Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu paljon lapsettomuudesta. Päättäjät ovat huolissaan väestön määrän putoamisesta. Tilastot kertovat, että lapsia tehdään koko ajan vähemmän. Osa ihmisistä on lapsettomia omasta tahdostaan ja heidän valintaansa tulee kunnioittaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lasta vaikka kuinka haluaisivat.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet häviävät tilastoiden keskiarvoihin. Lehtien otsikot voivat tuntua tahattomasti lapsettomista kipeältä. Moni heistä saattaa ajatella, että kyllähän sitä lapsia tekisi, jos se olisi mahdollista.

Jokaisella lapsettomalla ihmisellä on oma tarinansa lapsettomuudesta. Se saattaa olla tarina siitä, kuinka koko elämä on mennyt oikean kumppanin etsintään. Rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen vakiintumista. Lapsettomuuden tarina voi myös kertoa rakkauden löytymisestä, mutta sen jäämisestä lapsen osalta hedelmättömäksi. Elämä on ollut molemmille vuoristorataa, jossa toiveet, kaipaus, odotus ja pettymys ovat vuorotelleet. Sekä rakkauden etsijä, että sen löytäjä voivat olla molemmat uupuneita, uupuneita odottamaan ja pettymään toiveessaan saada oma lapsi.

Jossain vaiheessa jokainen ihminen väsyy kaipaamiseen. Voi olla helpottavaa tulla ikään, jolloin lasten saanti tulee biologisesti mahdottomaksi. Vaikka olisi surrut omaa lapsettomuuttaan jo pitkään, saattaa tuntua helpottavalta päästää viimeisestäkin toivon rippeestä irti. Silloin elämää voi alkaa rakentamaan niille odotuksille, jotka ovat vielä mahdollisia.

Irti päästäminen vuosikymmenien mittaisista haaveista ei ole kuitenkaan helppoa. Kun on odottanut ja tehnyt paljon töitä jonkin asian suhteen, voi tulla tunne, että pettymykselle pitäisi olla joku kohde. On hankalaa kun ei ole ketään johon kohdistaa kaikkea sitä tunteiden sekamelskaa. On aika persoonatonta olla vihainen elämälle. Ihmisille opetetaan pienestä pitäen, että kaikille pitää olla reilu ja kohtuullinen. Elämä ei kuitenkaan aina ole reilu takaisin. Vaikka tekisi kaiken oikein, ei aina saavuta mitä haluaa.

Lapsettomuuden suru on kummallista surua. On helpompaa lohduttaa läheisensä menettänyttä kuin ihmistä joka suree jotakin joka ei ole koskaan elänyt. Kysymys on kuitenkin samalla tavalla menetyksestä. Sisäisestä potentiaalista, lapsesta joka on elänyt ihmisen mielessä hyvin pitkään, mutta ei ole koskaan saanut muotoa. Nykyään tiedetään, että suru ei ole kaunis kaari joka alkaa menetyksestä ja päättyy hyväksymiseen. Suru tekee pienen pesän ja on aina olemassa, toisinaan pienempänä ja toisinaan suurempana. Yleensä heräten eloon aina silloin kuin menetyksestä muistutetaan. Myös normit, joita yhteiskunnassa luodaan, saattavat joskus ylläpitää surua. On kipeää huomata, että itseltä uupuu jotain sellaista jota valtaosalla on.

Voiko menetyksestä huolimatta elää hyvää elämää? Suomen Kuvalehti järjesti 2009 kirjoituskilpailun teemalla ”hyvä elämä”. Kirjoittajat olivat enimmäkseen ihmisiä, joiden elämässä oli ollut isoja suruja, ei niitä joiden elämä oli mennyt oppikirjan mukaan. Kaikki kirjoittajat olivat erilaisissa elämäntilanteissa, oli leskiä, perheellisiä ja sinkkuja. Kirjoituksista saattoi tehdä muutamia tärkeitä huomioita. Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys. Kukaan ei pysty sitä välttämään. Oma asenne ja pyrkimys pienistä asioista ja hetkistä nauttimiseen auttaa. Se, että tulee taloudellisesti toimeen tuo turvan, rikas ei tarvitse olla. Viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, hyviä ihmissuhteita.

Positiivisen psykologian tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Ihmisille tärkeintä näyttää olevan se, että he itse kokevat elävänsä merkityksellistä elämää. Ihminen tunnistaa omat hyvät ominaisuutensa ja pystyy käyttämään näitä johonkin yhteiseen hyvään. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen sitoutumisesta ja kuulumisesta johonkin. Se voi olla sitoutumista toiseen ihmiseen, ihmisiin tai sitoutumista johonkin itselle tärkeään asiaan.

Jokaisen ihmisen kipu on aina ainutlaatuisesti koettu. Voimme kuitenkin yrittää ymmärtää jotakin tuosta kärsimyksestä, koska surua me koemme kaikki. Yhteiskunnassa olisikin tärkeä viljellä enemmän sitä asennetta, että pyrittäisiin näkemään yhdistäviä asioita, ei erottavia. Tällä hetkellä valtamediassa vilisee kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, lapsettomat parit ja perheelliset, parisuhteessa elävät ja sinkut. Listaa voisi jatkaa pitkään. Olisi hyvä aina ajoittain muistaa, että ihmisiä lopulta yhdistävät useammat asiat kuin erottelevat.

Oxford Handbook of Positive Psychology (2009). Snyder, C.R ja Lopez, S.J. Oxford univercity Press.

Huomenna, 13.5. vietetään Lapsettomien lauantaita.

Lapselliset

shutterstock_100919923“Noh, milloinkas sinä hankit lapsia?”

Tässä lausahdus, jonka jokainen nuori aikuinen on kuullut ainakin kerran.  Monen tekisi mieli tuon kysymyksen kuullessaan irvistää. Sen sijaan tilanteessa yleensä puserretaan kohtelias hymy ja mumistaan jotakin kiusaantuneena, yleensä:

“Katsotaan sitä sitten ajallaan.”

Sukujuhlien suosikkikysymys

Suurin osa kyselijöistä tarkoittaa hyvää; ikään kuin kyselee kuulumisia ja jutustelee mukavia. Erityisesti vanhemmille sukupolville tämä voi olla tapa löytää jotakin samaistuttavaa puhuttavaa sukujuhlissa tai kahvipöydän ääressä.

Moni tällainen kyselijä ei kuitenkaan ymmärrä, miksi nuori aikuinen – yleensä nuori nainen – menee niin kiusaantuneeksi tai kuinka tungettelevalta kysymys voi tuntua. Syitä on useita, esimerkiksi:

  1. “En tiedä, haluanko koskaan edes lapsia”

Kukapa sanoisi sitä ääneen? Moni nimittäin tiedostaa tähän vastaukseen liitetyn voimakkaan kielteisen leiman ja tarpeen selitellä.  Kulttuurimme nimittäin kuuluu, että lasten hankkimista ei tarvitse koskaan perustella. Lasten hankkiminen tuntuu olevan itsestäänselvyys – erityisesti vanhemmille ikäpolville ja lapset jo tehneille samanikäisille ihmisille.

  1. “En ole edes varma, haluanko elää parisuhteessa”

Moni sinkku päätyy yleensä naurahtamaan vaivaantuneena ja vakuuttelee, että kyllä se kohta varmaan tärppää ja kumppani löytyy. Tällainen vastaus on helpompi kuin omien pohdintojen avaaminen – osa ei halua ylipäätään parisuhdetta, osa taas saattaa työstää seksuaalista identiteettiään tai haluaa keskittyä opiskelu- tai työuraansa – heistä monikaan ei ala kakkulautanen kädessä asiaa selostamaan.

  1. “Yritämme kovasti saada lasta, mutta ei vaan onnistu”

Tässä tilanteessa asiasta kyseleminen on erityisen riipaisevaa. Taustalla saattaa olla keskenmenoja, sairauksia, rankkoja hedelmöityshoitoja, vuosien toivotonta yrittämistä ja jaksamisen rakoilua. Huolettomaan tyyliin heitetty kysymys lastenteosta voi tuntua lyödyn lyömiseltä.

  1. No nyt on lapsia saatu. Mitäs nyt?

Kyselyt eivät lopu silloinkaan, jos lapsia on jo siunaantunut. Silloin siirrytään utelemaan, että “no milloinkas teette seuraavan?” Taaskin kyselijät varmaan tarkoittavat hyvää.

Samanlainen tilanne on häissä, joissa samana päivänä vihityltä pariskunnalta aletaan jo kysellä lapsenteosta. Tai tilanteissa, joissa nuorten naisten kuoharilasin tyhjenemistä kytätään silmä kovana tai heidän vatsojensa muotoja tai viimeaikaisia painonmuutoksia ruoditaan.

Ehkäpä olisi aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä, emmekö voisi juhlia häissä nimenomaan häitä? Olla vahtimatta toisten valintoja, kun emme tiedä niiden taustoja? Kysyä aidosti toistemme kuulumisia? Emmekö voisi arvostaa onnenhetkiä ja saavutuksia tässä ja nyt, ilman seuraavan virstanpylvään asettamista?

Sillä jos emme pysty siihen, niin elämme ikuisessa kisassa, jota ei voi voittaa – ikään kuin jauhaisimme raivoisasti karkkia suussa ja ahtaisimme jo uutta karkkia tilalle ennen kuin edellistä on edes nielaistu. Nauttimatta karkin makeasta mausta, ahmien vain ahmimisen takia.

Tiedättehän, vähän niin kuin lapset joskus tekevät.

Pia-Leena Heikkilä
Kirjoittaja on Hurman toimituskunnan jäsen

 

Yksineläjän arki Euroopassa

Anneli Jäätteenmäkiblogiinpallot

AnneliJ_0342Suomessa asuu yli miljoona ihmistä yksin. Silti heidän asioistaan puhutaan hyvin vähän.

Mutta yksineläjien unohtaminen tarkoittaisi, että unohtaisimme yli 40% suomalaisista kotitalouksista. Yhden hengen asuntokuntia on Suomessa enemmän kuin kahden tai useamman hengen asuntokuntia.

Tilastot osoittavat, että Pohjois-Euroopassa on yleisempää asua yksin kuin Etelä-Euroopassa. Pohjolassa avioerot ovat yleisempiä kuin Etelässä. Etelä-Euroopassa on yleisempää, että isovanhemmat asuvat yhdessä muun perheen kanssa.

Eteläeurooppalaiset nuoret asuvat pidempään vanhempiensa luona. Pohjoismaissa nuoret itsenäistyvät varhaisessa vaiheessa – ja heidän myös odotetaan tekevän niin.

Vaikka kulttuurit ovat erilaisia, yksi asia on varma: yksineläjiä koskettavat samat arjen haasteet, asuivatpa he sitten Pohjois- tai Etelä-Euroopassa.

Yksineläjä kohtaa arjen vaikeudet yksin, ja se voi tehdä arjesta haastavaa. Yhden hengen taloudet ovat haavoittuvaisempia esimerkiksi työttömyyden tai vakavan sairauden sattuessa omalle kohdalle.

Eläminen on kalliimpaa yksineläjälle. Vuokra on yhtä kallis, asuipa asunnossa yksi tai kaksi henkeä. Kaupan ruokapakkaukset on yleensä mitoitettu useamman hengen talouksille. Pienet pakkaukset ovat suhteessa paljon kalliimpia.

Köyhyys on yleisempää yksinelävien talouksissa. Tämä ongelma on tunnistettava ja siihen on puututtava. Toimeentulotukea saaneista kotitalouksista yksinasuvien osuus on Suomessa yli 70%.

Suurin osa yksineläjistä on naisia. Monissa Euroopan maista puuttuu yhteiskunnan tarjoama tukiverkko ja ikääntyvien naisten köyhyysriski on täten korkeampi.

Yksin eläminen sopii toisille. Itsenäisyys ja riippumattomuus voivat tuntua vapauttavalta. Ennen vanhaan kodit olivat niin pieniä ja tilaa oli niin vähän, että nuoresta oli ihanaa päästä pois ja aloittaa oma elämä. Tähän piti tietysti olla taloudelliset edellytykset.

Hyvät ihmissuhteet ovat tärkeitä meille kaikille, asuimmepa sitten yksin tai kimpassa toisten kanssa.

Myös toisten kanssa asuva voi tuntea olevansa yksinäinen. Opetellaan olemaan ihmisiä toisillemme. Läsnäolemisen taito on kultaakin kalliimpaa. Sen arvo ei vähene koskaan.

Anneli Jäätteenmäki on Euroopan parlamentin jäsen ja Keskustan eurovaaliehdokas

Sinkkumietteitä

Olin kävelyllä ja näin, kun ohitseni juoksi oikealta hyvännäköinen nuorimies. Juoksuvaatteet olivat muodinmukaiset ja harrastus jo pitkällä, muttei liian pitkällä, mietin. Pian minut ohitti vasemmalta toinen juoksija, nuori nainen, muodinmukaisissa juoksuvaatteissa ja hiukset ponnarilla. Molemmat pysähtyivät liikennevaloihin ja hypähtelivät paikallaan. Lihakset on hyvä pitää pienessä liikkeessä. Suun alueen lihakset eivät kuitenkaan saaneet mitään treeniä, sillä nämä komistukset eivät katsoneet toisiaan, eivät moikanneet, eivät hymyilleet tai tehneet mitään sellaista normaalia tavallista, mitä nyt samaa asiaa harrastavat yleensä tekevät. Tulin ajatelleeksi, että siinä menee kaksi yksineläjää.

Olisiko jotain hirveää tapahtunut, jos he olisivat katsoneet toisiaan? Tai jospa yksi  heistä olisi ojentanut toiselle ihanan hikisen käyntikortin ja sanonut – soittele joskus?

Parisuhdekeskuksesta kysytään usein, mistä sen kumppanin löytää. Me tiedämme. Sen löytää pitämällä silmät auki ja pään liikkeessä, ja sen löytää olemalla esillä ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Sen löytää hymyilemällä hänelle, joka sinua sävähdyttää ja pysäyttämällä juoksijan, joka vie sydämesi. Ole aktiivinen, älä odota. Parisuhteet eivät tule luo. Sinun tulee olla aktiivinen normaalin,  ihan oman itsesi näköisen elämän koukeroissa. Vaikka liikennevaloissa.