Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu paljon lapsettomuudesta. Päättäjät ovat huolissaan väestön määrän putoamisesta. Tilastot kertovat, että lapsia tehdään koko ajan vähemmän. Osa ihmisistä on lapsettomia omasta tahdostaan ja heidän valintaansa tulee kunnioittaa. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa lasta vaikka kuinka haluaisivat.

Ihmisten erilaiset elämäntilanteet häviävät tilastoiden keskiarvoihin. Lehtien otsikot voivat tuntua tahattomasti lapsettomista kipeältä. Moni heistä saattaa ajatella, että kyllähän sitä lapsia tekisi, jos se olisi mahdollista.

Jokaisella lapsettomalla ihmisellä on oma tarinansa lapsettomuudesta. Se saattaa olla tarina siitä, kuinka koko elämä on mennyt oikean kumppanin etsintään. Rakkaussuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen vakiintumista. Lapsettomuuden tarina voi myös kertoa rakkauden löytymisestä, mutta sen jäämisestä lapsen osalta hedelmättömäksi. Elämä on ollut molemmille vuoristorataa, jossa toiveet, kaipaus, odotus ja pettymys ovat vuorotelleet. Sekä rakkauden etsijä, että sen löytäjä voivat olla molemmat uupuneita, uupuneita odottamaan ja pettymään toiveessaan saada oma lapsi.

Jossain vaiheessa jokainen ihminen väsyy kaipaamiseen. Voi olla helpottavaa tulla ikään, jolloin lasten saanti tulee biologisesti mahdottomaksi. Vaikka olisi surrut omaa lapsettomuuttaan jo pitkään, saattaa tuntua helpottavalta päästää viimeisestäkin toivon rippeestä irti. Silloin elämää voi alkaa rakentamaan niille odotuksille, jotka ovat vielä mahdollisia.

Irti päästäminen vuosikymmenien mittaisista haaveista ei ole kuitenkaan helppoa. Kun on odottanut ja tehnyt paljon töitä jonkin asian suhteen, voi tulla tunne, että pettymykselle pitäisi olla joku kohde. On hankalaa kun ei ole ketään johon kohdistaa kaikkea sitä tunteiden sekamelskaa. On aika persoonatonta olla vihainen elämälle. Ihmisille opetetaan pienestä pitäen, että kaikille pitää olla reilu ja kohtuullinen. Elämä ei kuitenkaan aina ole reilu takaisin. Vaikka tekisi kaiken oikein, ei aina saavuta mitä haluaa.

Lapsettomuuden suru on kummallista surua. On helpompaa lohduttaa läheisensä menettänyttä kuin ihmistä joka suree jotakin joka ei ole koskaan elänyt. Kysymys on kuitenkin samalla tavalla menetyksestä. Sisäisestä potentiaalista, lapsesta joka on elänyt ihmisen mielessä hyvin pitkään, mutta ei ole koskaan saanut muotoa. Nykyään tiedetään, että suru ei ole kaunis kaari joka alkaa menetyksestä ja päättyy hyväksymiseen. Suru tekee pienen pesän ja on aina olemassa, toisinaan pienempänä ja toisinaan suurempana. Yleensä heräten eloon aina silloin kuin menetyksestä muistutetaan. Myös normit, joita yhteiskunnassa luodaan, saattavat joskus ylläpitää surua. On kipeää huomata, että itseltä uupuu jotain sellaista jota valtaosalla on.

Voiko menetyksestä huolimatta elää hyvää elämää? Suomen Kuvalehti järjesti 2009 kirjoituskilpailun teemalla ”hyvä elämä”. Kirjoittajat olivat enimmäkseen ihmisiä, joiden elämässä oli ollut isoja suruja, ei niitä joiden elämä oli mennyt oppikirjan mukaan. Kaikki kirjoittajat olivat erilaisissa elämäntilanteissa, oli leskiä, perheellisiä ja sinkkuja. Kirjoituksista saattoi tehdä muutamia tärkeitä huomioita. Hyvään elämään kuuluu myös kärsimys. Kukaan ei pysty sitä välttämään. Oma asenne ja pyrkimys pienistä asioista ja hetkistä nauttimiseen auttaa. Se, että tulee taloudellisesti toimeen tuo turvan, rikas ei tarvitse olla. Viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, hyviä ihmissuhteita.

Positiivisen psykologian tutkimuksissa on saatu samankaltaisia tuloksia. Ihmisille tärkeintä näyttää olevan se, että he itse kokevat elävänsä merkityksellistä elämää. Ihminen tunnistaa omat hyvät ominaisuutensa ja pystyy käyttämään näitä johonkin yhteiseen hyvään. Ihminen tarvitsee myös kokemuksen sitoutumisesta ja kuulumisesta johonkin. Se voi olla sitoutumista toiseen ihmiseen, ihmisiin tai sitoutumista johonkin itselle tärkeään asiaan.

Jokaisen ihmisen kipu on aina ainutlaatuisesti koettu. Voimme kuitenkin yrittää ymmärtää jotakin tuosta kärsimyksestä, koska surua me koemme kaikki. Yhteiskunnassa olisikin tärkeä viljellä enemmän sitä asennetta, että pyrittäisiin näkemään yhdistäviä asioita, ei erottavia. Tällä hetkellä valtamediassa vilisee kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, lapsettomat parit ja perheelliset, parisuhteessa elävät ja sinkut. Listaa voisi jatkaa pitkään. Olisi hyvä aina ajoittain muistaa, että ihmisiä lopulta yhdistävät useammat asiat kuin erottelevat.

Oxford Handbook of Positive Psychology (2009). Snyder, C.R ja Lopez, S.J. Oxford univercity Press.

Huomenna, 13.5. vietetään Lapsettomien lauantaita.

Neuroni etsii toista neuronia

shutterstock_213491296Sanotaan, että ero on yksi ihmisen elämän suurimmistä kriiseistä. Se on totta! Jotta kriisin mittasuhteet tulisivat meille ymmärrettäväksi, täytyy palata pitkälle ihmisen kehityshistoriaan.

Ihmisen elämän ensimmäinen kiinnittymisen kohde on oma vanhempi. Tämä suhde symboloi meille turvaa ja tarpeidemme tyydyttymistä. Pieni lapsi tekee kaikkensa, että yhteys tärkeimpään ihmiseen säilyisi. Kehityksen myötä lapsi tulee kuitenkin vähitellen tietoiseksi siitä, että vanhempi ei tule olemaan tuossa aina. Jossain vaiheessa meidän tulee siirtää odotuksemme turvasta ja läheisyydestä johonkin toiseen ihmiseen, vertaiseen. Ystävyyssuhteissa ja ensimmäisissä seurusteluyrityksissä harjoittelemme tätä. Tässä vaiheessa omat vanhemmat edustavat meille kuitenkin vielä tärkeintä turvaa.

Tämä muuttuu, kun sitoudumme aikuisena todella toiseen ihmiseen. Ihmiseen joka on tasavertainen suhteessa meihin. Hazan ja Zeifman (1999) huomasivat, että seurustelusuhteissa kesti noin kaksi vuotta, että siihen alkoi muodostua samankaltaisia piirteitä kuin lapsen kiinnittymisessä omaan vanhempaan. Tämä tarkoitti sitä, että kahden vuoden jälkeen suhde alkoi symboloida siinä olevalle yhä voimakkaammin turvaa. Toisesta ihmisestä tuli se kohde, johon kohdistettiin odotukset tulevaisuudesta, tärkeimmät tarpeet ja toiveet. Puolisosta tuli myös se ihminen, jonka puoleen käännyttiin, kun elämä koetteli tai stressasi.

Mitä tapahtuu, kun tulee ero? Yllättäen ihminen joka edustaa meille turvaa ja jatkuvuutta ilmoittaa, että on lähdössä. Ei halua enää olla tässä.

Ihmisen riippuvuutta toisista voi kuvata hermosolun avulla. Hermosolut eli neuronit ovat kiinnittyneitä toisiin hermosoluihin. Jos solun toisella puolella oleva neuroni kuolee, solu lähtee etsimään uutta neuronia johon yhdistyä. Tämä johtuu siitä, että neuroni ei voi elää ilman toiselta neuronilta saamiaan impulsseja. Jos se jää ilman niitä, niin ennen pitkään se tuhoutuu.

Kuten solulle, myös ihmiselle eristäytyminen on tuhoisaa. Kun tärkeä ihmissuhde päättyy, tarvitsemme toisia ihmisiä, joihin kiinnittyä. Nämä eivät välttämättä ole rakkaussuhteita. Ne voivat olla mitä tahansa läheisiä suhteita, joista voimme kokea saavamme turvaa tai läheisyyttä. Nämä suhteet ovat vähän kuin tekohengitystä. Ne pitävät solun elossa, kunnes se on riittävästi vahvistunut voidakseen mahdollisesti kiinnittyä uuteen soluun.

Jos siis kohtaamme toisia soluja, jotka etsivät kohdetta, niin uskalletaan kiinnittyä niihin. Voimme pelastaa yhden arvokkaan ”ihmissolun”. Ties mitä tuo solu vielä tulevaisuudessa saa aikaiseksi.

Hazan, C. & Zeifman, D. (1999). Pair bonds as attachments: Evaluating the evidence. In J.Cassidy & P.R. Shaver (Eds.) Handbook of Attachment Theory and Research.