Menin 2000 -luvun alussa töihin psykologiksi Helsingin perheneuvolaan. Työhön kuului lasten ja perheiden tapaamiset sekä käyntien kirjaaminen. Raportointi tehtiin pahviliuskalle, johon oli kirjattu perheen tiedot ja tulosyy. Pahviliuskalle merkittiin päivämäärä, jolloin perhe kävi vastaanotolla sekä nimet niistä perheenjäsenistä, jotka olivat tapaamisessa läsnä. Tapaamisten sisältöjä ei kirjattu. Kun perhe lopetti asiakkuuden, työskentelystä tehtiin yhteenveto joka liitettiin pahviliuskan väliin. Näitä papereita säilytettiin kahden lukon takana perheneuvolan takahuoneessa. Kun asiakkuudesta oli kulunut riittävän pitkä aika, paperit pantiin silppuriin. Tätä silpomistyötä sain olla hiljaisina kesäkuukausina tekemässä. Se oli jollain tapaa hyvin tyydyttävää. Sinne silppuriin menivät parisuhdepulmat, masennukset ja käytöshäiriöt, katosivat kauas ajan virtaan.
Sitten joku jossakin ylempänä tuli ajatelleeksi, että tämä kirjaus ei ollut millään tavalla riittävää. Asiakkaiden ja työntekijöiden oikeusturva oli uhattuna. Kaikki käynnit tulisi kirjata tarkasti ja oikeastaan vielä useaan otteeseen. Ensin käynnit ja puhelut kirjattaisiin ja vielä erikseen yhteenvedot työskentelystä ja tutkimuksista. Työntekijät saivat laskeutua kirjaamisen aikakauteen, jossa aikaa meni lähes yhtä paljon kirjoittamiseen kuin asiakastapaamisiin. Suurin osa työntekijöistä pohti kieli keskellä suuta, että mitä tapaamisesta tulisi kirjata. Monet kokivat voimakasta sisäistä ristiriitaa: Esimiehet muistuttelivat työntekijöiden ja asiakkaiden oikeuksista ja uhkista ja toisaalta henkilökohtaisesti tuntui vaikealta kirjata perheen yksityisasioita johonkin ”pilveen”. Työntekijät ratkaisivat tämän ristiriidan hieman eri tavoin: Toiset miettivät omaa ja asiakkaan oikeusturvaa ja kirjasivat kaiken hyvin tarkasti, jotkut taas kuuntelivat omatuntoaan ja eivätkä kirjanneet oikeastaan juuri mitään.
Toki kirjaamisohjelmissa oli myös hyvät puolensa. Ne toivat vapautuksen paperiarkistoista. Saattoivat ne tuoda myös hieman ryhtiä siihen, että työskentelyn tavoitteet tuli kirjattua selkeämmin sekä hoidon eteneminen raportoitua. Toisinaan tuli kuitenkin tunne, että raportoinnilla yritettiin hallita jotain sellaista joka ei ollut hallittavissa. Kun oli mustaa valkoisella, koki todella tehneensä töitä.
Törmäsin ihan lähiaikoina perheneuvolatyöntekijään joka kertoi, että nyt on tullut taas uusia kirjaamissääntöjä. Tästä päivästä lähtien kaikki ajanvaraukseen tulevat puhelut tulee kirjata kantaan. Jos, siis soitat vanhempana kysyäksesi neuvoa, mitä pitäisi tehdä kun teini masturboi liikaa, niin tämä kirjataan kantaan, vaikka et tulisi lainkaan asiakkaaksi. Kirjaus myös tehdään nuoren nimellä ja hän voi sen käydä myöhemmin lukemassa. Aikaisemmin ajanvarauspuhelu kirjattiin vain, jos perhe tuli asiakkaaksi. Jokaisen puhelun kirjaaminen on lisännyt paljon työtaakkaa. Tilanne on myös aiheuttanut moraalista ristiriitaa, koska joidenkin asioiden pohtiminen ilman kirjaamista tulisi olla mahdollista. Työntekijä totesikin, että joskus saattaa käydä niin, että hän ”ei oikein kuule” nimeä.
Raportoinnin historia nousi mieleeni, kun nyt puhutaan paljon siitä, että kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten tulisi liittyä kantaan. Huomaan olevani jälleen saman ristiriidan kourissa, kun joskus aikanaan perheneuvolassa. Ylhäältä tulee viestiä, että tämä on hyvä asia ja kaikkien oikeusturva. Kuitenkin mielessäni kysyn, kenen oikeusturva tässä toteutuu? Ketä varten käyntejä kirjataan?
Kannan merkitys on tärkeä, kun pohditaan ihmisen fyysistä terveyttä. Kuitenkin monissa perheiden tai yksilöiden psyykkisissä kysymyksissä sen hyödyllisyyttä on vaikea hahmottaa. Ainakin se herättää mielessä mahdollisuuden kammottavaan dystopiaan: Mitä, jos joku alkaa käyttämään tietoja väärin?
Psykoterapiaprosessin autuus on juuri siinä, että ihmistä ei ole lyöty lukkoon kielellisiin määreisiin. Itsestä voi löytyä erilaisia tasoja ja puolia, joiden merkitys prosessin myötä muuttuu ja muovautuu. Siksi käyntien kirjaaminen tuntuu monista psykoterapeuteista eettisesti ja moraalisesti väärältä. Käyntien kirjaaminen voi myös vääristää yksilön käsitystä itsestään oman elämänsä subjektina ja toimijana. Se voi viedä pois dialogista ja kohti ”potilaana oloa”, jossa asiakkaalla on tunne, että hoitotaho tietää parhaiten.
Kantakeskustelu käy tällä hetkellä kuumana. En voi sanoa olevani erityisasiantuntija tässä kysymyksessä, mutta ajatuksia se herättää. Jokainen voikin kysyä itseltään, että haluaisinko minä, että terapiaprosessini kirjattaisiin kantaan? En minä ainakaan.
Minulta kysytään usein, mitä tehdä, kun puoliso ei halua tulla pariterapiaan? Apua hakeva toivoo muutosta pitkäaikaiseen ongelmaan ja kokee olevansa umpikujassa. Tilanne on turhauttava. Ei ole harvinaista, että terapiaan tullaan toisen painostamana ”ultimaatumin”, kuten erouhkauksen antamisen jälkeen.
Pariterapia edistyy maailmalla hyvää vauhtia. Pariterapian menetelmät kehittyvät ja menetelmiä seurataan. Tällä hetkellä tutkituin suuntaus on Tunnekeskeinen pariterapia.
