Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Avoimena elämän kudelmassa

Miten monesti elämässä olemmekaan vastakkain sen kanssa, että elämä tuo tullessaan asioita, joita emme siihen toivoneet? Se voi olla lapsettomuus, työttömyys, mielenterveyden horjuminen, läheisen menetys, ristiriidat puolison tai vaikka lapsen kanssa. Kamppailemme siinä ristitulessa, että emme halunneet tai toivoneet tuota asiaa elämäämme. Saatamme kiukutella kuin pieni lapsi, yrittää kaikin keinoin saada aikaan muutosta. Tuskailemme, vaivumme synkkyyteen ja toivoisimme, että tapahtumat voisivat olla vain pahaa unta. Kapinoimme elämän tapahtumia vastaan. Kukin omalla tavallamme.

Jo nuoruudestani muistan tuntemattoman tekijän tyyneysrukouksen, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voi, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kuulostaa helpolta, mutta ei niin yksinkertaista toteuttaa.

Mikä voisi auttaa meitä sopeutumaan ja ehkä hyväksymäänkin asioita, joita elämäämme tulee toivomattamme? Monesti ihmiset vastaavat, että aika. Tähän liittyy tietty totuus, koska asiat muuttuvat, tulee vastaan toisenlaisia asioita ja ne, jotka olivat aiemmin merkityksellisiä, eivät sitä enää ole. Tieto asioiden muuttumisesta ei kuitenkaan välttämättä auta meitä, kun olemme keskellä ei-toivottua asiaa ja tuntuu, että selviääkö siitä koskaan tai epäilee, onko valoa nähtävissä minkään nurkan takana.

Kipua lisää kapinointi asiaa vastaan. Mitä jos voisinkin vain lähestyä asiaa hyväksyvän läsnäolon kautta? Hyväksyä, että näin tapahtuu minulle nyt. Asettua tarkkailijan rooliin sisälläni. Mitä tunteita huomaan sen herättävän minussa? Mitä ajatuksia huomaan sen nostavan mieleeni? Miltä se tuntuu kehossani? Mitä kaikkea tässä on läsnä? Mitä kaikkea on sen kivun takana, mitä tunnen? Mitä tarpeita kätkeytyy sen taakse? Voinko antaa tunteiden tulla, ajatusten virrata sisään ja ulos, puhaltaa ne pois.  Voinko antaa tuntemusten olla sellaisia kuin ne ovat? Voinko löytää itsestäni kohdan, joka voisi lohduttaa sisäisesti minua? Mitä se hyväksyvä ja lohduttava kohta sanoisi? Miten se lempeästi auttaisi minua olemaan kipuni kanssa niin kauan, että kipu tulee nähdyksi, kuulluksi ja tunnetuksi. Sen jälkeen sen voima raukeaa, kun en enää taistele vastaan. Uskallan kokea sen, antaa sen olla ja lopulta muuttaa muotoaan.

Läsnäolo asioille, joita emme ole toivoneet elämäämme, ei ole helppoa. Se on kuitenkin myös mahdollisuus. Portti, jonka kautta voimme oppia itsestämme ja toisistamme lisää, sallia elämän tapahtua, löytää ne asiat joihin voimme vaikuttaa ja kykyä hyväksyä ne mitä emme voi muuttaa. Portin kautta voimme päästä myös uudenlaisten asioiden äärelle, löytää sen mitä portin kautta on mahdollista löytää. Aina avautuu myös mahdollisuus jollekin uudelle. Se voi olla pienikin asia ja yllättävästä suunnasta, vaikka uuden puolen tai kyvyn löytyminen itsestä, sellainen jonka olemassa oloa ei ennen tapahtunutta tiennyt.

Elämän kudelmaan kuuluvat kaikki värit, nekin joita emme saaneet itse valita. Kukaan ei estä meitä kuitenkaan sekoittamasta annettuja värejä, etsimästä niiden sekoituksista kauniimpia sävyjä tai maalaamasta niillä upeaa taulua, jossa lopulta jokaisella väripilkulla ja sävyllä on oma roolinsa, tehtävänsä, jota ilman teos ei olisi juuri se teos.

Sanna Nojonen
Psykoterapeutti, mindfulness -ohjaaja
Väestöliiton terapiapalvelut

Tutustu Väestöliiton terapiapalveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.