Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Älä speed deittaa, vaan deep deittaa

shutterstock_370955480Internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet mullistavalla tavalla deittailun maailmaa. En halua kuulua heihin, jotka päivittelevät, että sosiaalinen media on saatanan tekoisia ja meidän tulisi kaikkien päästä takaisin agraarielämään. On kuitenkin hyvä miettiä, että millaisia puolia ihmisyydestä nykyinen deittikulttuuri nostaa esiin. Auttaako se meitä todella löytämään yhteyttä toisiin vai perustuuko se liikaa pintaan?

Elämme visuaalisessa maailmassa, jossa kauniit kuvat voivat tuoda valtaa ja näkyvyyttä. Kauneutta on palvottu aina, mutta aikaisemmin se oli paljon rajoittuneempaa. Kauneutta saattoi ihailla kirkon alttaritauluissa tai naapurin Maijassa. Nykyinen kulttuurimme muuttuu koko ajan visuaalisempaan suuntaan ja kauniilla kuvilla voi varmistaa toisten huomion. Myös monet deittisovellukset, kuten Tinder perustuvat visuaalisuuteen. Sovellukset syöttävät meille kuvia toisensa perään ja yleensä ratkaisu kiinnostavuudesta tehdään pikseleiden perusteella.

Kun valinta tehdään pelkän kuvan perusteella, on hyvä ymmärtää haloefektin, eli sädekehävaikutuksen merkitys. Tällä ilmiöllä tarkoitetaan sellaista päättelyn vinoumaa, jossa kohteen huomiota herättävä hyvä ominaisuus saa meidät liittämään kohteeseen virheellisesti myös muita myönteisiä piirteitä. Ajatellaan esimerkiksi, että kaunis ihminen on varmasti myös empaattinen ja sosiaalisesti taitava. Peter Bak (2010) tutki 113 nettideittailijan kohdalla, miten kaunis kuva vaikutti arvioihin profiilin omistajasta. Hän havaitsi, että kuva vaikutti silloinkin, kun arvioija tiesi, että kuva ei esittänyt profiilin tekijää. Sukupuolten välillä oli ero. Miehet olivat tutkimuksen mukaan alttiimpia sädekehävaikutukselle kuin naiset.

Myös monet nykyiset deittiohjelmat perustuvat visuaalisuuteen. Ideana niissä näyttää olevan se, että luodaan puitteet, joissa trimmattuja kehoja ja kasvoja voidaan esitellä. Ketään ei varmasti kiinnostaisi katsoa, jos nuo ihmiset pyörisivät keskitalvella toppahousuissa tunturissa. Ehkäpä paljas pinta peitettynä tulisi esiin se tyhjyyden kumina, joka loppujen lopuksi noita ohjelmia vaivaa.

Yleltä tuli jokin aika sitten oivaltava deittisarja, totuuden treffit. Siinä kaksi toiselleen tuntematonta ihmistä tapasivat ja menivät treffeille. Näillä treffeillä ei ollut tarkoitus luetella CV:tä tai yrittää näyttää parhaita puolia itsestä, vaan kertoa itsestä jotain vähemmän mairittelevaa. Tarkoitus oli, että molemmat paljastaisivat itsestään joitain salaisuuksia, asioita, jotka kertoisivat jotakin merkityksellistä heistä ihmisinä. Tämä konsepti sai aikaan sen, että katsoja sai nauttia kauniista kohtaamisen hetkistä. Kohtaamiset eivät aina ennustaneet romanttisen rakkauden syntyä, mutta jotakin tärkeää niissä tapahtui joka tapauksessa.

Nykyisen pinnallisuuden ja suorittamisen ilmapiirissä monille voi syntyä sellainen harhakuvitelma, että vain näyttämällä parasta itsestään voi tulla hyväksytyksi ja löydetyksi. Tässä mennään kuitenkin pahasti metsään. Hyvä yhteys toiseen syntyy silloin, kun emme yritä olla jotakin muuta kuin olemme. Yhteys toiseen ihmiseen syntyy olemalla ihminen ihmiselle. Siis, jos todella haluaa löytää tien jonkun luokse, se löytyy deep deittaamalla, ei speed deittaamalla.

Lue myös:
Bak, Michael (2010). Sex differences in the Attractiveness Halo Effect in the Online Dating Environment. Journal of Business and Media Psychology, 1, s 1-7.

 

Hipelöi kumppania, älä kännykkää

shutterstock_260499422Nykyään puhutaan känny-hylkäämisestä, jota kumppanit potevat parisuhteissaan. Känny-hylätyt joutuvat voimakkaiden tunteiden valtaan yrittäessään saada yhteyden puolisoihinsa. Hylätyt hämmentyvät, tuntevat olonsa epämukavaksi, alkavat ärtyä ja lopulta ovat raivoissaan. Kumppanista näkyy vain kumartunut niska. Miten niskan kanssa kommunikoidaan? Parit ovat aika yksin yrittäessään laatia sääntöjä sähköistyneisiin tilanteisiin.

Väitetään, että nykyaikana ihminen odottaa enemmän tekniikalta ja vähemmän puolisoltaan. Tämä väite on ristiriidassa sen pariterapian kantavan ajatuksen kanssa, että ihminen odottaa puolisoltaan todellista läsnäoloa ja luotettavaa kanssakulkemista. Parisuhteet perustuvat luottamukseen, mutta ylikorostunut näprääminen lisää parin välistä etäisyyttä. Känny-hylkääminen satuttaa.

Loma on parille mahdollisuus paikata talven mittaan kerääntynyt yksinäisyys ja erillisyys. Virtuaalinen yhteys ei voi koskaan korvata kahden ihmisen välistä tunnetta, joka nousee tuttuudesta, säännönmukaisuudesta ja siitä, että parin traditiot pysyvät muuttumattomina. Olen nähnyt työssäni pareja, jotka ujostelevat toisiaan – niin vähän heillä on ollut tekemistä toistensa kanssa kiireisen talven ja kevään aikana. Tästä lähtökohdasta käsin ei ole helppoa alkaa jutella, lähentyä ja olla sylikkäin.

Kumppaneiden välinen läheisyys elää jatkuvassa muutoksessa. Läheisyyden hetket vuorottelevat etäisyyden ja ärsytyksen kanssa. Tätä kutsutaan elämäksi. Ja kun pari löytää keskenään sen keinon, jolla läheisyys palautuu juuri heidän välilleen, sitä kutsutaan onneksi..

Loma on loistava hetki yhteyden vahvistamiseen. Mikä vuoden mittaan on muuttunut? Mitä ilonaiheita ja pettymyksiä olette vuoden aikana kohdanneet? Puhukaa niistä. Puhukaa myös siitä, millä tavalla aiotte hoitaa parisuhdettanne paremmin tulevan vuoden aikana. Ilman känny-hylkäämistä, ihan luomuna ja livenä. Parisuhteen ylläpidossa on sen salaisuus.

Jääkö minusta kaunis kuva?

shutterstock_151506770

Nuori nainen kääntyilee, heittää hiuksia taaksepäin ja muikistaa suutaan.  Samaan aikaan käsi kaartuu ylös ja sormi painaa nappulaa. Ei hyvä, pieni lisäehostus, ilmeen mitättömän pieni muutos ja taas sama uusiksi. Nyt onnistui, äkkiä kuva sosiaaliseen mediaan ja tykkäyksiä odottamaan.

Elämme visuaalisessa maailmassa, jossa kuuluisuutta voi saavuttaa pelkästään sillä, että ottaa itsestään kauniita kuvia. Entinen missi kertoo naistenlehdessä, että yhdestä kuvasta instagramissa voi saada yhtä paljon rahaa kuin työpäivästä messuilla. Sopinee pohtia, että mitä viestiä tämä antaa nuorille siitä, että mitä avuja kannattaa itsessään kehittää.

Sosiaalisessa mediassa itseä katsotaan peilistä. Se on peili jota voimme itse kontrolloida. Kääntämällä parhaan puolen kasvoista ja käsittelemällä ”selfieitä” voimme luoda sellaisen kuvan itsestämme, jollaisena haluamme toisten näkevän meidät. Palaute ei kohdistu persoonaamme, vaan luomaamme kuvaan. Todellisuudessa tuo kuva saavuttaa aina vain pienen osan siitä, kuka olemme.

Psykologian edesmennyt professori Risto Vuorinen (2000) kuvasi, että Ihmisen elämä on jatkuvaa minuuden tuottamista. Pyrimme muokkaamaan käsitystä itsestämme suuntaan joka tuottaa meille mielihyvää. Muokkaukseen tarvitsemme toisia ihmisiä itsellemme peiliksi. Kun saamme hyvää palautetta, minäkuvamme voimistuu myönteiseen suuntaan. Saadessamme huonoa palautetta, joudumme tekemään psyykkistä työtä palauttaaksemme kuvan itsestämme hyvinä ihmisinä.

Ennen sosiaalista mediaa itsen peilaaminen muista oli läheisissä ihmissuhteissa tapahtuva prosessi. Työkaverit, tärkeimmät ystävät ja perhe olivat ne, joiden avulla jatkuvaa minuuden kokemusta ylläpidettiin. Kaikkein lähinnä olevat ihmiset olivat yleensä melko totuudenmukainen peili. Niissä itsestä paljastui myös sellaisia puolia, jotka eivät ollut niin mairittelevia. Hyvät ystävät tai puoliso eivät nähneet aina vain tuota parasta puoliskoa kasvoista, vaan myös epätäydellisen, ryppyisen ja nuhjuisen puolen.

Nykyään minuuden tuottaminen voi tapahtua paljolti myös sosiaalisen median kautta. Tällöin myönteistä palautetta voi saada helposti ja nopeasti, vaikka kauniilla kuvalla.  Kun saa ihailua tai tykkäyksiä minäkäsitys muokkautuu haluttuun suuntaan. Tykkäyksiin voikin jäädä koukkuun. Niitä voi alkaa kaipaamaan yhä enemmän ja jos niitä ei saa, voi tuntua kuin putoaisi tyhjän päälle. Olenko minkään arvoinen, kun minua ei huomata? Jos kukaan ei katso tai ihaile, niin olenko oikeastaan olemassa?

Noin vuoden ikäinen lapsi tunnistaa itsensä peilistä. Vähitellen lapsi alkaa nähdä itsensä, ”kuten muut ihmiset näkevät hänet”. Syntyy kaksi maailmaa. Lapsen oma sisäinen kokemus itsestä ja se miten hän haluaa muiden näkevän itsensä. On olemassa ”minä joka puhun” ja ”minä, josta puhutaan”. Nämä kaksi todellisuutta elävät rinnakkain meissä koko loppuelämämme ajan.

Sosiaalisessa mediassa on hyvä ymmärtää ja muistaa, että mitä sitä kautta katselee. Jos elämää alkaa hallitsemaan liikaa ” minä, josta puhutaan” on vaarana, että vieraantuu todellisesta itsestä. Kaunis, muille luotu kuva on sittenkin vain kaunis kuva. Pintaa, joka ajansaatossa rapistuu. Se mitä meistä todella jää, resonoi läheisissä ihmissuhteissa. Se hyvä, jota olemme omiin ihmissuhteisiimme tuoneet ja niissä jakaneet jatkuu vielä kauan jälkeemme.

Vuorinen, R (2000) Persoonallisuus ja minuus: Sanoma Pro Oy.

LaWebster, P(2002) The cult of Lacan: Freud , Lacan and the mirror stage

Facebook, anteeksi kuinka?

shutterstock_218592256

”Julkaisuasi ei edistetty, koska se rikkoo Facebookin mainostussääntöjä mainostamalla aikuisille suunnattuja tuotteita tai palveluja, kuten leluja, videoita tai seksuaalista suorituskykyä lisääviä tuotteita.”

Anteeksi mitä, Facebook?

Nuoret ovat sosiaalisessa mediassa ja siksi siellä on oltava kasvattajienkin. Some on kuin luotu seksuaalikasvatukseen. Siellä voi haastaa pohtimaan asenteita, reagoida nopeasti päivän uutisiin ja tarjota täsmäiskuina tietoa. Ja tietysti leikkiä ja huvitella, sillä someen tullaan pääasiassa viihtymään ja viettämään aikaa kavereiden kanssa.

Some yhtä aikaa haastaa ja inspiroi ammattikasvattajaa. Miten tehdään innostavaa ja nuoret mukaan tempaavaa seksuaalikasvatusta lyhyin viestein ja kuvin? Epäonnistumisen palaute on suora ja välitön. Toisaalta myös onnistumista palkitaan heti.

Eniten ongelmia kuitenkin tuottaa somekanavien rajoitukset ja suoranainen sensuuri.

Blogin avausteksti on viesti Facebookilta. Yritimme yläkoululaisille suunnatussa kondomikampanjassamme saada parin euron markkinointibudjettia päivitykselle, jossa linkattiin lukemaan peniksen koosta tehty tutkimus. Facebook ei siis halunnut, että nuoruusikäiset lukevat peniksistä, vaikka se suomalaisten tutkimusten mukaan on  nuoruusikäisiä poikia eniten kiinnostava aihe.

Facebook torjui mainosrahamme videolle, jossa kondomeita asetettin tekopenisten päälle. Sama kielto tuli jälkiehkäisypillereiden reseptivapaudesta kertovalle päivitykselle. Silloin perusteena oli myös, ettei lääkkeitä sovi mainostaa.

Siis voidaanko kerrata vielä, Facebook?

Mitään seksuaalista sisältöä ei Facebookin mukaan saa markkinoida, vaikka asia liittyisi murrosiän kasvuun ja kehitykseen tai seksitautien /raskauden ehkäisyyn. Ei, vaikka kampanjan tarkoitus olisi välittää tietoa ja parantaa nuorten seksuaaliterveyttä. Ei, vaikka tarkoitus olisi suojata nuoria riskeiltä, eikä kannustaa ottamaan niitä.

Syynä tietenkin ovat amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroavaisuudet, erilaiset käsityksemme seksuaalisuudesta, toisistaan poikkeavat asenteet ja arvot eritoten nuoruusikäisten seksuaalisuutta kohtaan. Seksuaalikasvatuksesta, sen sisällöistä ja ajoituksesta ajattelemme kovin eri tavoin. Suomalaiselle yläkoulunuorelle ei tule yllätyksenä, että ihmisellä on sukupuolielimet ja että seksistä voi syntyä vauvoja tai tarttua tauti.

Sen sijaan suomalainenkaan nuori ei välttämättä huomaa normittavansa sukupuolielimien ulkonäköä mediasta tulevien mielikuvien perusteella tai tunne kaikkia seksuaalioikeuksiaan. Juuri näihin kohtiin ja moneen muuhun olisi sosiaalinen media mainio vaikuttamiskanava.

Aivan eittämättä Facebookin vaikutin on myös raha; Facebook tuskin haluaa menettää konservatiivisia ja maksukykyisiä asiakkaitaan, sikäli kun nämä pahastuisivat huomatessaan kanavalla mainostettavan nuorille ”aikuisille suunnattuja tuotteita ja palveluita”.

Facebook itse tekee pienille järjestöille Facebookista mahdottoman toimintakentän. Sen merkillinen algoritmi rajaa päivitysten näkyvyyttä mielivaltaisesti. Näkyvyyttä saa parannettua vain, jos päivitykseen satsaa markkinointirahaa ja tekee postauksestaan valitulle kohdeyleisölle mainoksen.

Facebook on siis rakentanut ansan: postaukset eivät näy ilman rahaa, mutta mainoksia hyllytetään niiden sisältöjen takia. Ei ihme, että maailmalta kantautuu uutisia, joiden mukaan kansalaisjärjestöt pakenevat Facebookista.

Twitter ei pyöri mainosrahalla, mutta sensuuria tapahtuu sielläkin. Pitkään alalla toimineet seksuaalikasvattajat kertovat, että tietyillä hästägeillä merkatut sinänsä täysin asialliset päivitykset mystisesti katoilevat.

Amerikkalainen kaksinaismoralistisuus, ’abstinence only’-ajattelu ja kaikelta seksuaalisuudelta nuorten suojaamishysteria on luikerrellut häiritsemään suomalaista seksuaalikasvatusta.

Kansalaisjärjestöjen markkinointibudjetit ovat vaatimattomia, eivätkä ne ikinä pärjää suurille, kaupallisille, tuottoa kyseenalaisinkin menetelmin tavoitteleville yrityksille. Somesensuurin tiukentuessa ollaan vaarassa menettää se viimeinen ilmainen tai ainakin pienikustannuksinen vaikuttamisväline. Kuka voittaa ja kuka häviää? Häviäjiä ovat ainakin kaikki maailman nuoret.

Voi Facebook, minkä teit.