Kiitos hyvästä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kättelyn ja tervehtimisen jälkeen istumme tuokion hiljaa. Lähes kaksi vuotta sitten olimme hyvästelleet muutaman tuloksettoman hoitoyrityksen jälkeen. Laran munarajojen toiminta oli 30-vuotiaana lähes hiipunut. Pari halusi kutenkin yrittää hedelmöityshoitoa omilla sukusoluilla. Erilaisten stimulaatioyritysten tuloksena oli vain kolme alkiota ja yksi keskenmeno.

Odottaessani keskustelun heräämistä, mieleeni muistuu kortti, jonka Lara lähetti minulle jossain tutkimusten ja hoitoyritysten vaiheessa. Siinä oli siteeraus Helena Anhavan runosta:

”En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka teki enemmän kuin voi.”

Muistan keskustelumme siitä, kuinka epäreilulle tuomio munasarjojen toiminnan hiipumisesta tuntui e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Miksi kukaan ei varottanut? Rutiinikontrolleissa aina sanottiin kaiken olevan hyvin.

Ajatus luovutetuista munasoluista ei tuolloin tuntunut omannäköiselle ratkaisulle, ja pari päätti lopettaa hedelmöityshoidot. ”Jos asia olisi tiedostettu aiemmin ja munasolujen ennakoiva pakastaminen olisi ollut mahdollista, olisin ehkä voinut sitä harkita.” Lara pohti tuolloin tilannettaan.

Mieleeni nousee ajatus: Onkohan mieli muuttunut? Onneksi maltan olla hiljaa ja kuunnella.

”Haluttiin tulla tapaamaan ja kertomaan, että meillä on kaikki hyvin.” Otso avaa keskustelun. ”Päätimme vaihtaa suuntaa ja valita adoption. Muistat varmaan, että työmme puolesta olemme viettäneet paljonkin aikaa kehitysmaissa – sekin osaltaan vahvisti päätöstämme. Vaikka ensin oli vaikea hyväksyä Laran tilannetta, on pakko sanoa, että kohdallamme muutos on ollut mahdollisuus. Kaikki se hyvä mitä voimme tehdä, tuli näkyväksi kun uskalsi sulkea yhden oven ja päästää irti itse kirjoittamastaan elämän käsikirjoituksesta.”

Lara jatkaa: ”Haluttiin tulla kiittämään kaikesta. Oma diagnoosini oli shokki. Tilanteemme oli monin tavoin kurja ja elämä tuntui juuri tuolloin täydellisen epäreilulle. Täällä purimme aika näyttävästikin tunteita ja kotona käperryimme itsesääliin. Sitten vielä kieltäydyimme ”järkevästä” hoitotarjouksesta. Jaksoitte kuitenkin kaikissa tilanteissa myötäelää tunteitamme, välittää meistä ihmisinä ja tukea omia ratkaisujamme. Se antoi voimaa ja rohkeutta mennä eteenpäin, eheytyä.”

Keskustelussa nousee esille kerran jos toisenkin hoitajiemme tarjoama ”matalan kynnyksen” TUKI-toiminta ja sen mittava merkitys Laran ja Otson lapsettomuuskokemukselle: ”Koskaan emme jääneet ulkopuolelle, yksin tai pulaan.” Kuulumisten vaihtamisen jälkeen saattelen pari oman tutun hoitajan luokse: kiitoksen voima on valtaisa ja haluan sen tavoittavan oikean osoitteen!

Kävellessäni takasin työhuoneeseeni, tiedostan että on aika kirjoittaa piste tälle pari vuotta sitten aloittamalleni blogisarjalle. Tämäkin on hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos potilailleni ja tiimille, jossa olen saanut työskennellä – ilman teitä tämä ja lukuisat muut kertomukset, jotka elävät sydämessäni, eivät olisi mahdollista. Kiitos lukijoilleni – vaikka kohta pudotan paperille sen viimeisen pisteen, jään miettimään muutosta ja mahdollisuutta: ehkä tapaamme jollain muulla foorumilla jonkun toisen otsikon alla.

Isänpäivän kynnyksellä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_212966560Kyselen usein jo ensitapaamisella, minkä verran itse kukin on uskaltanut avautua lapsettomuusasiassa läheisilleen, tietääkö kukaan ystävistä tai työtovereista tilanteesta?

Vastaukset vaihtelevat paljon: jollain lapsettomuus on visusti vaiettu salaisuus, toisilla löytyy vertaiskokemuksia lähipiirissä, yksin perheellistymistä pohtiva haluaa jo lähtökohtaisesti vankan tukiverkon ennen mahdollisen hoitoprosessin käynnistymistä.

Oikeaa vastausta siihen milloin kertoa, kenelle kertoa tai miten kertoa, minulla ei ole antaa. Kannustan kuitenkin avautumaan asiassa ainakin rakkaimmilleen ja läheisilleen, jotka voivat aavistaa huolen tai surun läsnäolon. Kertominen ei sinänsä vie surua pois, mutta siitä voi kummuta myötätuntoa.

Isänpäivän läheisyys tuo mieleeni parin, joka ei ollut kertonut lapsettomuudestaan kenellekään. Ystäväpiirin vauvauutiset ja läheisten ”Koska teille?”-kysymykset piinasivat erityisesti Ellaa. Konsta oli huolissaan vaimostaan, alakulo vaikutti jo arkipäivän sujuvuuteen. Konsta haeskeli netistä tietoa lapsettomuudesta – näin sitten tapasimme.

Käynnistimme hedelmällisyyttä kartoittavia tutkimuksia, ja koska Ella on voimakkaan kuormittunut, puhuimme paljonkin vertaistuesta.

Sitten eräänä tiistaina Kosta soitti minulle. Mikä on siemennesteanalyysin tulos? Ei siittiöitä. Piinaava hiljaisuus.

Vaikka olimme lyhyesti käyneet läpi tätäkin vaihtoehtoa neuvoessani näytteen antoon liittyvät käytänteet, uutinen siittiöiden puuttumisesta oli tyrmäys. Tyrmäys, jota ei haluaisi tehdä puhelimessa. Kerroin mitä löydös tarkoittaa, mistä se voi johtua ja miten tutkimuksissa kannattaisi edetä.

”Homma selvä. Mutta miten etenemme sen kertomisen kanssa? Olemme Ellan kanssa menossa isänpäivän viettoon vanhempieni luokse ja olimme päättäneet kertoa heille ja sitten seuraavaksi Ellan vanhemmille.”

Kun tapasimme myöhemmin, Konsta kertoi: ”Puhelun jälkeen ajattelin, että tässäpä on isänpäivälahja! Haave isyydestä – ja samalla oman isän isovanhemmuudesta – oli riistetty kahdella sanalla. Tunsin putoavani kuiluun, josta ei ollut ulospääsyä. Päätimme kuitenkin Ellan kanssa puhua asiasta vanhemmillemme. Suuri ymmärtämys, myötäeläminen ja rakkaus, jonka kohtasimme, antoi ihmeellisesti voimaa.”

Perusteellisten selvittelyjen jälkeen todettiin, että Konstan omilla sukusoluilla ei ollut mahdollisuutta tehdä hedelmöityshoitoa. Pohdintojen jälkeen päädyttiin käyttämään luovutettuja siittiöitä. Pari on sittemmin perheellistynyt, ja olen tavannut koko perhettä silloin tällöin. Kun viimeksi tapasimme, Konsta naurahtaen kommentoi: ”Olisikohan osannut nauttia tästä näin paljon, jos lapsen saaminen olisi ollut helpompaa!” Voimallinen, läsnä oleva vanhemmuus täytti huoneen.

Hyvää isänpäivää kaikille – myös niihin perheisiin, jossa isyys on vielä haaveena!
Älkää luopuko haaveestanne. Älkää menettäkö toivoanne.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Toive vanhemmuudesta on monen unelma

Lapsettomuushoitajan ajatuksia 20 työvuoden jälkeen
Arja Laiho

alJoka kuudennella hedelmällisessä iässä olevalla parilla hedelmöittyminen ei tapahdu odotuksista, haaveista ja toiveista huolimatta. Kun raskaus ei ala, alkavat usein mielessä pyöriä kysymykset: Miksi? Miten tämä on mahdollista? Mitä on tapahtunut vai onko mitään?

Jokin asia on provosoinut kuukautiset, vaikka niin ei pitänyt tapahtua.

Kun pettymyksiä tulee ja unelmat kariutuvat päivä päivältä – kuukausi kuukaudelta – ja vuosi vuodelta, jopa 10 vuoden ajan, monet lähtevät hakemaan apua ja selitystä. Usein aikaa kuluu turhan kauan ennen kuin lapsettomuuden todellisuus ja totuus valkenevat tai sen uskaltaa tunnustaa itselleen ja kumppanilleen. Miten niin luonnollinen asia kuin hedelmöittyminen ja raskauden alkaminen voi muuttua painajaiseksi? Epäonnistumista on vaikea hyväksyä ja myöntää.

Aika ei kulu jälkiä jättämättä. Naisen sukusolut ovat saaneet alkunsa jo sikiökaudella eivätkä enää uusiudu. Hedelmällisyys laskee iän karttuessa, sopivaa lapsentekoaikaa ja kumppania etsiessä ja odotellessa. Sukusolujen aihiot ’anemisoituvat’, alkavat vanheta ja menettää toimintakykyä jo 25 ikävuoden jälkeen. Mies tulee perässä, mutta saa nauttia hedelmällisistä vuosista huomattavasti pidempään uusiutuvan luonnonvaransa ansioista.

Hedelmöityshoidot voivat toki auttaa monessa tapauksessa. Niillä voidaan lain mukaan auttaa sekä hetero- ja naispareja että itsellisiä. Hoidoissa voidaan käyttää tarvittaessa sekä omia että luovutettuja sukusoluja. Miespareja ei voida hoitaa, koska sijaissynnytys on Suomessa kielletty. Tasa-arvo eivät toteudu tässä kuten ei monessa muussakaan asiassa elämässä.

Hoitovaihtoehtoja ja erilaisia vanhemmuuden mahdollisuuksia pohditaan aina tarkasti ja yksilöllisesti. Hedelmöityshoidoista tulee usein tuki ja turva. Toive päästä vanhemmaksi, isäksi ja äidiksi, on monen unelma, vaikka omia sukusoluja ei olisi tai niiden toiminta on syystä tai toisesta hiipunut.

Onneksi on olemassa terveitä, epäitsekkäitä ja avarasydämisiä ihmisiä, jotka haluavat auttaa lahjoittamalla omia sukusolujaan tai alkioitaan. Sukusolut ovat arvokkaita sekä luovuttajalle että saajalle. Sukusolu on lahja, jonka arvoa ei voi mitata rahassa. Sen voi tuntea kukin asianomainen sisällä sydämessään.

Pitkän lapsettomuushoitajan urani aikana olen kohdannut jatkuvasti muuttuvan ja monimuotoisen toimiympäristön ja potilasjoukon. Olen saanut ja joutunut arvioimaan vuosien varrella omia asenteitani. Ei ole oikeaa tai väärää mielipidettä. On erilaisia mielipiteitä ja erilaisia ihmisiä. Jokainen kohtaamani ihminen on ollut ainutkertainen omine toiveineen ja unelmineen. Yksilölliset henkilökohtaiset näkemykset ovat olleet tärkeitä vaihtoehtojen ja valintojen löytymiseksi. Kyseenalaistamalla omaa suhtautumistani sekä toisen asemaan asettumalla olen saanut etuoikeuden oppia ymmärtämään koko ajan enemmän ja enemmän lapsettomuuden kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta ihmisen elämässä.

Hoitajana minulla on ollut sekä etuoikeus että haaste nähdä, kuulla, aistia ja tuntea apua hakemaan tullutta etsimään ja löytämään itselleen sopivaa ratkaisua. Olen rohkaissut ja tukenut jokaista luottamaan omaan päätöksentekoon ja kuuntelemaan sydämensä ääntä antamalla riittävästi aikaa ja tietoa. Pelkäämällä ja siirtämällä tosiasioiden näkemistä ja selvittämistä elämä usein jumiutuu, näivettyy ja koteloituu lisäten entisestään stressiä ja tulevaisuuden paineita. Elämä on tarkoitettu elettäväksi joka hetki – ei sitku ja mutku periaatteella, vaan nytku.

Suurinta osaa hedelmällisyyshoitoja harkitsevia tai tarvitsevia voidaan auttaa joko lääketieteellisin menetelmin tai rohkaisemalla ja ohjaamalla löytämään elämälle suunta, tarkoitus ja mielekkyys. Olipa suunnitelma tai hoitopolun tulos mikä tahansa, on tärkeää oppia arvostamaan ja näkemään sen, mitä itsellä on takertumatta vain puutteisiin.

Ettei kukaan jäisi vajavaisuutensa vangiksi, vaan tuntisi itsensä riittäväksi ja kokonaiseksi.

Arja Laiho on Väestöliiton Oulun lapsettomuusklinikan pitkäaikainen lapsettomuushoitaja, joka oli mukana perustamassa Oulun klinikkaa vuonna 1991. Hän toimi klinikalla vastaavana hoitajana ja on koulutukseltaan erikoissairaanhoitaja ja terveydenhoitaja (AMK). Arja Laiho jäi eläkkeelle vuonna 2013.