Joulun kuuma peruna

Yhteisöllisen joulun järjestäminen kaikkine vaivannäköineen on monen isovanhemman hieno tapa osoittaa rakkautta ja huolenpitoa ylisukupolvisesti. Vastineeksi hän saa kokea itsensä tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Joulunlaittoon sisältyy paljon vahvoja tunteita ja perinteiden kunnioittamista. Sen vuoksi suvun yhteen kokoavan joulun järjestäminen on monelle isovanhemmalle merkityksellinen asia ja vuoden kohokohta.

Kun jokin asia on itselle hyvin merkityksellinen ja tärkeä, voi olla vaikea ymmärtää, etteivät läheiset ja rakkaat ihmiset aina jaakaan samaa intohimoa. Isovanhempien aikuisilla lapsilla on omat parisuhteensa ja perheensä, missä luodaan uusia perinteitä. Heillä on siihen täysi oikeus. Katso tästä linkistä videoJoulun kuuma peruna”.

Välimatkat kahteen ”mummolaan” voivat olla varsin pitkät. Lapsuudenkoti ei tunnu aikuisesta lapsesta enää kodilta. Sinne tullaan vieraaksi. Monen päivän oleilu ”toisten nurkissa” ei välttämättä houkuta. Myös vävyillä ja miniöillä ovat omat mielipiteensä. Joulu omassa kodissa puolison ja lasten kanssa voi olla se odotettu rauhoittumisen hetki kiireisen arjen katkaisijana.  

Sanotaan, että yksilökeskeisyys on viime aikoina lisääntynyt yhteisöllisyyden kustannuksella. Eri sukupolvet voivat pitää eri asioita tärkeinä ja toisen ratkaisuja voi olla vaikea hyväksyä. Isovanhemmatkin voisivat miettiä uusia tapoja viettää joulua. Voisivatko he pistäytyä lastensa luona? Voisivatko he mennä jonnekin valmiiseen pöytään toisten hemmoteltavaksi, sen sijaan, että hankkisivat joulun tunteen aikaa vievästä puurtamisesta toisten eteen? Onko jotain muita sukulaisia tai yksinäisiä ystäviä tai tuttuja, joita voisi kutsua yhteisen pöydän ääreen? Mikseivät isovanhemmat voisi lähteä myös pienelle matkalle tai esimerkiksi kylpylään seniorilomalle viettämään nautinnollista, erilaista joulua? Myös isovanhemmilla on lupa höllätä vaatimuksistaan ja alkaa suoda pientä hemmottelua ja nautintoa elämäänsä.

Äitienpäiväjatkumo

4611018810_0f3b5200fe_z
Kuva: Teemu Lehtinen

Nyt se taas on – äitienpäivä. Mitä toivon äitienpäivältä? Kaipaan hieman salaista suhinaa, itsetehtyjä kortteja ja valkovuokkoja. Se on ehkä parasta, mitä tiedän. Tuttavani sai äitienpäivänä kukkakimpun ja shampanjaa ja oli silti tyytymätön; jotain tärkeää oli jäänyt puuttumaan. Naapurit taas syövät omien äitiensä kanssa aina lounaan tai brunssin. Ystäväni perheessä riittää vain onnittelusoitto äidille ja mummille. Mitkä odotukset täyttävät ajatuksemme ja mitä merkityksiä lataamme päivään?

Miksi itse toivon juuri sitä mitä toivon?

Lapsena tarhassa ja koulussa liimattiin sormet erikeepperissä silkkipaperikukkia pahville ja raapustettiin kieli keskellä suuta korulauseita korttiin. Kortti jemmattiin sitten vaatekaappiin tai verhon taakse äitienpäivää odottamaan. Oma äitikin toivoi aina valkovuokkoja ja niitä käytiin etsimässä aamulla yöpaitasillaan.

Äitini taas kertoi omasta lapsuudestaan, että äitienpäivänä mummini sai iltapäiväkahvit ja purkkiruusun. Purkkiruusu istutettiin äitienpäivän jälkeen kukkapenkkiin muiden purkkiruusujen viereen. Vintiltä, omasta Beatles-kuvilla liisteröidystä ullakkokammaristaan, äiti kävi vielä hakemassa koulussa askarrellun äitienpäiväkortin. Purkkiruusu ei äitiäni enää lapsuusvuosien jälkeen inspiroinut ja oma toive oli vaihtunut purkkiruususta valkovuokkoihin. 

Kun omat lapseni lähtivät ensimmäistä kertaa ulos äitienpäiväaamuna, ajattelin, että minäkin saisin nyt niitä valkovuokkoja, oikeita äitienpäivävalkovuokkoja! Ulko-ovi kävi useaan otteeseen. Lopuksi minua tulivat herättämään 3- ja 5-vuotiaat lapseni silmät sädehtien. Mieheni seisoi makuuhuoneen ovella hieman anteeksipyytävä hymy kasvoillaan. Ruokapöydällä minua odottivat ne ihanan erikeepperiltä tuoksuvat äitienpäiväkortit ja kaksi 10 litran siivousämpäriä.

Ne olivat täynnä valkovuokkoja.

Parempaa lapsille?

Koivuranta Eija 003Äitini oli omaksunut äidiltään vanhemmuuden keskeisen ajatuksen ja välitti sen edelleen meille tyttärille: ”Lasten pitää aina päästä parempaan kuin vanhempansa.” Hänen keskeinen neuvonsa oli: ”Hanki itsellesi hyvä ammatti niin, että olet taloudellisesti itsenäinen.” Äiti itse, osin olosuhteiden ohjaamana, luopui omista kunnianhimoisimmista unelmistaan ja nykysanoin ilmaistuna ”satsasi perheeseen”. Elintasosta tingittiin, mutta meillä tyttärillä oli aina kuuntelija ja rohkaisija kun sitä tarvitsimme, ja hyvää kotiruokaa säännöllisinä ateria-aikoina.

Kävimme koulut ja hankimme ammatit. Meistä tuli myös äitejä. Siihen oma äitimme taas sanoi: ”Kaikkea ihminen voi katua elämässään, mutta ei sitä, että on hoitanut lapsiaan hyvin silloin, kun nämä ovat pieniä.”

Olen nyt vuorollani vanhemman ja isovanhemman roolissa. Lapsuudestani sukupuolten tasa-arvo on huikeasti parantunut, koulutusmahdollisuudet kehittyneet ja yhteiskunta ottanut vastuuta perheiden palveluista. Olen neuvonut tyttäriäni ja poikiani: ”Opiskelkaa ja hankkikaa itsellenne koulutus alalle, joka teitä innostaa ja jossa voitte käyttää ja kehittää parhaita puolianne.” Vastikään äidiksi tullutta tytärtäni olen kannustanut pitämään lasta paljon lähellään ja jakamaan hoivavastuuta lapsen isän kanssa.

Mielessäni olen miettinyt, pääsevätkö nyt nuoruuttaan elävä sukupolvi ja heidän lapsensa parempaan kuin vanhempansa. Ja mikä oikeastaan olisi parempaa? Maailma on avautunut ja samalla monella tapaa polarisoitunut. Eurooppa on vauras, mutta väestö vanhenee ja taloudet ovat vaikeuksissa. Teknologian kehitys on muuttanut ja muuttaa radikaalisti kommunikaatiota, työn tekemistä ja arkielämää. Luonnon kestävyys on vakavasti uhattuna.

Olen pohtinut monesti myös sitä, olenko itse vanhempana kyennyt tukemaan ja rohkaisemaan omia lapsiani yhtä hyvin kuin omat vanhempani tukivat ja kannustivat minua. Olen kyllä tehnyt kotiruokaa äitieni ja isoäitieni perinteitä nykypäivään soveltaen, mutta läsnäolossa ja sen myötä ruoka-aikojen säännöllisyydessä on ollut paljonkin toivomisen varaa. Toisaalta olen muiden ikäisteni äitien ja isien tavoin antanut lapsille mallin siitä, että perheen ja työuran voi yhdistää. Lapsillemme sukupuolten tasa-arvo työelämässä ja perheessä on lähtökohta, melkein itsestäänselvyys.

Aikanaan kouluttauduin juristiksi. Yli kahden vuosikymmenen työskentely sosiaali- ja terveysministeriössä kasvatti minusta sosiaali- ja terveyspolitiikan ammattilaisen. Tammikuun alussa elämässäni alkoi uusi vaihe, kun aloitin työt Väestöliitto ry:n toimitusjohtajana.

Väestöliitto tekee töitä nuorten sekä perheiden hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden vahvistamiseksi. Koen, että nämä ovat juuri niitä elämäntavoitteita, joihin äitini ja hänen äitinsä elämänkokemuksensa pohjalta viittasivat. Uudessa tehtävässäni tarvitsen ja voin käyttää kaikkia niitä eväitä, joita reppuuni on kertynyt opinnoissa, työssä ja henkilökohtaisessakin elämässä.

Väestöliitossa minua innostaa mahdollisuus olla luomassa uutta. Tahdomme liitossa rakentaa jäsenjärjestöjemme, yhteistyökumppaniemme ja palvelujemme käyttäjien kanssa parempaa tulevaisuutta nuorille ja perheille. Järjestön työn tulokset syntyvät yhteisiin tavoitteisiin sitoutuneen ja kunnianhimoisen asiantuntijajoukon voimin.

Tutkimme, mitä muutoksia tarvitaan, jotta nuorten ja perheiden hyvinvointi lisääntyy. Tämän tiedon pohjalta suunnittelemme ja toteutamme erilaisia kehittämishankkeita. Levitämme tietoa myös alan muille toimijoille ja sidosryhmillemme ja olemme niiden kanssa vuorovaikutuksessa niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Teemme myös käytännön neuvonta- ja palvelutyötä suoraan nuorille ja perheille. Tuloksena ovat parhaimmillaan tiedon ja ymmärryksen lisääntyminen ja muutokset ihmisten arvoissa ja asenteissa. Lopuksi, ehkäpä tärkeimpänä, ihmisille syntyvät kokemukset siitä, että he ovat saaneet tukea tai tulleet autetuksi.

Jatkossakin haluamme Väestöliitossa olla osaavia, rohkeita ja innovatiivisia niin kuin järjestön perustajat ja myöhemmät toimijat ovat olleet. Tavoitteemme on selvittää, millainen on se parempi tulevaisuus tässä muuttuvassa maailmassa, johon voisimme lapsiamme ohjata ja rohkaista. On tärkeää, että tätä työtä tehdään tutkimustiedon sekä asiantuntemuksen lisäksi myös sydämellä.

Eija Koivuranta on Väestöliiton uusi toimitusjohtaja. Hän aloitti työnsä Väestöliitossa tämän vuoden alussa.

Mikroeleitä

Sosiaalipsykologi Katriina Järvinen vieraili hiljattain Väestöliitossa. Hän puhui sukupolvista ja perheessä saadun alkupääoman merkityksestä lapsen elämässä. Järvisen mukaan ajatus siitä, että omalla taustalla on ollut ja on merkitystä omassa elämässä, kolahtaa usein vasta joskus kolmenkympin jälkeen. Lapset eivät asiaa ajattele ja nuoret elävät itsenäistymisen aikaa. Vanhemmilla ei tuolloin nähdä olevan suurta roolia siinä, millaisia mahdollisuuksia itselle avautuu.

Järvinen puhui sosiaalisesta tunnistettavuudesta, joka ilmenee esimerkiksi nuoren hakiessa töitä. Osa nuorista tuntuu hallitsevan työhaastattelutilanteen sujuvasti ja käyttäytyy oikealla tavalla – eikä kyse ole vain luonteenlaadusta. Vanhempien sosiaaliset ympyrät ja kotona opittu tapa käyttäytyä voivat näkyä vaikkapa siinä, kuinka paljon epävarmuutta työhaastattelun yksityiskohdat nuoressa aiheuttavat. Miten pukeutua ja miten puhutella haastattelijaa? Milloin tulisi kätellä (ja kuinka lujaa pitää puristaa) ja mistä on sopivaa puhua? Miten juoda kahvia, kun pitäisi samalla keskittyä haastattelijan kysymyksiin? Montako keksiä saa syödä?

Suomessa on näyttöä siitä, että ulkomaalaistaustaisia syrjitään työnhaussa. Työhaastatteluun pääseminen voi vaikeutua pelkästään ulkomaalaisen nimen takia. Mutta entä sitten, kun sinne saakka pääsee? Maahanmuuttajilla on kovasti kirittävää, jotta erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa osaisi käyttäytyä kuten kuuluu. Se voi olla vaikeaa erilaisista perhekulttuureista tuleville suomalaisillekin.