Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Mielikuvitusystävät

#mannankanssa

mannankanssa2Oltiin Mannan kanssa iltapalalla, kun hän kertoi yllättävän uutisen. Hänellä on uusi serkku, Salla. Salla aikoo tulla aika usein käymään meillä.

Perheessämme ovat vierailleet usein myös Ella ja Anna. Tutustuin Ellaan ensimmäisen kerran pitkällä mökkimatkalla. Isoveli ja -sisko jäivät sillä kertaa kaupunkiin, ja kuopuksen viihdyttäminen oli työn ja tuskan takana.

Jossain vaiheessa matkaa aloin ihmetellä, kenen kanssa lapsi juttelee takapenkillä. Kuvailee maisemia, vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, nauraa äänettömille vitseille.

Ella piti Mannalle seuraa koko mökkiviikonlopun ajan. Hiekkaleikeissä teekupit katettiin kahdelle. Sisällä ei saanut istua tietylle tuolille, ettei vahingossa rusentaisi uutta ystävää. Itse asiassa pikkusiskoa, lapsi keksi. – Ella on mun yksivuotias pikkusisko! Ja sillä on isosisko Anna, joka myös on mun pikkusisko! Mutta niillä on eri vanhemmat! Anna on kohta kolme! Posket paloivat innosta.

Mietin, tikahtuuko tuo nyt tähän vallan, ja pitääkö minun lähteä leikkiin mukaan vai toitottaa reaalimaailman lainalaisuuksia. Ei ollut minusta toitottajaksi, ei kohonnut etusormi. Niin leppoisasti sujui reissu Ellan avustuksella.

Lapsen mielikuvitusystävä sai minut miettimään, miten on omien ystävyyssuhteitteni laita. Onko minulla enää ruuhkavuosien jäljiltä ystäviä, joita tavata in real life? En käy enää teatterissa tai leffassa kavereiden kanssa. Lasketaanko puoliso ystäväksi? Lasketaanko lounastreffit kavereiden kanssa muutaman kerran vuodessa? Ovatko Facebook-ystävät aikuisen mielikuvitusystäviä vai todellista sosiaalista elämää? Tukeeko aktiivinen some-elämä eristäytymistä vai sosiaalisuutta? Eli olenko yksin vai kavereiden ympäröimä, kun jutustelen netissä?

Ajan myötä Ellan kanssa alkoi tulla riitoja. Joskus Ella heittäytyi pikkuvauvaksi ja itki ja itki. Ellasta tuli kätevä syntipukki. Kuiski korvaan: Älä pese hampaita, älä suostu aamuisin mihinkään, juokse piiloon kun äiti hakee päiväkodista, ota äidin tavara ja piilota se kenkään, karju niille, kerro kakkavitsit ruokapöydässä, kaada lautanen, unohda nukkumaanmeno. #känkkäränkkäsoirepeatilla

Ei ollutkaan suuri yllätys, kun lapsi kertoi, ettei Ella käy meillä enää nyt kun Salla-serkku on tullut mukaan kuvioihin.
– Eikö? Miksi ei?
– Sen vanhemmat ei päästä sitä enää meille. Kun tää on niin kaukana.
– Harmittaako se sua?
– Ei. Sallalla on värjätty tukka, koska Salla on jo iso tyttö.

Saa nähdä, minkälaisiin vesiin sukellamme Sallan seurassa. Nykyään meillä asuu myös Pomo. Pomo on melko harkitseva. Manna tottelee Pomoa. Meidän vanhempien kannattaakin käydä Pomon juttusilla. Toivo elää, että hurlumhei-vuosien jälkeen sääntöjen noudattaminen nousisi nyt uuteen arvoon.

Olo on myös haikea. Vastahan se syntyi, kohta jo värjää tukkaa. Miten nopeasti haihtuvatkaan hauraan aurinkoiset lapsuuspäivät. Suljen silmät, näen järven välkkeen, tunnen karhean hiekan jalkapohjia vasten, kuulen linnut koivupuissa, moottoriveneet ulapalla ja lasten ilonkiljahdukset aitan edustalla. Vaikka Manna porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin, minä pysähdyn aina välillä ikävöimään ja kiittämään pientä Ella-ystävää.


#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Rakkauskirjeistä seksipikaviesteihin

Vuorovaikutusta, itsensä ilmaisemista ja virittäytymistä

vaestoliitto_seksiviestijuliste_pngSeksiviestittely on monelle nuorelle osa seurustelusuhdetta. Eikä ihme. SoMe ja Nuoret 2016 – tutkimuksen mukaan 86 % nuorista käyttää sosiaalista mediaa keskustellakseen ystävien kanssa. Sama päätee luultavasti myös seurustelusuhteisiin. Sosiaalisen median pikaviestikanavat (esimerkiksi WhatsApp) täydentävät vahvasti nuorten reaalielämän vuorovaikutusta. Kirjoitetun tekstin lisäksi kuvilla ja videoilla on iso asema nuorten kommunikaatiossa.

Tutkimusten mukaan nuori haluaa seksiviesteillä vahvistaa seurustelusuhdetta tai siirtää seurustelun sellaiselle tasolle, jossa seksuaalinen toiminta tulee osaksi seurustelusuhdetta. Tällöin seksiviestittely voi toimia vinkkinä kumppanille, että olisi aika käydä keskustelua suhteen suuntaamisesta rakastelun ja seksin tasolle. Viestien avulla aloitteen tekeminen ja aiheesta keskusteleminen voi olla myös helpompaa kuin kasvotusten juttelemalla.

Alun perin iloa, piristystä ja mielihyvää tuovaksi tarkoitettuja seksiviestejä käytetään myös koston välineenä. Eteenpäin levitetyt seksiviestit ovat takuuvarma tapa loukata entistä kumppania. Seurustelevan parin onkin tärkeää pohtia, mikä on suhteen yhteinen toimintakulttuuri ja säännöt. Seurusteluun, sen paremmin kuin seksiviestittelyynkään, – ei kuulu painostaminen, manipuloiminen, pakottaminen tai kiristäminen. Ei edes suhteen päättyessä.

Moni aikuinen, vanhempi ja kasvattaja miettii ehkä nyt omaa suhtautumistaan nuorten seksiviesteihin. Miten asiasta pitäisi puhua teinin kanssa, kun omassa mielessä mahdollisesti pyörii uhat, epätietoisuus ja pelkoa tihkuvat mielikuvat?

Seurusteluun liittyvää seksiviestittelyä kannattaa lähestyä yleisellä tasolla, sillä nuori on todennäköisesti haluton juttelemaan asiasta omien kokemustensa kautta.  Keskustelu on hyödyllistä käydä ilman moraalinsekaista tunnevyöryä. Keskustelun ydin voi olla siinä, kuinka viestitellä mahdollisimman turvallisesti ja seurustelukumppania sekä itseä kunnioittavasti.

Nuoren kanssa kannattaa yhdessä pohtia normeja, tabuja, näkökulmia ja tapoja toisten ihmisten kunnioittamiseen liittyen. Jutella omien toiveiden esittämisestä, omien arvojen takana seisomisesta ja rajojen säilyttämisestä. Tärkeää on myös omien tunteiden ja ajatusten arvostaminen.

Nuorelle voi kertoa, että arvostaa hänen näkökulmiaan. Avata sydän ja korva hänen kysymyksille, vastaväitteille, pohdinnoille. Nuori tarvitsee aikuista vierelleen, myös seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa.

Väestöliitto on yhteistyökumppanina 6. – 12.2.2017 vietettävässä Mediataitoviikossa. Sen tavoitteena on kehittää lasten, nuorten ja aikuisten mediataitoja sekä vahvistaa aikuisten valmiuksia mediakasvatukseen.

Anne Pelander ja Kirsi Porras

#mediataitoviikko #mediakasvatus #nuortenväestöliitto #seksiviestit

Facebook, anteeksi kuinka?

shutterstock_218592256

”Julkaisuasi ei edistetty, koska se rikkoo Facebookin mainostussääntöjä mainostamalla aikuisille suunnattuja tuotteita tai palveluja, kuten leluja, videoita tai seksuaalista suorituskykyä lisääviä tuotteita.”

Anteeksi mitä, Facebook?

Nuoret ovat sosiaalisessa mediassa ja siksi siellä on oltava kasvattajienkin. Some on kuin luotu seksuaalikasvatukseen. Siellä voi haastaa pohtimaan asenteita, reagoida nopeasti päivän uutisiin ja tarjota täsmäiskuina tietoa. Ja tietysti leikkiä ja huvitella, sillä someen tullaan pääasiassa viihtymään ja viettämään aikaa kavereiden kanssa.

Some yhtä aikaa haastaa ja inspiroi ammattikasvattajaa. Miten tehdään innostavaa ja nuoret mukaan tempaavaa seksuaalikasvatusta lyhyin viestein ja kuvin? Epäonnistumisen palaute on suora ja välitön. Toisaalta myös onnistumista palkitaan heti.

Eniten ongelmia kuitenkin tuottaa somekanavien rajoitukset ja suoranainen sensuuri.

Blogin avausteksti on viesti Facebookilta. Yritimme yläkoululaisille suunnatussa kondomikampanjassamme saada parin euron markkinointibudjettia päivitykselle, jossa linkattiin lukemaan peniksen koosta tehty tutkimus. Facebook ei siis halunnut, että nuoruusikäiset lukevat peniksistä, vaikka se suomalaisten tutkimusten mukaan on  nuoruusikäisiä poikia eniten kiinnostava aihe.

Facebook torjui mainosrahamme videolle, jossa kondomeita asetettin tekopenisten päälle. Sama kielto tuli jälkiehkäisypillereiden reseptivapaudesta kertovalle päivitykselle. Silloin perusteena oli myös, ettei lääkkeitä sovi mainostaa.

Siis voidaanko kerrata vielä, Facebook?

Mitään seksuaalista sisältöä ei Facebookin mukaan saa markkinoida, vaikka asia liittyisi murrosiän kasvuun ja kehitykseen tai seksitautien /raskauden ehkäisyyn. Ei, vaikka kampanjan tarkoitus olisi välittää tietoa ja parantaa nuorten seksuaaliterveyttä. Ei, vaikka tarkoitus olisi suojata nuoria riskeiltä, eikä kannustaa ottamaan niitä.

Syynä tietenkin ovat amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroavaisuudet, erilaiset käsityksemme seksuaalisuudesta, toisistaan poikkeavat asenteet ja arvot eritoten nuoruusikäisten seksuaalisuutta kohtaan. Seksuaalikasvatuksesta, sen sisällöistä ja ajoituksesta ajattelemme kovin eri tavoin. Suomalaiselle yläkoulunuorelle ei tule yllätyksenä, että ihmisellä on sukupuolielimet ja että seksistä voi syntyä vauvoja tai tarttua tauti.

Sen sijaan suomalainenkaan nuori ei välttämättä huomaa normittavansa sukupuolielimien ulkonäköä mediasta tulevien mielikuvien perusteella tai tunne kaikkia seksuaalioikeuksiaan. Juuri näihin kohtiin ja moneen muuhun olisi sosiaalinen media mainio vaikuttamiskanava.

Aivan eittämättä Facebookin vaikutin on myös raha; Facebook tuskin haluaa menettää konservatiivisia ja maksukykyisiä asiakkaitaan, sikäli kun nämä pahastuisivat huomatessaan kanavalla mainostettavan nuorille ”aikuisille suunnattuja tuotteita ja palveluita”.

Facebook itse tekee pienille järjestöille Facebookista mahdottoman toimintakentän. Sen merkillinen algoritmi rajaa päivitysten näkyvyyttä mielivaltaisesti. Näkyvyyttä saa parannettua vain, jos päivitykseen satsaa markkinointirahaa ja tekee postauksestaan valitulle kohdeyleisölle mainoksen.

Facebook on siis rakentanut ansan: postaukset eivät näy ilman rahaa, mutta mainoksia hyllytetään niiden sisältöjen takia. Ei ihme, että maailmalta kantautuu uutisia, joiden mukaan kansalaisjärjestöt pakenevat Facebookista.

Twitter ei pyöri mainosrahalla, mutta sensuuria tapahtuu sielläkin. Pitkään alalla toimineet seksuaalikasvattajat kertovat, että tietyillä hästägeillä merkatut sinänsä täysin asialliset päivitykset mystisesti katoilevat.

Amerikkalainen kaksinaismoralistisuus, ’abstinence only’-ajattelu ja kaikelta seksuaalisuudelta nuorten suojaamishysteria on luikerrellut häiritsemään suomalaista seksuaalikasvatusta.

Kansalaisjärjestöjen markkinointibudjetit ovat vaatimattomia, eivätkä ne ikinä pärjää suurille, kaupallisille, tuottoa kyseenalaisinkin menetelmin tavoitteleville yrityksille. Somesensuurin tiukentuessa ollaan vaarassa menettää se viimeinen ilmainen tai ainakin pienikustannuksinen vaikuttamisväline. Kuka voittaa ja kuka häviää? Häviäjiä ovat ainakin kaikki maailman nuoret.

Voi Facebook, minkä teit.