kuuluvat tavalla tai toisella elämäämme. Suhteet perheenjäseniin muodostuvat jokaisessa perheessä eri tavoin. Toiset ovat tiiviisti tekemisissä keskenään ja tukevat toinen toisiaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Monena aamuna kanssani samaan bussiin on tullut perhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Lapset ovat ehkä alakouluikäisiä. Bussimatkan aikana he aina keskustelevat vilkkaasti. Kun he jäävät pois bussista, vanhemmat tarttuvat lapsia kädestä ja he jatkavat matkaansa iloisesti jutellen. Vaikuttaa siltä, että perheessä puhutaan useita kieliä.  On ollut ilo seurata, miten tuon perheen jäsenet näyttävät olevan kovin läheisiä toisilleen. Heistä säteilee ulospäin se, että he viihtyvät keskenään ja ovat toisilleen merkityksellisiä.

Fyysinen ja henkinen läheisyys eivät kuitenkaan aina toteudu samanaikaisesti. Joillekin oma perhe saattaa olla kovin etäinen. Perheen historiaan kuuluu ehkä rasitteita, jotka välittyvät sukupolvelta toiselle, ellei niistä tietoisesti luovu. Silloin perheen voivat korvata ystävät, joilta tietää voivansa hädän hetkellä pyytää apua ja joita itse on valmis auttamaan ja tukemaan.

Perheen merkitys näyttäytyy usein surun ja kriisin keskellä. Viime kesänä vietimme pitkästä aikaa serkkutapaamista. Meitä oli iso joukko koolla vaihtamassa kuulumisia ja nauttimassa kauniista kesäillasta, kun sain veljeni kanssa viestin äidin kuolemasta.  Kaikki serkkumme puolisoineen osoittivat tuossa hetkessä meille vilpitöntä ja lämmintä tukea. Tuo kokemus surun jakamisesta kantoi pitkälle seuraavien raskaiden viikkojen aikana ja antoi vahvan yhteenkuuluvuuden kokemuksen. Perhe laajeni silloin koko suvuksi.

Hyvää kansainvälistä perheiden päivää!

Tyhjä syli

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_249465919

Kevät on juhlien aikaa.
Jokunen viikko sitten pääsi mukaan iloiseen kevään juhlaan. Pitkään seurustellut kihlapari sanoin toisilleen ”tahdon”. Sain olla mukana todistamassa tuota yhteisen avioliiton solmimisen hetkeä.

Vihkimisen jälkeen siirryttiin juhlahuoneeseen. Iloinen puheensorina ja lasten leikkien äänet täyttivät tilan. Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, morsian ja sulhanen esittelevät vieraat. Suuren ystäväjoukon lisäksi onnen toivottajia löytyi neljästä sukupolvesta.

Etuoikeutetusti sain istua pöydässä, jossa olivat myös morsiamen äiti ja isä puolisoineen. Sulhasen vanhempien pöydässä istui myös Telluksen toiselta puolen paikalle matkustaneet vaihto-oppilasvuoden vanhemmat.

Kuultiin ihania puheita, joissa tarinat kietoutuivat nuorenparin elämään, tapaamiseen ja yhteisen elon alkuun. Itseäni kosketti vaihto-oppilasperheen isän puhe, jonka hän lopetti vanhemmille ja isovanhemmille suunnattuihin kiitoksiin: Ilman vanhempiamme meitä ei olisi, jokaisella meillä on äiti ja isä.

Katson pöydän vastapuolella istuvaa ystävääni, morsiamen hyvää äitipuolta, ”bonusäitiä”. Hän on kuunnellut puheita valppaana, mutta pää on painunut alas. Toinen käsi suojaa kevyesti kasvoja. Otsassa ja silmien ympärillä on jännitystä – jossain menneisyydessä opittu ”pakko pitää kyyneleet sisällä” muuttaa kasvot hieman kireiksi – ja silti näen silmien kostuvan. Toinen käsi lepää tyhjässä sylissä. Tyhjä syli. Tyhjää.

Muistoni palaavat ystävyytemme alkuun, ihan ensimmäiseen tapaamiseen. Puolisomme olivat löytäneet toveruuden työn kautta ja oli meidänkin aika tavata. Kerroin itsestäni, perheestäni, lapsistani ja työstäni lapsettomuuslääkärinä. Ystäväni kertoi olevansa tahattomasti lapseton, hedelmöityshoidot oli lopetettu tuloksettomina. Hän kertoi myös rakastavasti ja lämpimästi kummilapsistaan, sisarusten lapsista, puolison lapsista ja lapsen lapsista. Ihaillen pohdin, kuinkin onnekkaita ovat lapset, jotka saavat tällaisen ”bonusäidin”, ”bonustädin”, ”bonusmummon”!

Vuosien varrella, olemme useat kerrat taivaltaneet Suomen luonnossa ja istuneet saunan lauteilla pohtien niitä näitä, mutta usein myös lapsettomuuden kokemusta. Olen päässyt näkemään mikroskooppisen läheltä, miten lapsettomuuden suru muuttaa muotoaan, muttei koskaan häviä.

Huomenna Suomen liput liehuvat äideille, mutta tänään Lapsettomien lauantaina meidän on hyvä muistaa, että vanhemmuus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaina on hyvä muistaa, että tahaton lapsettomuus kokemuksena jättää jälkeensä surun, joka voi tulla näkyväksi eri elämänvaiheissa. Tämä päivä muistuttakoon meitä siitä, että ystävää, ymmärtäjää, tukijaa tarvitaan vuoden jokaisena päivänä.

Kiitos rakas ystäväni, kiitos rakkaat morsian ja sulhanen, että sain luvan kertoa tämän tarinan.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Eroisän ikävä lapsia kohtaan: ”Surun kanssa oppii elään”

o-SINGLE-DAD-facebook

Kuva: Roberto Westbrook, Getty Images

Kalle on 42-vuotias eronnut mies, jolla on kaksi pientä lasta. Kuten 80 % muistakin eronneista isistä, myös Kallesta tuli eron jälkeen etävanhempi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset asuvat pääasiallisesti äidin luona. Kalle tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu.

”Se on suuri muutos, kun ei näe lapsia joka päivä. Koin eron hetkellä, että menetän heidät.” Menettämisen tunnetta pahensi kokemus siitä, että Kallen toiveita ei kuunneltu lasten asumisjärjestelyissä. Kalle näkee tilanteen olleen vaikea myös äidille: ”Äitikin varmaan hyvin herkästi leimataan huonommaksi, jos hän kyseenalaistaa vallalla olevan mallin. Eli jos isä olisi lähivanhempi, äiti leimataan hylkääjäksi. Mutta mies on aina se, jonka oletetaan jäävän ulkopuolelle.”

Etävanhemmuus on tuonut Kallen elämään uudenlaisen tunteen: ikävän omia lapsia kohtaan. Ikävä nostaa pintaan surun ja voimattoman olon, kun lapset lähtevät sunnuntaina äidille. Voimattomuus ei johdu aktiivisesta viikonlopusta lasten kanssa, vaan siitä, että kodin täyttää tyhjyys. ”Suru tuntuu rinnassa ja mahan alueella. Se pistelee.” Surun tunteessa Kalle, miettii ”miksi asiat menivät näin”. Mieleen voi tulla myös masennuksen tunteita. ”Tuntuu vain niin pahalta, kun ei voi olla läsnä lasten elämässä.” Suru voi tulla mieleen milloin vain. ”Lapset ovat aina mielessäni.”

Kalle sanoo, että kun suru ja ikävä lapsia kohtaan iskevät, hän ei jaksa olla aktiivinen. ”Siinä on sellaista palautumisaikaa siitä surusta.” Kalle kertoo hakeutuvansa omiin ajatuksiinsa, vetäytyvänsä hiljaisuuteen. ”Sitä käsittelee surua oman itsensä kanssa.” Kallen mukaan etäisän ei kuitenkaan ole hyvä jäädä pitkäksi aikaa yksin surun kanssa. Tekeminen ja harrastukset lieventävät surua. Tasainen tapaamisväli lasten kanssa estää surun kasvamisen liian suureksi. ”Ikävän lievittämistä auttaa se, että kyllä me taas nähdään seuraavan kerran. Kyllä niiden surun tunteiden kanssa oppii elään.”

Kallen mukaan paras selviytymiskeino on hyväksyä muuttunut tilanne ja sopeutua siihen. ”Kun ei voi muuttaa asioita, ne täytyy hyväksyä. Ei voi alkaa katkeroitumaan.”

Kallea helpottaa ajatella, että lapset näkevät hänet tasavertaisena vanhempana. ”Ei se vie sulta isyyttä pois missään vaiheessa, että et näe lapsia joka päivä. Sä et menetä lapsia. Sä olet edelleen se isä lapsille. Olet ihan yhtä tärkeä, kuin äitikin lapsille.” Lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaansa, ja myös etävanhempi kasvattaa lapsia. ”Isän on tärkeää pysyä läsnä. Lapset kokevat, että sinä olet heille turva ja tuki.”

Kalle kokee lasten kannalta tärkeäksi sen, että hän on voinut päästää irti menneestä parisuhteestaan. Hyvä yhteistyösuhde lasten äidin kanssa auttaa keskittymään kaikkein tärkeimpään asiaan, ”uudenlaisen tulevaisuuden rakentamiseen lasten kanssa”.

Kallea haastatteli psykologi Elina Nurminen. Kallen nimi on muutettu. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.

Isänpäivän kynnyksellä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_212966560Kyselen usein jo ensitapaamisella, minkä verran itse kukin on uskaltanut avautua lapsettomuusasiassa läheisilleen, tietääkö kukaan ystävistä tai työtovereista tilanteesta?

Vastaukset vaihtelevat paljon: jollain lapsettomuus on visusti vaiettu salaisuus, toisilla löytyy vertaiskokemuksia lähipiirissä, yksin perheellistymistä pohtiva haluaa jo lähtökohtaisesti vankan tukiverkon ennen mahdollisen hoitoprosessin käynnistymistä.

Oikeaa vastausta siihen milloin kertoa, kenelle kertoa tai miten kertoa, minulla ei ole antaa. Kannustan kuitenkin avautumaan asiassa ainakin rakkaimmilleen ja läheisilleen, jotka voivat aavistaa huolen tai surun läsnäolon. Kertominen ei sinänsä vie surua pois, mutta siitä voi kummuta myötätuntoa.

Isänpäivän läheisyys tuo mieleeni parin, joka ei ollut kertonut lapsettomuudestaan kenellekään. Ystäväpiirin vauvauutiset ja läheisten ”Koska teille?”-kysymykset piinasivat erityisesti Ellaa. Konsta oli huolissaan vaimostaan, alakulo vaikutti jo arkipäivän sujuvuuteen. Konsta haeskeli netistä tietoa lapsettomuudesta – näin sitten tapasimme.

Käynnistimme hedelmällisyyttä kartoittavia tutkimuksia, ja koska Ella on voimakkaan kuormittunut, puhuimme paljonkin vertaistuesta.

Sitten eräänä tiistaina Kosta soitti minulle. Mikä on siemennesteanalyysin tulos? Ei siittiöitä. Piinaava hiljaisuus.

Vaikka olimme lyhyesti käyneet läpi tätäkin vaihtoehtoa neuvoessani näytteen antoon liittyvät käytänteet, uutinen siittiöiden puuttumisesta oli tyrmäys. Tyrmäys, jota ei haluaisi tehdä puhelimessa. Kerroin mitä löydös tarkoittaa, mistä se voi johtua ja miten tutkimuksissa kannattaisi edetä.

”Homma selvä. Mutta miten etenemme sen kertomisen kanssa? Olemme Ellan kanssa menossa isänpäivän viettoon vanhempieni luokse ja olimme päättäneet kertoa heille ja sitten seuraavaksi Ellan vanhemmille.”

Kun tapasimme myöhemmin, Konsta kertoi: ”Puhelun jälkeen ajattelin, että tässäpä on isänpäivälahja! Haave isyydestä – ja samalla oman isän isovanhemmuudesta – oli riistetty kahdella sanalla. Tunsin putoavani kuiluun, josta ei ollut ulospääsyä. Päätimme kuitenkin Ellan kanssa puhua asiasta vanhemmillemme. Suuri ymmärtämys, myötäeläminen ja rakkaus, jonka kohtasimme, antoi ihmeellisesti voimaa.”

Perusteellisten selvittelyjen jälkeen todettiin, että Konstan omilla sukusoluilla ei ollut mahdollisuutta tehdä hedelmöityshoitoa. Pohdintojen jälkeen päädyttiin käyttämään luovutettuja siittiöitä. Pari on sittemmin perheellistynyt, ja olen tavannut koko perhettä silloin tällöin. Kun viimeksi tapasimme, Konsta naurahtaen kommentoi: ”Olisikohan osannut nauttia tästä näin paljon, jos lapsen saaminen olisi ollut helpompaa!” Voimallinen, läsnä oleva vanhemmuus täytti huoneen.

Hyvää isänpäivää kaikille – myös niihin perheisiin, jossa isyys on vielä haaveena!
Älkää luopuko haaveestanne. Älkää menettäkö toivoanne.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Mikä elämässä on tärkeää

sydneyJoulukuun viidentenätoista astuin bussiin Australiassa, Sydneyssä. Aamupäivä oli säteilevän aurinkoinen. Toivotin huomenet bussikuskille.

– Huomenta. En aja keskustaan, koska siellä on panttivankitilanne ja silta on suljettu. Vien teidän juna-asemalle, saatatte päästä sitä kautta.

Istuin paikalleni. Siis mitä?
– Mihin olette matkalla, kysyi vierustoverini.
– Kansalliskirjastoon, sanoin.

Vierustoveri luki uutisia puhelimestaan.
– Se on evakuoitu. Kymmeniä panttivankeja Lindt-kahvilassa. Pommeja on siroteltu kaupunkiin. Oopperatalo on evakuoitu.

Olin järkyttynyt. Eihän Australiassa ole terrorismia! Kännykkäni piippasi. Tuli viesti tyttäreltä:
– Älä mene keskustaan, siellä on terroriuhka.

Lupasin olla menemättä. Ajattelin parikymppistä poikaani, joka nukkui sängyssään laiskotellen. Joka aamu olin motkottanut hänelle, että lähtisi etsimään töitä. Nyt ristin käteni kiitollisuudesta, että juuri sinä aamuna hän ei ollut astunut Lindt-kahvilaan Martin Place -aukiolla kysyäkseen hommia Working Holiday -viisumillaan.

Palasin taksilla takaisin kotiin. Oli niin turvallista nähdä nukkuva nuorimies. Vuokraemäntämme oli puhelimessa, hän soitteli sukulaisilleen ja hänelle soitti ensitöikseen hänen yleensä etäisenä pysyttelevä poikansa.
– Oletko turvassa?

Viidestoista joulukuuta Sydneyssä jokainen perheriita unohdettiin, ja läheisten epäsopu tuntui naurettavalta. Uusien ystävieni nykyiset ja entiset puolisot soittivat toisilleen, samoin läheiset ja vieraantuneetkin aikuiset sisarukset ottivat toisiinsa yhteyden. Näin, miten isät palasivat aamupäivällä töistä ja menivät hakemaan lapsiaan tarhoista. Äidit odottivat koululaisiaan bussipysäkeillä ja halasivat nähdessään. Minä lähetin viestejä kotiin ja Väestöliittoon.
– Turvassa ollaan.

Katsoimme televisiosta, kun  ensin kaksi panttivankia pakeni, sitten yksi, ja myöhemmin vielä neljä. Seuraavana aamuna näin televisiosta, että yöllä kello kaksi asemies nukahti, mutta liian kevyesti. Kahvilan vastaava hiipi hänen luokseen ja tarttui aseeseen, mutta asemies ei nukkunutkaan, vaan ampui. Nuori mies kuoli. Syntyi paniikki. Lisää panttivankeja ryntäsi ulos takaovesta. Poliisi rynnäköi sisään. Näimme uutisista, miten poliisi heitti sisään lamautuskranaatteja.

Kahvilavastaava Tori Johnson kuoli. Kolmen pienen lapsen äiti Katrina Dawson kuoli. Asemies kuoli.

Seuraavana päivänä kävin katsomassa kukkamerta, jonka kaupunkilaiset laskivat kahvilan laitamille. Kirjoitin nimeni osanottokirjaan. Satojen surijoiden joukko oli aivan hiljaa. Vieressäni seisoi punatukkainen nuori tyttö, joka itki lohduttomasti. Hän itki ja itki. Lopulta laitoin käteni hänen ympärilleen.
– Otan osaa suruusi. En tunne sinua, mutta otan osaa kuitenkin, sanoin, ja silitin häntä selästä.
– Lähdin kahvilasta vain hetkeä ennen, tyttö sai sanottua, itki vielä enemmän ja painoi päänsä syliini.

Vieressä näin tutut kasvot televisiosta. Hän oli yksi kahvilan työntekijöistä, joka antoi lausuntoja pitkin eilistä päivää.
– Otan osaa suruusi, sanoin.
– Me olemme kaikki kahvilan työntekijöitä, hän vastasi.

Poliisit päästivät heidät turva-aitausten läpi laskemaan kukat aivan kahvilan eteen. Palasin kotiin ja halasin lujaa aikuisia lapsiani.