Tag Archives: rasismi

Missiona huutaminen ja epätoivo

Posted on by
Vastaus

”Joskus luulee olevansa epätäydellinen, mutta onkin vain nuori.” –Italo Calvino

Poika huutaa ja vittuilee pahaa oloaan puhelimessa. Vastaaja yrittää saada selville vihan alkuperää. Ei poika itsekään tiedä. On vain paha olla. Ja tulevaisuus näyttää mustalta. Paha olo ulkoistetaan erilaisuuteen, tässä tapauksessa homoihin ja maahanmuuttajiin. Vaikeaksi tilanteen tekee se, että pojalla ei ole mitään perusteluita vihan kohteelleen. Ei luettua kirjaa, ei tilastoja, ei tutkittua tietoa kritiikille, ei elävää esimerkkiä elämästä. Emme löydä kaikesta keskitietä, mutta kun suurin vyöry on otettu vastaan, voimme toivotella päivänjatkoja.

Viimeisimmän nuorisobarometrin mukaan kyynisyys ja epäluottamus ovat nopeasti lisääntyneet nuorten keskuudessa. Luottamus on heikentynyt niin kanssaihmisiin, Suomen tulevaisuuteen asuinmaana kuin koko maailmankin tulevaisuuteen. Tämä kuuluu ja vaikuttaa jo liian monen pojan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Onneksi barometrissä oli myös positiivisia asioita kuten se, että osa nuorista on suvaitsevaisempia ja avarakatseisempia kuin aiempi sukupolvi.

Suomi on jakaantumassa yhä enemmän niihin jotka pärjäävät ja niihin jotka eivät pärjää. Myös alueellinen eriarvoisuus on hälyttävää. Samaan aikaan poikien sivistystason tippuminen ja lukutaidottomuus kasvattaa alustan sekä rasismille että äärimmäiselle radikalisoitumiselle. Eriarvoisuuden lisääntymiselle ei kannatta antaa yhtään enempää jalansijaa. Se ei tulevaisuudessa vähennä väkivaltaa ja vihapuhetta tai tuo yhteiskuntaamme tasa-arvoisemmaksi.

Mitä aikaisemmin puhumme ja kannustamme poikia löytämään elämälleen jotain arvokasta tai jotain minkä vuoksi tehdä asioita, sen paremmin pojilla menee. Mitä enemmän pojille luetaan ääneen tai kuuntelutetaan äänikirjoja, sen vahvemmin he tulevaisuudessa tarttuvat kirjaan. Mitä moninaisemmin kannustamme poikia löytämään myös muita polkuja kuin ”perinteiset miesten työt” tai stereotyyppiset roolit, sen parempi mahdollisuus pojilla on löytää oma tiensä.

Myös terve kilvoittelu voi olla hyvä asia. Esimerkkinä tästä on Patrik Laine, joka laukoi kiekkoja takapihalla kun muut tuskailivat tylsyyttä lähikaupan pihalla. Olisi myös hienoa, jos pojat alkaisivat saamaan kannustusta ja kunnioitusta viiteryhmässään, kun he pärjäävät koulussa tai lukevat. Tämä vaati isoa muutosta ja petraamista meidän aikuisten keskuudessa.

Mikäli haluamme tehdä jotain, se kannattaa tehdä nyt. Vika ei ole pojissa tai nuorissa. Ongelma on meissä aikuisissa, jotka emme luo uskoa tulevaan, vaan puramme pahan olon vihapuheeseen sekä annamme eriarvoisuuden kasvaa.

Poikien Puhelimen missio on alusta asti perustunut poikien tulevaisuudenuskon ja itsetunnon nostamiseen moninaisessa yhteiskunnassa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että työtämme tarvitaan vielä kauan.

 

 

Samasta puusta veistetyt…

Posted on by
Vastaus

shutterstock_182289464Istun kokouksessa, koska perheelläni on ongelma. Kokouksessa minulta toivotaan ymmärrystä. Minulle kerrotaan, että kaikki tekevät kyllä parhaansa. Minulle kuvaillaan, mitä kaikkea tehdään asian hoitamiseksi. Minulta toivotaan kärsivällisyyttä. Minua rauhoitellaan, sanotaan, että on tärkeää kuunnella molempia osapuolia. Minun toivotaan tukevan lastani, minua kehotetaan olemaan se aikuinen, joka näyttää esimerkkiä siitä, kuinka ongelmia rakentavasti ratkotaan.

Sitten siirrytään puhumaan lapselleni. Kerrotaan hänelle, ettei hän ole yksin ja että hänen olisi hyvä puhua aikuisille kokemuksistaan. Lapselleni sanotaan, että kaikilla on joskus hyviä päiviä ja joskus huonoja päiviä. Hänelle kerrotaan, että toiset lapset nyt usein sanovat asioita, joita eivät oikeasti tarkoita. Häntä pyydetään ymmärtämään, että toisella voi olla paha mieli jostain syystä.

Seuraavaksi käännetään katseet toiseen perheeseen. Kerrotaan toisen perheen äidille, kuinka tässä aiotaan edetä. Äitiä rauhoitellaan ja hänelle vakuutetaan, että asia selvitetään ilman, että ketään leimataan tai syytetään mistään. Toistetaan useamman kerran, että virheitä voi tapahtua ja että virheistähän oppii. Sanotaan, että tämä on juuri oikea ympäristö käsitellä asiaa.

Ja lopuksi sanat suunnataan tuon toisen äidin lapselle. Minä kuulen ymmärtäväiset, jopa myötätuntoiset sanat. Häneltä kysytään miksi hän toimi niin kuin toimi? Tiedämmehän me kaikki, että hänelle on selvää, ettei niin pitäisi toimia. Häneltä kysytään, ymmärsikö hän aiheuttavansa pahaa mieltä toiselle. Kuunnellaan hänen selityksiään siitä, kuinka kaikista ei voi tykätä. Hänelle toistetaan, ettei häntä oikeastaan syytetä mistään ja että aikuiset ovat hänen tukenaan. Hänelle sanotaan, ettei niin saa enää tehdä. Häntä pyydetään lupaamaan, että jatkossa toimii toisin.

Lopuksi tuo lapsi nieleskelee kyyneleitä kertoessaan kuinka hänen kissansa on kuollut. Se, että minun lapseni isä on kuollut, ei kiinnosta pöydän ääressä ketään. Minä en siitä maininnut, eikä lapseltani siitä kysytty, vaikka asia on yleisesti tiedossa. Tuo toinen lapsi saa kissatarinallaan myötätuntoa osakseen. Minun lapseltani toivotaan, että hänkin ymmärtäisi, kuinka paha mieli toisella on….

Minä en ymmärrä. Kuolleen kissan omistaja on ilkkunut, haukkunut, nimitellyt ja eristänyt minun lastani. Hän on tehnyt vakuuttavaa työtä. Lapseni on pitää itseään huonona, rumana ja tyhmänä. Lapseni saa viestejä, joissa kaverit kertovat, ettei hänen tarvitse pelätä koulussa. Mutta samalla kaverit vanottavat, ettei lapseni kerro kellekään, että he viestittelevät keskenään.

Kaikkea ei tarvitse eikä pidä ymmärtää. Kiusaajaa pitää voida sanoa kiusaajaksi. Kiusaaminen on aina väärin, olivatpa siihen johtaneet syyt mitä tahansa. Kiusaaja tarvitsee selkeän viestin siitä, että hänen tekonsa ovat vääriä ja niistä joutuu vastuuseen. Kiusaajan ei ole syytä kerjätä myötätuntoa, jos häntä sanotaan kiusaajaksi.

Rasistia saa sanoa rasistiksi. Rasistin on jouduttava vastaamaan teoistaan silloinkin, kun ne ovat ”yksittäistapauksia… kännissä ja yöllä… tarkoittamatta.. suuren yleisön väärin ymmärtämiä.. tulkintavirheitä….” On raukkamaista uhriutua siitä, että rasistia sanotaan rasistiksi.

Ei vihapuheelle, ei rasismille

Posted on by
Vastaus

shutterstock_106869785Elämmekö historiatonta aikaa…

Osallistuin joitakin aikoja sitten mielenkiintoiseen seminaariin. Seminaarissa käsiteltiin holokaustin merkitystä eurooppalaisen arvomaailman, ihmiskäsityksen ja yhteiskuntamoraalin kehittymiselle. Keskustelu oli vilkasta ja totta puhuen erittäin suoraa ja asioiden ytimen tavoittavaa. Panelisteina seminaarissa olivat ruotsalainen kirjailija Göran Rosenberg ja suomalainen ministeri, historioitsija Erkki Tuomioja.

Keskustelu kumpuili antisemitismistä isisiin, natsien valtaannousua -30-luvun Saksassa ruokkineesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä nykyisiin sosiaalisen median ulottuvuuksiin mielipiteen muokkaajina. Historia pitää muistaa. ”Ei koskaan enää”, sanoi Göran Rosenberg – ja kysyi heti perään: ”Miksi emme ole huomaavinamme, että joitain ihmisryhmiä epäinhimillistetään? Miksi emme äänekkäästi tuomitse vihapuhetta kansanryhmää vastaan, kun kohtaamme sellaista? Miksi media antaa sanavapauden nimissä rasisteille äänen? Miksi poliittiset puolueet vaikenevat rasismista?”

Natsisaksassa ihmisyys kadotettiin. Juutalaisilta riistettiin ihmisarvo tehokkaan propagandakoneiston tuella. Valtaan päästyään natsit aloittivat järjestelmällisen ja järjettömän ihmisten tuhoamisen. Kaikki tämä tapahtui nopeasti, tehokkaasti ja järjestelmällisesti.

Ihmisten mieliin vaikuttaminen. Jonkin ihmisryhmän eristäminen. Yhdenvertaisten oikeuksien kaventaminen – ja lopulta kaikkien oikeuksien kieltäminen niiltä, joita ei enää pidetty ”oikeina ihmisinä”.

Minä olen keskustellut lukuisia kertoja peruskoulunsa päättäneiden nuorten kanssa. Ja valitettavan usein olen joutunut toteamaan, etteivät nämä suomalaisen peruskoulun käyneet nuoret tiedä holokaustin historiasta juuri mitään. Meillä on keskuudessamme jopa aikuisia, jotka kieltävät holokaustin – ja sillä tavoin kieltävät eurooppalaisen historian. Vielä enemmän tunnen niitä aikuisia, joita asia ei kiinnosta. Tai jotka eivät halua asiasta puhua, kun se on niin kiusallinen ja ”vanha” juttu.

Ja minusta on alkanut tuntua siltä, kuin historia toistaisi itseään. Vähän verhotummin, vähän piilossa, vähän vähemmän räikeästi, mutta siellä se on. Netissä keskustelu siitä, kuinka joku ryhmä epäinhimillistetään, yksittäisen henkilön teko yleistetään koko ryhmää koskevaksi yleiseksi pahuudeksi, vääränlaisuudeksi, kulttuuriseksi piirteeksi.
Europarlamentaarikon hurraava ja kaikenlaiseen rasistiseen ajatteluun ohjaava blogikirjoittelu. Kansanedustajien lausahdukset ja kommentit, joissa ihmisarvoa ja yhtäläisiä oikeuksia ei tunnisteta kaikille kuuluvaksi.

Mutta hulluinta on, että mainitsemassani seminaarissa kaikenlaisen elitistisen rasismin puolueessaan mahdollistava – ja siten myös siihen peruskansalaisia kannustava – rasisti pestiin puhtaaksi rasistisista teoista ns. ei-rasistien toimesta. Ihmiset, jotka puheenvuoronsa aloituksessa muistivat mainita olevansa suvaitsevia, avarakatseisia ja kaikin puolin mukavia maailmaasyleileviä ihmisiä, vakuuttivat seminaarin yleisölle, että ”tuo henkilöhän ei itse ole rasisti….”

Minä en ymmärrä tätä. Jos tietoisesti suljen silmäni rikolliselta toiminnalta (= vihapuhe, kunnialoukkaus, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, lainvastaisten tekojen valmistelu…) ja tarjoan rosvoille mahdollisuuden rötöstellä, enkö minä silloin olen yhtä syyllinen kuin rikoksen tekijä? Enkö minä ole silloin vastuussa avunannosta? Ja enkö minä silloin laiminlyö ilmoitusvelvollisuuteni, kun tiedän, että joku porukka suunnittelee ja valmistelee rikollisia puuhia?

Historiaa ei pidä unohtaa – historia pitää tuntea, siitä pitää oppia, jotta se ei toista itseään.

Yoda: ”Pelko johtaa vihaan, viha johtaa raivoon, raivo johtaa kärsimykseen”

Posted on by
1

Yoda-Fear-is-the-path-to-the-dark-side

Jos olet joskus ollut eksyksissä, tiedät, että eksyttäessä etsitään tuttuja maamerkkiä maastosta tai ystävällisiä kasvoja väkijoukosta. Ja kun tutun polun tai kadunkulman vihdoin löytää, kun näkee ystävälliset kasvot, ihmisen, jolta saa apua, rauhoittuu hätääntynyt mieli – nyt on suunta mihin kulkea, joku joka neuvoo tien ja joka askeleella huomaat olevasi lähempänä kotia, turvallisessa, ystävällisessä ympäristössä. Pelko häviää, energia virtaa ja askeleet kevenevät.

Kaikki me joudumme joskus sietämään pelkoa, mutta jatkuva pelon kanssa eläminen on valtavan kuluttavaa.

Kohtaan työssäni paljon maahan muuttaneita aikuisia ja heidän Suomessa tai muualla syntyneitä lapsiaan. Kohtaan työssäni myös paljon pelkoja. Kotoutuvien ihmisten menneisyyteen liittyviä pelkoja, mutta myös nykyhetkeen ja tulevaisuuteen liittyviä pelkoja.

Kun on onnistuttu pääsemään entisen ympäristön aiheuttamista peloista – on muutettu Suomeen – kaikenhan pitäisi olla hyvin? Enää ei ole syytä pelätä sotilaita eikä väkivaltaa, ei nälkää, ei köyhyyttä, ei yksinäisyyttä eikä koulutuksen puutetta.

Mutta monet kohtaamani ihmiset pelkäävät edelleen. Pelko vain on muuttanut muotoaan. Vaikka aiempi uhka onkin poistunut, sen tilalle on tullut uudenlainan turvattomuus, epävarmuus ja kauhu. Pelko on asettunut muuttaneen mieleen, käynyt taloksi muuttaneen kotiin.

Turvapaikkaprosessissa on jatkuvasti läsnä pelko siitä, saako jäädä vai joutuuko lähtemään. Jos saa jäädä, vähintäänkin maailmalle jääneiden perheenjäsenten ja läheisten puolesta pelottaa edelleen – kuinka heidän käy, saako perheenjäsen tulla Suomeen? Niinpä pelko siitä, näkeekö läheisiä enää koskaan, jää.

Jos muuttaa maahan töihin tai menee naimisiin pelottaa, että onkin tehnyt elämässään väärän ratkaisun. Oikean ratkaisun itselleen, mutta väärän jonkun toisen ihmisen mielestä.  Pelottaa, että se toinen kritisoi ja arvostelee kannustamisen ja tukemisen sijaan.

Pelottaa, ettei tule ymmärretyksi. Tai vielä enemmän voi pelottaa, ettei itse ymmärrä. Pelottaa, mihin molemminpuolinen ymmärtämättömyys johtaa?

Pelottaa, ettei tule hyväksytyksi tai tulee väärin kohdelluksi.  Pelottaa, ettei osaa puolustautua. Tai ettei saa mahdollisuutta puolustautua. Tai ettei tiedä, miten puolustautua. Pelottaa, kun ei tiedä, kannattaako edes yrittää puolustautua.

Pelottaa yksinäisyys.  Pelottaa, että joutuu olemaan riippuvainen toisten avusta ja hyväntahoisuudesta. Pelottaa, ettei saa apua vaikka mikä olisi tai ettei tule hyväksytyksi vaikka mitä tekisi.

Puhumattakaan siitä, että pelottaa löytyykö töitä ja jos löytyy, sekin voi pelottaa. Entä jos työnantaja ei ”näe” aiempaa työkokemusta? Tai ei hyväksy turbaania? Tai työkaverit eivät hyväksy joukkoonsa?

Pelottaa löytyykö asuntoa, oppiiko kieltä? Ja jos oppii, oppiiko koskaan riittävän hyvin? Mitä, jos aina sanotaan, ettei kielitaito riitä? Pelottaa, kun ei tiedä kuka päättää mikä on ”riittävän hyvä kielitaito”.

Viranomaiset pelottavat, mutta tuntematon, hymytön naapurikin pelottaa. Pelottaa kadulla ja pelottaa kaupassa. Pelottaa, että tekee jotain, joka saa naapurin raivostumaan. Ja vaikka tietää, että se naapuri toimii väärin, tuntuu koko ajan, että itse on väärässä paikassa tai väärään aikaan.

Pelottaa, kun ohikulkijat tarkoituksella, ja kanssakulkijatkin huomaamattaan, antavat ymmärtää, ettei kuulu tänne. Pelotta, kun ei tiedä, minne sitä sitten kuuluisi….

Pelottaa, ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Pelottaa tuntematon tulevaisuus. Ja ennen kaikkea pelottaa lasten tulevaisuus. Miten lapset selättävät pelkonsa maassa, jossa kansanedustaja saa huudella ”neekeriukkoa”, maassa jossa uutisoidaan uusien pakolaisten ”hankkimisesta varastosta”, maassa jossa naapuriin muuttaneen kongolaisperheen ikkunoita kivitetään tai lasten päälle syljetään kadulla.

Monien asiakkaideni kodeissa Pelosta on tullut perheenjäsen. Pelko on asettunut olohuoneeseen, ottanut paikan ruokapöydässä.  Pelko seuraa perheen mukana pihalle ja puistoihin, töihin ja kouluihin, kauppoihin ja kaduille joka päivä. Pelko on ovela ja sitkeä, se naamioituu usein, mutta siellä se lymyää Pärjäämiseen ja Epävarmuuden naamareiden takana. Ja aikuisten Pelko asettuu lastenkin arkeen, ottaa tehtäväkseen opettaa myös lapsia pelkäämään.

Pelko saa ihmiset etsimään suojaa. Pelosta halutaan päästä eroon, suojaan edes hetkeksi. Ja suojaa etsitään hymyistä ja halauksista, ymmärryksestä ja yhteisestä naurusta – ihmisiltä, naapureilta, sinulta.

Jos suojaa ei löydy naapureilta, ei pääse kylään eikä kahville, ei löydy juttukaveria leikkipuistosta eikä koulun pihalta – mistä sitten? Joskus löytyy toisesta maahan muuttaneesta perheestä toinen Pelko – ja joskus löytyy Pelko seinän takaa, sinun kodistasi ja parhaan ystäväsi kodista.

Ja kas, kaksi Pelkoa yhdessä vahvistuvat ja voimaantuvat, Pelon häätäminen vaikeutuu entisestään. Pelot kokoontuvat, ruokkivat toisiaan ja alkavat vakuuttaa kuuluvansa tänne, ihmisten arkeen.

Miten häätää Pelko? Miten suojella lapsia Pelolta? Miten pysäyttää pelon kasvu Raivoksi ja Kärsimyksesksi?

Kaikki asiakkaani haluaisivat suojella lapsiaan. Aina, kaikelta mitä ikinä lapset keksivätkin pelätä. Jos myös sinä haluat suojella lapsia, kaikkia lapsia, auta naapuriasi karkottamaan Pelko. Karkota oma Pelkosi, ylitä ennakkoluulosi ja kutsu naapurisi kahville, lähtekää yhdessä leikkipuistoon.

Kuva: http://www.glavo.net/images-quotes/love-quotes-by-yoda/attachment/love-quotes-by-yoda-936

Koulutien arjen ilot

Posted on by
Vastaus

Keskustelin Taiwanista kotoisin olevan tuttavani kanssa lasten arjesta Suomessa. Hän on muuttanut vajaat pari vuotta sitten Suomeen. Hän kysyi, kulkeeko 12-vuotias poikani todellakin yksin koulumatkat? Kerroin vähän hämmentyneenä, että kyllä vain, kuten useimmat muutkin jo ekaluokasta lähtien. Tuttavaani ihmetytti silti. Hänen kotimaassaan vielä lukioikäisetkin viedään ja haetaan koulusta.

Arkielämän turvallisuus on minulle täkäläisenä niin itsestään selvää, etten edes huomaa sitä. Tämä turvallisuuden tunne ei ole syntynyt hetkessä. Hyvinvointivaltiota rakentamalla on turvattu arkea kaikille jo vuosikymmeniä. Suomesta ei tietääkseni löydy yhtään niin pahamaineista lähiötä, etteivät vanhemmat uskaltaisi lähettää lapsia yksin kouluun.

Ainoa ryhmä, jolla pelkoja ehkä on, ovat näkyvien vähemmistöjen perheet. On pidettävä huolta, ettei pelko rasistisista huuteluista tai hyökkäyksistä varjosta näiden lasten koulutietä. Muualta muuttaneilla vanhemmilla menee oma aikansa, ennen kuin he uskaltavat luottaa arjen turvallisuuteen täällä.

Lasten turvallisuus kodin ulkopuolella on todellista arjen luksusta, jota ei rahalla voi ostaa. Mutta varoja siihenkin mutkan kautta tarvitaan, hyvinvointivaltiota rahoittavien verovarojen kautta. Pidetään kaikkien lasten turvallisuutta yllä ja kieltäydytään antamasta pelolle valtaa vastakin!

Aamubussi

Posted on by
Vastaus

Kuljen aamuisin bussilla töihin. Odottelen bussia meluisan Hämeenlinnanväylän varrella, kuten lukuisat muutkin työmatkalaiset. Viime keväänä satuin joitakin kertoja samaan bussiin pienen päiväkotimatkalaisen ja hänen äitinsä kanssa. Alkuun olimme vain matkustajia bussissa.

Pian huomasin, että mehän odottelemme bussia samalla pysäkillä. Erään kerran satuimme bussiin, joka oli tupaten täynnä. Pieni päiväkotilainen sinnitteli seisten käytävällä äitinsä vieressä. Istumapaikkaa ei pojalle kukaan tarjonnut. Mutta kun bussista poistui matkustaja, vapautui paikka. Siinä se istumapaikka nyt oli, ihan minun edessäni. Pojan äiti ei siihen rohjennut lasta nostaa, sillä käytävällä seisovia aikuisia oli paljon. Niinpä minä nostin pojan istumaan: ”Istu tähän, bussissa voi kaatua helposti.” Hämmentynyt äiti kiitteli vuolaasti.

Tästä alkoi bussituttavuutemme. Pysäkillä seistessämme hymyilimme. Keskustelimme säästä ja bussien aikatauluista. Pieni poika osallistui ahkerasti keskusteluun. Hän kertoili tarinoita päiväkodista ja siitä kuinka hänestä pian tulee eskarilainen, synttärit ovat syksyllä. Ja isästä, joka käy töissä ja ansaitsee niin paljon rahaa, että poika saa uuden kännykän kun menee kouluun. Toisinaan oikein odotin näkeväni pojan äiteineen bussipysäkillä – on mukavaa matkustaa yhdessä ruuhkabussissa, jotenkin matkakin tuntuu lyhyemmältä.

Tuli kesä, jäin lomalle, enkä nähnyt pitkään aikaan päiväkotiin matkaavaa pikkumiestä. Kunnes tänä aamuna kuljin tuttua reittiä pysäkille päin – ja kas, siinähän poika äitinsä kanssa oli. Asuvat lähitalossa. Kesä on vietetty leikkipuistossa ja uimassa. Lämmintä on ollut. Isä on edelleen töissä. Ja pojasta tullut eskarilainen. Ihailemme yhdessä uutta lippalakkia ja hienoja sormikkaita, joita syksyllä varmaankin tarvitaan. Lehdetkin putoavat kohta puista.

Sitten poika kertoo minulle asian, jota en hänen mielestään ole tainnut huomata. Hän on afrikkalainen. Ja äiti myös. ”Ai niinkö”, totean, ”minusta sinä kyllä olet ihan suomalainen.” Poika tuijottaa minua hämmästyneenä. Äiti hymyilee hiljaa. ”Mutta kaikki sanoo, että mä olen afrikkalainen.” ”No, sinä asut tuossa mun naapurissa melkein, kuljet samalla bussilla kuin minä, sinä käyt eskarissa ja minä töissä, me puhumme molemmat suomea – kyllä sinä olet ihan yhtä suomalainen kuin minäkin. Ja minusta on hienoa, että olet vähän afrikkalainenkin jos haluat.”

Hämeenlinnan väylän pysäkillä on niin meluisaa, että on pakko lähes huutaa, jotta saisi äänensä kuuluville.  Ja kas, pysäkillä, jolla ei kukaan yleensä puhu kellekään koskaan mitään, kuulen vierestäni miehen äänen: ”Karkasiko poika?” Käännyn katsomaan, mies osoittaa pientä juttukaveriani, joka on siirtynyt kiipeilemään porraskaiteella. ”Ei karannut, hän vaan tykkää kiipeillä. Bussin odottelu on tylsää.” ”Juu, pojat on sellaisia, kaikenlaiset pojat,”  jatkaa mies.

Huomaan sivusilmällä, että pojan äitikin on siirtynyt kauemmas minusta. Ja samalla bussi tulee. Mies tulee ihan viereeni jonoon päästäkseen bussiin ja kysyy minulta: ”Minkä maalaisia nuo ovat?” ”Ihan ovat suomalaisia”, on pakko vastata lippua matkakortinlukijan luona näyttäessäni. Mies vaikenee, mutta huomaan, että äiti ja poika hymyilevät. Bussista poistuessaan molemmat vilkuttavat minulle innokkaasti. Suomensomalialainen äiti poikansa kanssa menossa eskariin.

Ja minä mietin, kuinkahan usein poika kuulee olevansa ”ei-suomalainen”, ennen kuin hän on niin iso, että matkustaa päivittäin töihin bussilla. Ja tapaa ehkä bussissa jonkun pienen suomalaislapsen, joka ei meidän aikuisten takia ymmärrä olevansa suomalainen.