Stereotypioita murretaan Keski-Aasiassa

”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 24-vuotias kirgisialainen Aipiri kertoo. Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni, vaikka häntä selvästi jännittää elämänsä tarinan kertomista minulle. Istumme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Aipiri osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen.

Aipirin kuvatessa elämänsä haasteita ja kipukohtia minä ja kääntäjä nielemme kyyneliä. Eri tavalla vammaisten ihmisten elämä voi Suomessakin olla monia haasteita täynnä, mutta Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä.

Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva Aipiri nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Aika paljon vaadittu, jos tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon vammatyypistä riippumatta, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään.

Romanttinen rakkaus, parisuhde, seksielämä – harva vammainen nainen uskaltaa niistä edes haaveilla kuultuaan koko elämänsä, etteivät ne heille kuulu. Ja sitten takavasemmalta rynnii normeja ja stereotypioita rikkovia, upeita Aipirin kaltaisia naisia.
”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Aipiri kertoo iloisena. ”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa.

Aipirin nykyistä elämäntarinaa värittävät toivo, unelmat ja valo. Vaikka hän joutui aikoinaan jättämään koulun kesken, käy hän nyt ensimmäistä luokkaa uudelleen. ”Olen kymmenen vuoden kuluttua taitava psykologi ja autan ihmisiä. Haluan olla myös äiti ja hyvä nainen”, Aipiri tiivistää haaveensa. Hänen tapauksessaan tosin ei tarvitse odottaa kymmentä vuotta, sillä Aipiri tuo jo nyt esimerkillään  toivoa, unelmia ja inspiraatiota.

Väestöliitto ja Kynnys ry ovat vuosien ajan vahvistaneet keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen osaamista, mutta paljon paukkuja on laitettu itse naisten vahvistamiseen, sillä hyvällä itsetunnolla ja itseluottamuksella varustetut vammaiset naiset ovat mahtava muutosvoima. Aipiri on osallistunut kirgisialaisen Ravenstvo-järjestön toimintaan, josta hän on saanut uusia työkaluja elämäänsä.