Raportoinnin nousu

Menin 2000 -luvun alussa töihin psykologiksi Helsingin perheneuvolaan. Työhön kuului lasten ja perheiden tapaamiset sekä käyntien kirjaaminen. Raportointi tehtiin pahviliuskalle, johon oli kirjattu perheen tiedot ja tulosyy. Pahviliuskalle merkittiin päivämäärä, jolloin perhe kävi vastaanotolla sekä nimet niistä perheenjäsenistä, jotka olivat tapaamisessa läsnä. Tapaamisten sisältöjä ei kirjattu. Kun perhe lopetti asiakkuuden, työskentelystä tehtiin yhteenveto joka liitettiin pahviliuskan väliin. Näitä papereita säilytettiin kahden lukon takana perheneuvolan takahuoneessa. Kun asiakkuudesta oli kulunut riittävän pitkä aika, paperit pantiin silppuriin. Tätä silpomistyötä sain olla hiljaisina kesäkuukausina tekemässä. Se oli jollain tapaa hyvin tyydyttävää. Sinne silppuriin menivät parisuhdepulmat, masennukset ja käytöshäiriöt, katosivat kauas ajan virtaan.

Sitten joku jossakin ylempänä tuli ajatelleeksi, että tämä kirjaus ei ollut millään tavalla riittävää. Asiakkaiden ja työntekijöiden oikeusturva oli uhattuna. Kaikki käynnit tulisi kirjata tarkasti ja oikeastaan vielä useaan otteeseen. Ensin käynnit ja puhelut kirjattaisiin ja vielä erikseen yhteenvedot työskentelystä ja tutkimuksista. Työntekijät saivat laskeutua kirjaamisen aikakauteen, jossa aikaa meni lähes yhtä paljon kirjoittamiseen kuin asiakastapaamisiin. Suurin osa työntekijöistä pohti kieli keskellä suuta, että mitä tapaamisesta tulisi kirjata. Monet kokivat voimakasta sisäistä ristiriitaa: Esimiehet muistuttelivat työntekijöiden ja asiakkaiden oikeuksista ja uhkista ja toisaalta henkilökohtaisesti tuntui vaikealta kirjata perheen yksityisasioita johonkin ”pilveen”.  Työntekijät ratkaisivat tämän ristiriidan hieman eri tavoin: Toiset miettivät omaa ja asiakkaan oikeusturvaa ja kirjasivat kaiken hyvin tarkasti, jotkut taas kuuntelivat omatuntoaan ja eivätkä kirjanneet oikeastaan juuri mitään.

Toki kirjaamisohjelmissa oli myös hyvät puolensa. Ne toivat vapautuksen paperiarkistoista. Saattoivat ne tuoda myös hieman ryhtiä siihen, että työskentelyn tavoitteet tuli kirjattua selkeämmin sekä hoidon eteneminen raportoitua. Toisinaan tuli kuitenkin tunne, että raportoinnilla yritettiin hallita jotain sellaista joka ei ollut hallittavissa. Kun oli mustaa valkoisella, koki todella tehneensä töitä.

Törmäsin ihan lähiaikoina perheneuvolatyöntekijään joka kertoi, että nyt on tullut taas uusia kirjaamissääntöjä. Tästä päivästä lähtien kaikki ajanvaraukseen tulevat puhelut tulee kirjata kantaan. Jos, siis soitat vanhempana kysyäksesi neuvoa, mitä pitäisi tehdä kun teini masturboi liikaa, niin tämä kirjataan kantaan, vaikka et tulisi lainkaan asiakkaaksi. Kirjaus myös tehdään nuoren nimellä ja hän voi sen käydä myöhemmin lukemassa. Aikaisemmin ajanvarauspuhelu kirjattiin vain, jos perhe tuli asiakkaaksi. Jokaisen puhelun kirjaaminen on lisännyt paljon työtaakkaa. Tilanne on myös aiheuttanut moraalista ristiriitaa, koska joidenkin asioiden pohtiminen ilman kirjaamista tulisi olla mahdollista. Työntekijä totesikin, että joskus saattaa käydä niin, että hän ”ei oikein kuule” nimeä.

Raportoinnin historia nousi mieleeni, kun nyt puhutaan paljon siitä, että kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten tulisi liittyä kantaan. Huomaan olevani jälleen saman ristiriidan kourissa, kun joskus aikanaan perheneuvolassa. Ylhäältä tulee viestiä, että tämä on hyvä asia ja kaikkien oikeusturva. Kuitenkin mielessäni kysyn, kenen oikeusturva tässä toteutuu? Ketä varten käyntejä kirjataan?

Kannan merkitys on tärkeä, kun pohditaan ihmisen fyysistä terveyttä. Kuitenkin monissa perheiden tai yksilöiden psyykkisissä kysymyksissä sen hyödyllisyyttä on vaikea hahmottaa. Ainakin se herättää mielessä mahdollisuuden kammottavaan dystopiaan: Mitä, jos joku alkaa käyttämään tietoja väärin?

Psykoterapiaprosessin autuus on juuri siinä, että ihmistä ei ole lyöty lukkoon kielellisiin määreisiin. Itsestä voi löytyä erilaisia tasoja ja puolia, joiden merkitys prosessin myötä muuttuu ja muovautuu. Siksi käyntien kirjaaminen tuntuu monista psykoterapeuteista eettisesti ja moraalisesti väärältä. Käyntien kirjaaminen voi myös vääristää yksilön käsitystä itsestään oman elämänsä subjektina ja toimijana. Se voi viedä pois dialogista ja kohti ”potilaana oloa”, jossa asiakkaalla on tunne, että hoitotaho tietää parhaiten.

Kantakeskustelu käy tällä hetkellä kuumana. En voi sanoa olevani erityisasiantuntija tässä kysymyksessä, mutta ajatuksia se herättää. Jokainen voikin kysyä itseltään, että haluaisinko minä, että terapiaprosessini kirjattaisiin kantaan? En minä ainakaan.

Kun puoliso ei halua pariterapiaan

Minulta kysytään usein, mitä tehdä, kun puoliso ei halua tulla pariterapiaan? Apua hakeva toivoo muutosta pitkäaikaiseen ongelmaan ja kokee olevansa umpikujassa. Tilanne on turhauttava. Ei ole harvinaista, että terapiaan tullaan toisen painostamana ”ultimaatumin”, kuten erouhkauksen antamisen jälkeen.

Usein ihmisten odotus pariterapialle on, että pariterapeutti voisi ”korjata” heidän puolisonsa. Valitettavan usein tämä odotus sisältyy siihen, miten he esittelevät pariterapian kumppanilleen. Jotta pariterapia voi toimia, täytyy kummankin osapuolen ottaa vastuu omasta osuudestaan ongelmallisen tilanteen rakentumisessa. Molemmilla on 100 prosentin vastuu omasta 50 prosentin osuudestaan suhteessa.

Lukkiutuneessa tilanteessa on hyvä yrittää ymmärtää, mistä puolison vastahangassa on kysymys? Mikä mielikuva hänellä on pariterapiasta? Oma agenda kannattaa laittaa keskustelussa hetkeksi sivuun ja yrittää eläytyä uteliaisuudella kumppanin näkökulmaan. Tämä ei ole helppoa, koska tilanne yleensä suututtaa ja turhauttaa.

Tavallinen huoli kumppanilla on pelko siitä, että pariterapiaan tullaan tuomiolle. On hyvä tehdä kumppanille selväksi, ettei ole etsimässä pariterapeutista liittolaista, joka yhtyy syytöksiin kumppanin huonosta käytöksestä ja tuo lisäpontta vaatimuksille saada hänet muuttumaan. Ammattitaitoinen pariterapeutti on tasapuolinen ja molempien puolella. Hänen tehtävänsä on ymmärtää tilannetta molempien lähtökohdista.

Monille ihmisille ei ole helppoa avautua yksityisasioistaan vieraalle ihmisille. Paljastumisen pelko ja häpeän tunne ovat syitä terapian välttelylle. Parisuhteen ongelmat voidaan kokea henkilökohtaisena epäonnistumisena. Pariterapiassa on vaikeampi kuin yksilöterapiassa hallita sitä, mitä puolia itsestään tuo esille. Kumppani yleensä ottaa kiusalliset ja ongelmalliset asiat esille hanakasti. Yksilöterapiaa on verrattu hehkulamppuun joka valaisee ihmisen ongelmallisia ja itselle tuntemattomia puolia. Pariterapiaa voisi verrata stadionin valaistukseen. Tästä syystä muutos toisaalta pariterapiassa voi parhaimmillaan olla nopeampaa kuin yksilöterapiassa.

Puolison korvissa pariterapian ehdottaminen voi kuulostaa lopun alulta. Saattaa olla hyödyllistä kertoa, miten tärkeä suhde itselle on ja miten itse haluaa oppia uusia keinoja, jos tavoite on tämänkaltainen.

Ihminen saattaa kuvitella, että tulemalla terapiaan sitoudutaan suhteen jatkamiseen. Pariterapiassa työskennellään asiakkaiden tavoitteiden pohjalta. Onnellisemman suhteen eteen työskentely tai eron jälkipyykki voivat olla terapian tavoitteita. Terapiaan voi hakeutua myös epäselvässä tilanteessa, kun ei tiedä, mitä tehdä tai kumppaneilla on erisuuntaiset halut. Ammattitaitoinen terapeutti kunnioittaa asiakkaiden itsemääräämisoikeutta, eikä aseta tavoitteita heidän puolestaan.

Harvinainen ei ole tilanne, missä toinen osapuoli ei näe suhteessa mitään ongelmaa. Miksi lähteä pariterapiaan, kun ei ole mitään ongelmaa? Kieltäminen on mielen suojakeino henkistä kipua vastaan. Ongelman kieltäminen voi suojata itsetuntoa tai antaa aikalisän yllättävän tilanteen käsittelylle. Osa parin ongelmaa tällaisessa tilanteessa voi olla myös se, miten välinpitämättömästi toinen reagoi kumppanin avunpyyntöön. Siinä vaiheessa, kun puoliso ehdottaa terapiaa, tilanne on yleensä vakava. Jos toisen hätä on niin suuri, että hän haluaa pariterapiaa, täytyy hänen hätänsä ottaa vakavasti ja ongelmaan täytyy alkaa yhdessä etsiä ratkaisuja. Parisuhteessa toisen ongelma on molempien ongelma.

Joissain tapauksissa puoliso ei usko terapiaan. On totta, että pariterapia ei aina auta tai ole hyödyllistä.  Esimerkiksi tunnekeskeisestä pariterapiasta on kuitenkin hyötyä 70-90 prosentille pareista. On järkevää varata tutustumiskäynti yhdelle tai useammalle terapeutille, jotka sopivat henkilöinä molemmille. Kannattaa valita terveydenhuollon ammattilainen, jolla on psykoterapeutin pätevyys ja riittävä kokemus ja koulutus parien hoitoon. Kumppanin voi olla helpompi suostua määräaikaiseen kokeiluun.

Rahanmeno on ymmärrettävä syy, miksi ihmiset empivät terapiaan menemistä. Terapia ei ole halpaa. Toisaalta menemättä jättäminenkin voi käydä kalliiksi. Maksuttomia terapiapalveluita pareille tarjoavat perheneuvolat ja perheasiain neuvottelukeskukset tietyin ehdoin. Väestöliiton terapiapalvelut tarjoavat maksullista terapiaa.

Kumppania ei voi pakottaa terapiaan. Jos kumppani ei halua terapiaan, voi tulla yksinkin. Joskus kumppani haluaa tulla seuraavalle kerralle kertomaan oman puolensa tarinasta. Joskus hän tulee terapeutin kutsusta. Neutraalin osapuolen ystävällisesti esittämä kutsu, josta on lupa kieltäytyä, voi olla helpommin tartuttava tarjous kuin painostus.

Suhteessa on aina kaksi osapuolta, eikä yksin voi suhdetta muuttaa. Silti parisuhdeongelmien helpottamiseksi voidaan työskennellä myös toisen osapuolen kautta. Kun esimerkiksi kumppanin syyttely ja yritykset muuttaa häntä vähentyvät, syntyy tilaa parin kasvulle. Muutos itsessä voi sysätä alkuun muutoksen toisessa. Yksilöterapia voi myös antaa riittävän tuen elämään ilman suhdetta.

Pareista huolehtiminen – taloudellisinta kuntapolitiikkaa

shutterstock_141473482Pariterapia edistyy maailmalla hyvää vauhtia. Pariterapian menetelmät kehittyvät ja menetelmiä seurataan. Tällä hetkellä tutkituin suuntaus on Tunnekeskeinen pariterapia.

Tunnekeskeista pariterapiaa koskevat tutkimukset kertovat, että hoidon päättyessä 70–73 prosenttia pareista ei enää koe olevansa parisuhdevaikeuksissa. Pariterapiassa onnistumisia mitataan ja hyviä käytäntöjä jaetaan eteenpäin ammattilaisten kesken. Pariterapiaa hakevat parit saavat apua. Paljon henkilökohtaista kärsimystä jää pois, kun pari autetaan takaisin sille arvostuksen ja huomioimisen asteelle, joka heillä oli suhteen alkuaikoina.

Toisten parien tilanne on sellainen, etteivät he halua jatkaa liittoa. Heitä voidaan auttaa eteenpäin rauhanomaiseen eroon ja yhteisvanhemmuuteen. Parisuhdeongelmista ja erosta ei tarvitse selviytyä yksin. Onnistunut apu ehkäisee terveys – ja mielenterveysongelmia sekä henkilökohtaisia romahduksia. Se edistää myös eroperheiden lasten parempaa psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia.

Kuntien maksuttomissa Perheneuvoloiden palveluissa on pitkät jonot. Palveluja on henkilökunnan vähyyden vuoksi jouduttu rajaamaan siten, että kaikissa kunnissa lapsettomat parit eivät pääse avun piiriin lainkaan. Silti kahden aikuisen perhe on Suomen yleisin perhemuoto. Kuntien perheneuvolat ovat joutuneet rajaamaan myös hoitojen kestoa.

Suomalaiset parit tarvitsevat parisuhdetaitoja, tukea vuorovaikutukseen, kannustusta hyviin käytäntöihin ja neuvontaa riitojen bestsellereissä. Siis kotitöissä, talousasioissa, taisteluissa yhteisestä ajasta ja lapsiperheitä ravistelevissa riidoissa lasten kasvatuksesta. Keskellä  ”perherumbaa” ihminen tarvitsee hellyyttä, lämpöä, kosketusta ja seksiä. Se on parasta suojaa elämän ja talven pakkasiin.

Kunnat, haluatteko säästää? Pareista ja perheistä huolehtiminen on taloudellisinta kunnallispolitiikkaa. Vetoamme kuntapäättäjiin, että parisuhdepalveluiden saatavuutta parannettaisiin. Parisuhdetyötä tekevien koulutuksesta ja riittävästä henkilöresursoinnista on pidettävä huoli. Parit, joilla ei ole lapsia, hyötyvät suuresti parisuhteen hoidosta. Heille on taattava samat parisuhdepalvelut kuin perheellisille. On huolehdittava siitä, että myös köyhyysloukossa elävät saavat pariterapiaa.

Sähköisiä parisuhdepalveluita on tarjottu Väestöliitossa menestyksekkäästi jo yli kymmenen vuoden ajan. Tutkimukset kertovat, että sähköisillä menetelmillä saadaan aikaiseksi erinomaisia tuloksia. Lisäksi sähköiset menetelmät ovat käsillä vuorokauden ja vuoden ympäri ja ne ovat matalan kynnyksen palveluita parhaimmillaan. Esimerkkinä mainittakoon Väestöliiton Tunnekeskeinen nettiparisuhdekurssi, ja HUS:n kanssa yhteistyönä tehty parisuhteen omahoidon ohjelma.

Väestöliiton sähköiset parisuhdepalvelut ovat kuntalaisten palveluksessa koko maassa. On tärkeää, että on olemassa monenlaista apua. Kuvitelkaa tilanne, että  puhelin-, netti-  ja psykologin vastauspalveluita olisi kunnissa saatavilla kaikille tarvitseville. Niissä asiakasta autettaisiin akuutissa hädässä ja häntä ohjattaisiin eteenpäin  tarvittavan avun piiriin.

Yksikään pari ei saisi jäädä parisuhdeongelmissaan suojattomaksi – vaille tietoa, apua tai neuvontaa syvemmästä terapeuttisesta avusta.

Vastuutaan pakeneva vanhempi

shutterstock_248899603Suomessa oli vuonna 2014 yhden vanhemman perheitä 118 315 ja lapsia näissä perheissä oli 179 690. Näin suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia isiä ja äitejä.

Jokainen meistä tietää todennäköisesti vähintään yhden miehen, joka ei kanna vastuutaan lapsensa hoidosta ja kasvatuksesta. Hän on kadonnut lapsen elämästä. Samoin jokainen tietää todennäköisesti yhden naisen, joka omii lapsen itselleen tekemällä isälle mahdottomaksi, tai kaikin keinoin vaikeaksi osallistua täysipainoisesti lapsensa elämään. Toisin sanoen vieraannuttaa lasta isästä. Tätä tapahtuu toki myös toisinpäin, äiti hylkää lapsen ja isä vieraannuttaa. Ongelma on kuitenkin vahvasti sukupuolittunut. Valtaosa lapsista päätyy eron jälkeen asumaan äidille. Taustalla ei aina ole reilu sopimus tai lapsen etu (hs.fi).

Syitä niin miehen kuin naisen itsekkääseen ja lapsen edunvastaiseen käytökseen on monia. Osan selittävät mielenterveys- ja päihdeongelmat, riitaisat erot ja katkeruus. Osaan ei kukaan keksi mitään järkiperäistä selitystä. Olivat syyt mitä tahansa, suurimpia kärsijöitä ovat lapset.

Vastuuta pakoileva isä jättää lapsen yksin äidin kasvatettavaksi, vaille isää ja miehen mallia. Vaille kahden vanhemman tuomaa turvaa ja rikkautta. Samaa hallaa tekee lapsen isästä vieraannuttava äiti. Tämänkaltaiset vanhemmat vievät lapselta oikeuden molempiin vanhempiin.

Onneksi suurin osa isistä ja äideistä kykenee ajattelemaan lapsen etua ennen omaansa. Kuitenkin tämä pieni joukko isiä ja äitejä, jotka eivät tähän kykene, aiheuttavat suuren määrän kärsimystä lapsille, yksin- tai poistyönnetylle vanhemmalle, heidän uusille puolisoilleen, isovanhemmille ja lapsen elämään liittyville ihmisille. He myös ruuhkauttavat lastenvalvojat, lastensuojelun, käräjäoikeudet, perheneuvolat ja järjestöt, jotka tarjoavat apua lapsille ja lapsiperheille.

Mitä jos kaikki me miehet alkaisimme pitää huolen siitä, ettei yksikään tällainen lapsensa hyljännyt mies saa istua rauhassa ilman pientä muistutusta: teet väärin lastasi kohtaan! Kanna vastuusi!

Samoin kaikki naiset voisivat tehdä selväksi itsekkäästi lapsensa omivalle naisille: teet väärin lastasi kohtaan! Ajattele lapsesi parasta!

Onneksi valtaosa aikuisista osaa miettiä lapsen parasta. Tämä suuri joukko voisi puhua mies miehelle ja nainen naiselle ja puolustaa äänekkäästi lapsen oikeutta olla etusijalla ja riitojen ulkopuolella. Yritämmehän me aikuiset opettaa lapsiakin, ettei saa kiusata. Vastuutaan pakoileva vanhempi, tai mielivaltaisesti lapsen itselleen omiva tekee juuri tätä. Hän kiusaa. Lastaan, toista vanhempaa ja isoa joukkoa muita lapsen lähellä olevia tahoja.