Tag Archives: pikkulapsiperhe

Parisuhteellakin on stressiraja

Posted on by
Vastaus

”Kaikkihan me ollaan kivoja Kanarialla”, totesi eräs viisas kollega. Rentona, levänneenä, ja mukavia asioita tehden ihmisen parhaat puolet voivat tulla esiin.

Entä sitten räntäsateessa, kun illat pimenevät, ja puolisot rojahtavat iltaisin väsyneinä kotisohvalle? Kumpikin on herkkänä sille, onko toinen kuulolla, auttaako toinen, ajatteleeko toinen minun hyvinvointiani. Kummallakin on odotuksia toisiaan kohtaan. Kumppaneiden voi olla helpompi ottaa vastaan kuin antaa huomiota toiselle.

Työkavereille ja puolitutuille on helppoa olla mukava. Läheisessä parisuhteessa ihminen näyttää itsestään myös ”kääntöpuolet”.  Kumppanin ilme voi muuttua kotiin tullessa, kun ovi sulkeutuu. Small talk jää, ja todelliset tunteet, kuten väsymys, nousevat pintaan. Arki voi olla monille ihanaa ja tasaista elämää, mutta puolison kanssa jaetaan myös arjen rankimmat hetket. Kaikissa parisuhteissa on vaikeampia aikoja. Erityisesti lasten syntymä lisää tyytymättömyyttä parisuhteeseen. Myös esimerkiksi työelämän ongelmat tai työttömyys voivat heijastua parisuhteen hyvinvointiin.

Työ- tai vaikkapa opiskeluun liittyvästä stressistä selviäminen vaatii aikaa ja palautumista. Samoin parisuhde tarvitsee palautumista stressistä.

Jokaisella parilla on omat tapansa ennaltaehkäistä stressiä. Samoin kumppaneilla on erilaisia keinoja palautua parisuhdetta koettelevista elämänvaiheista. Todennäköistä on, että kumppaneilla on myös keskenään erilaiset tavat selvitä stressistä. Yksi saattaa ehkä lisätä kierroksia, toinen voi vetäytyä omiin oloihinsa. On tärkeää ymmärtää, että kumpikin yrittää omalla tavallaan selvitä haastavasta tilanteesta.

Parisuhdetta voi vaalia yrittämällä pitää stressi siedettävissä mittasuhteissa. Ruohonjuuritasolla ihminen joutuu rajaamaan menojaan ja sanomaan myös ”ei”. Välillä on pysähdyttävä, ja joskus parisuhteelle on vain raivattava aikaa.

Stressaavan arjen keskellä voi muistuttaa itseään siitä, että kumppani ei ole vastustaja vaan kanssamatkaaja. Yhdessä voi pyrkiä tekemään arjesta sellaista, että parisuhde kestää rankemman vaiheen yli – kunnes taas olette teidän ”Kanariallanne”. Jos palautumista ei ole näköpiirissä, sitä voi myös surra yhdessä.

Missä menee sinun parisuhteesi stressiraja? Miten voit kertoa puolisollesi, että nyt liikutaan lähellä stressirajan rotkoa, ja että jotain olisi tehtävä asialle? Ketkä ovat ne läheiset, jotka tukevat parisuhdettanne? Keiltä voi pyytää apua?

Entä millä keinoin parisuhteenne palautuu stressistä? Onko teillä viime aikoina ollut riittävästi aikaa palautumiseen, parina?

Oma arjen Kanaria voi olla pieniä tekoja. Kysy, mitä puolisosi kaipaisi tänä arkipäivänä.

Lähteitä:

Gottman, J. M. & Gottman, J. S. (2007) And Baby Makes Three: The six-step plan for preserving marital intimacy and rekindling romance after baby arrives. New York: Crown.

Haid, Marja-Lena & Seiffge-Krenke, Inge (2013). Effects of (un)employment on young couple´s health and life satisfaction. Psychology & Health, 28(3), 284-301.

Parisuhteen tueksi:

Perheaikaa -sivusto

Tietoa ja palveluita

Äidille sopiva työpaikka on kaikille hyvä työpaikka

Posted on by
Vastaus

blogibanneri_parassyy_584x100shutterstock_194586539Puhelin piippaa aamulla: ”Jaakko kuumeessa. Tulen iltapäivällä, jos mummi ehtii hoitamaan.” Syksyn flunssakausi on siis käynnistynyt. Toivottavasti ei enempää tällä viikolla, huokaa esimies.

Nuorilla vanhemmilla, etenkin äideillä, on vahva riskirekrytoinnin leima, sillä pikkulapsiperheessä sairastumisia ja poissaoloja ei voi välttää eikä vanhempainvapaiden määrää ja pituutta etukäteen arvata. Moni rekrytoija miettiikin tarkkaan, valitseeko hakijan, jonka lapset ovat vasta suunnitelmissa tai ihan pieniä, vai sen, jonka pahimmat ruuhkavuodet ovat jo ohi. Tai valitseeko naisen vai miehen.

Haasteita toki on, mutta silti riskileima on liian vahva. Oman kokemukseni mukaan moni pienten lasten vanhempi osoittautuu – tai oppii nopeasti – loistavaksi organisoijaksi. Kun tekemistä ja huolehdittavaa on paljon, tehokkuus yllättäen kasvaa, mikä ei työnantajan kannalta ole ollenkaan huono juttu.

Nykyinen työelämä on niin vaativaa, että työ voi pahimmillaan viedä lähes kaiken valveillaoloajan. Osa tekee iltatöitä seuraavaa YT-kierrosta kauhulla odotellen, osalla se kuuluisa työn imu on niin kova, että työ menee kaiken muun edelle: lapsetkin tietävät, että lomalle mennään vasta kun ”äitin pojekti” on valmis.

Esimiehen tehtävä on määrittää tavoitteet, sopia työnjaosta ja auttaa ratkomaan ongelmat. Esimiehen tehtävä on huolehtia myös alaistensa jaksamisesta. Silloin kun työtilanne vaatii kaikilta venymistä, silloin kun ruuhkavuodet kasaavat kuormaa, mutta myös silloin, kun työ meinaa imaista kokonaan.

Työn ja perheen yhteensovittaminen on varmasti suurin haaste lapsiperheille, mutta aikatauluttaminen tai työhön täysillä panostaminen voi olla vaikeaa muissakin elämänvaiheissa ja hyvin monenlaisista syistä. Voi olla huoli ikääntyvistä vanhemmista, kotona meneillään rakennusprojekti tai mieltä painamassa kesken jäänyt gradu. Myös isot vastoinkäymiset, sairastuminen, kuolema, työttömyys tai parisuhdekriisi osuvat monen elämään ja vaikuttavat työvireeseen.

Esimieheltä odotetaan yhä enemmän valmentajan ominaisuuksia: kannustusta, sparrausta, esimerkkiä ja empatiaa. Inhimillisyys on tulevaisuuden johtajan tärkein ominaisuus, oli erään johtajakyselyn tiivistys.

Inhimillinen johtaminen edellyttää, että esimies tuntee porukkansa ja ymmärtää ihmisten arkea. Esimerkiksi se, miten paljon ilta- tai viikonloppukokouksia järjestetään, miten tiivis elo- tai joulukuun työkalenteri on, tai kuinka paljon työtä voi tehdä etänä, on monelle oleellinen asia.

Kaikkein tärkeintä on huolehtia, ettei kenenkään työkuorma ole kohtuuton ja että aikatauluissa on sen verran väljyyttä, että yllättävät tilanteet pystytään ratkomaan.

Pienten lasten äitejä ei kannattaisi missään tapauksessa ohittaa työnhakijoina. Päinvastoin, heidän tarpeitaan voisi käyttää mittarina hyvien työjärjestelyjen kehittämisessä. Se mikä sopii pienen lapsen vanhemmalle, on hyvä järjestely monelle muullekin.

Liisa Partio
Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton viestintäjohtaja

Lue lisää esimiehen hyvistä käytännöistä.

Miten paljon oletkaan auttanut minua

Posted on by
Vastaus

#mannankanssa

Käytiin Mannan kanssa Lastenklinikalla magneettikuvauksessa joka tehtiin nukutuksessa. Molempia jännitti. Toinen meistä teeskenteli reipasta ja toinen oli oikeasti reipas. Toinen meistä jännitti kuvauksen tuloksia, toinen unikorkin laittamista.

Unikorkki2Perillä päälle puettiin marjapuuron värinen pyjama, jossa oli valkoiset muovinapit. En jaksanut kovasti keskittyä arvioimaan sairaalan sukupuolittuneita värivalintoja, mutta huomasin ne kyllä.
Toivottavasti Uuden Lastensairaalan unisex-pyjamakuoseina nähdään muumimaailmojen metsät, saaristot, tähdet ja avaruus.

Yritin kiinnittää lapsen huomion leluihin ja värikkäisiin kuviin seinillä. Odotushuoneessa olikin upea härveli: lelujen magneettikuvauslaite. Siihen sai laittaa otuksen kuvattavaksi. Samalla kun otus liukui putken sisään, se ilmestyi tv-ruudulle ja esitteli itsensä. Mahtava vekotin, joka auttoi unohtamaan jännityksen.

Nukuttamista varten käteen laitettiin puuduttavaa geeliä ja unikorkki eli kanyyli. Lapsi pelkäsi kipua niin että veti itsensä jäykäksi pötköksi. Kynnet, joiden alla oli runsaasti muovailuvahaa, painautuivat kämmenselkääni, mutta eivät tehneet kipeää. Sain olla tukena, kelpasin auttajaksi. Se on hyvä tunne. Unikorkkiin valutettiin unimaitoa, ja Manna lysähti sylini kautta uneen toimenpidepöydälle.

Kuvauksen ajan istuin odotushuoneessa syvälle omiin ajatuksiini uppoutuneena. Sairaalaympäristö nosti pintaan kovia muistoja. Huomasin toivovani, että Mannakin jonakin päivänä ymmärtäisi, miten ratkaisevan paljon hän on auttanut ja tukenut minua. Minun lääkärikäynneilläni, hoidoissani, pelon hetkillä, arjen ylivoimaisuuden pyörteissä. Olemme Mannan kanssa kulkeneet yhdessä melkoisen matkan.

Kun vanhempi sairastuu vakavasti lapsen ollessa pieni, ihmiset saattavat surkutella tilannetta. Oi ei juuri nyt, kun on vauva ja kaikki. Kyllä, edessä on erilainen vauva-aika, jota meilläkin värittivät onnen hetkien lisäksi karut totuudet ja epätoivon lohduttomat kyyneleet. Samalla pikkulapsivaiheen touhukkuus kuitenkin myös kannattelee sairastunutta ja kiinnittää tiukasti arkisiin asioihin ja tähän hetkeen. Elämään. Toivoon. Kakkavaippoihin. On lähes mahdotonta murehtia katsoessaan vauvan ilosta sädehtiviä kasvoja. Oman pelkonsa ja pahoinvointinsa pimeyteen ei ehdi upota kovinkaan syvälle, kun jo kuuluu vaativa huuto tai hurmaava kikatus.

– Mammaaaaa! Sain mehujään JA pillimehun! Nyt oon apina ja istun täällä häkissä! (sairaalasängyssä).

Selvästikin on aika havahtua ajatuksista ja tarttua lämpimään, pulleaan käteen. Hyvin sujui, mahtava juttu!

härveli

Kumeja ja purukumeja

Posted on by
Vastaus

#mannankanssa

shutterstock_108585317Käytiin Mannan kanssa ruokakaupassa. Se sujuu nykyään jo hyvin. Ei enää mahasyöksyjä lattialle pudonneiden irtokarkkien perään, ei kovaäänistä laulua ostoskärryissä istuen ”Ostakaaa makkaraaa, markalla ja kahdella jo paljon saaa!”, ei itkupotkuraivareita.

Tv:n Super Nannyn oppien mukaisesti annan kaupassa lapselle pieniä tehtäviä: hae kurkku, punnitse parsakaali, otatko pikkukärryt. No okei, lupaan joskus mehujään jos kauppareissu sujuu mallikkaasti.

Yleensä suunnittelen jo kotona ostoslistaa, maltan matkalla odottaa kun Manna poimii tuskastuttavan hitaasti voikukkia, neuvottelen herkkuhyllyjen luona rauhallisesti siitä, mitä ostetaan ja etenkin siitä, mitä ei osteta, asetun lööppien eteen jos tikkukirjain-otsikot ovat karmaisevia. Harrastan ennaltaehkäisevää riskienhallintaa ja koen pieniä onnistumisen tunteita. Homma sujuu tälläkin kauppareissulla, kunnes kassajonossa.

– Äiti mikä toi on?
– Ai mikä? Mitä sä näytät?
Pieni päättäväinen sormi osoittaa kondomipakettia. Aivoissa käynnistyy pikakelaus. Mitä pitikään sanoa, aina on oltava rehellinen, mutta puhuttava lapselle ikätasoisesti, mitä asiantuntija neuvoisi, totakin naista hymyilyttää, odottaa että sanon jotain tyhmää, ei kun nyt aikuisen rauhallisesti, valehtelen, enkä valehtele, kiertoilmaus tai ohitus – joo se on hyvä suunnitelma.

– Ai tää? Nää on semmosia kurkkupastilleja. (Jes. Hyvä hämäys.)
– EI ku toi! Mä haluun kattoo. Onks se purkkaa? (Äh, ei toiminut.)
– Ei…kuule purkat on tuolla, käydäänkö kattomassa, löytyiskö sieltä semmonen pikkupaketti… Lapsen huomion ja askelten suunta on muuttunut. Liukuvin sivuaskelin siirryn pois kassajonosta mumisten kohteliaasti hymyillen ”Menkää vaan ohi” ja seuraan Mannaa purukumien luo.

Palaamme takaisin jonoon xylitoliemme kanssa.
– Äiti, sä oot nelkytneljä, nelkytneljä!
– Joo-o, oon, miten niin?
– Ku sä oot nelkytneljä (No niin, kiitos. Ikäni tuli jo selväksi ihan kaikille.) ni saatko pelata noita pelejä?
– Saan pelata, ne on yli 18-vuotiaille.
– Aha. Mikä tää on?
– Se on semmonen jolla voi poistaa karvoja, vaikka kainalosta.
– Kainalosta! Ei kainalossa oo karvoja! Onko sulla? Näytä!
– Monilla on, kuule tuus auttamaan mua. Laitetaan tavarat hihnalle. Nosta sä ne kevyemmät. Just noin, hienosti sujuu.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Seksuaalinen vallankumous

Posted on by
Vastaus

HellähetkiRajattu

”Fyi olkkon, ei simmotti saa kysyä!” sanoi mummoni joskus 60-luvun alussa. Olinhan viattomuuksissani ollut niin hävytön, että olin erehtynyt kysymään miten vauvat vatsaan oikein joutuvat. Mummo oli kanssani saunassa, sillä äitiä minulla ei ollut. Miesten kanssa en saanut kylpeä.

Mummo oli mukava ja määrätietoinen nainen. Hän oli toiminut köyhäin kätilönä 1900-luvun alussa, mutta menetti sen työn oltuaan väärällä puolella sisällissodassa. Kun minä synnyin, hän oli ollut jo pitkään eläkkeellä myymälänhoitajan työstä. Mummo piti sylissä ja halasi. Mummo oli turvallinen. Ja hyvin tärkeä ihminen minulle, koska hän oli selviytyjän ja vahvan naisen malli pikkuiselle tytölle.

Joskus mummo kertoi, että oli olemassa sellainen naisihminen, jolla oli tupa täynnä lapsia ja jokahinen eri miehelle. Kun tämä raasu sitten jälleen huusi synnytystuskissaan, oli mummoni sanonut: ”Joko nyt uskot, ettet mene miesten kanssa?!” Tähän nainen vastasi polttojensa välissä: ”En usko vieläkään!”

Siinä kaksi kulttuuria kohtasi. Mummoni, joka tuli vaikeista oloista ja ajatteli, että seksi, seksuaalisuus ja lapsikatras olivat haitta naiselle. Ja nainen, joka ajatteli toisin.

Minut siis opetettiin alle kouluikäisenä 1800-luvun seksuaalikulttuuriin. Onneksi koulussa sain kaverikasvatusta ja pian kulttuuri vapautui toiseen äärilaitaan. Mutta nuo mummoni sanat jäivät kaivertamaan mieltä, erityisesti se säikähdys ja häpeä.

Kielteinen kasvatus on lasten seksuaalikasvatuksen tutkimuksessamme ollut ennemmin sääntö kuin poikkeus. ”Ei saa!”, ”Tuhmaa!”, ”Älä ronklaa!”, ”Hyi!” ovat olleet se tapa, joilla nykyvanhemmat on tutustutettu seksuaalisuuteen omassa lapsuudessaan. Tämä aikakausi on ollut julmaa pienen lapsen kehoitsetunnolle ja minäkuvalle.

Nyt on aika tehdä vallankumous ja vääntää sanat ja asenteet uuteen malliin. Pienen lapsen keho on ikioma ja arvokas. Se on suojaamisen ja hyvän kohtelun arvoinen alusta saakka. Oma keho on ainutlaatuinen ja ainoa oikea omaisuus joka ihmisellä on. Seksuaalisuus on tapa nauttia, saada lämpöä ja läheisyyttä, hellyyttä ja hyvää oloa. Ja rakentaa itsetuntoa, ja itsetuntemusta. Siitä alkaa uuden ajan seksuaalikasvatus, näistä mielikuvista ja asenteista.

Opetellaan tulevaisuudessa sanomaan lapselle:
”Hyvä kysymys, ja tosi tärkeä! Minun pitää ihan miettiä hetki että miten siihen vastaisin!”
”Koska sinun ikioma kehosi on niin arvokas ja hieno, siksi vain sinä päätät siitä!”
”Omia ihania paikkoja ei ole tapana näyttää kaikille. Siksi että ne ovat niin omia ja arvokkaita.”

—
Tutustu Väestöliiton uuteen Lapsi ja seksuaalisuus -tietopankkiin verkkosivuillamme! Sieltä saat tietoa lapsen ikätasoisesta seksuaalisuudesta ja siitä, miten aikuinen voi tukea lapsen tervettä kasvua ja kehitystä.

Tuntuu kivalta

Posted on by

OmakehoTyttömuutettu

”Äiti, miksi mun pippeli on aina aamulla näin pystyssä väärin päin? Mut mä kyllä tykkään koskea silloin mun pippelistä, se tuntuu kivalta”, kertoo eräs äiti poikansa pohtineen omaa kehoaan.

Joskus aamut pikkulapsiperheissä alkavat näin. Eli keskustelemalla pippelistä, tärkeästä asiasta.

Pienelle lapselle oma keho on ihmetyksen ja ihastuksen aihe. Omaa kehoa tunnustellaan, kosketaan ja siitä tykätään. Näin kuuluukin olla.

Vanhemmat saattavat joskus hämmentyä lapsensa elämän pohdinnoista ja tapahtumista. Kuten eräs isä kertoi lapsensa jutelleen päiväkotipäivän kuulumisista: ”Kun me oltiin päiväkodissa pissalla, Milla halusi nähdä minkälainen pippeli mulla on. Mä näytin sille, mutta en antanut koskea. Vaan mä saan koskea mun pippeliin”, kertoi lapsi. Lapselle kyseiset tapahtumat ovat osa arkea ja elämää – sitä, että oma ja toisen keho kiinnostaa niin itseä kuin kavereitakin.

Lapsen kanssa kannattaakin keskustella siitä, kuinka omasta kehosta voi ja tulee saada nauttia. Eräässä perheessä lapsi pohti sukupuolielintensä koskettamisesta, eli unnuttamisesta, näin: ”Illalla kun sä olet lukenut mulle iltasadun ja isä on sanonut iltarukouksen, niin mä saatan sen jälkeen koskea mun pimppiin ennen kuin nukahdan. Se tuntuu kivalta. Ja sit mä otan nallen kainaloon, kun mä haluan nukkua sen kanssa, se tuntuu kans kivalta.”

Lapsiperheen arkeen kuuluu siis se, että osataan ihmetellä ja ihastella yhdessä omaa kehoa. Yhtälailla keskustelu perheessä voi aamuisin alkaa sillä, pitääkö vaatteet ylipäätään laittaa päälle kun lähdetään päiväkotiin.

Ja elämä tuntuu kivalta.

—
Tutustu Väestöliiton uuteen Lapsi ja seksuaalisuus -tietopankkiin verkkosivuillamme! Sieltä saat tietoa lapsen ikätasoisesta seksuaalisuudesta ja siitä, miten aikuinen voi tukea lapsen tervettä kasvua ja kehitystä.