Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Suomi – disconnecting people

Maahan muuttaa moni ilman lapsiaan tai puolisoaan, työn, parisuhteen, opintojen, mahdollisuuksien tai turvan perässä. Lapset tai puolison voi joutua jättämään taakseen monista syistä.

Useimmat haluavat läheisensä luokseen, kunhan asiat uudessa maassa ovat järjestyneet. Ulkomaalainen voi kuitenkin saada ydinperheensä jäseniä Suomeen vain, jos hänellä on taattu, tietyn tason ylittävä toimeentulo.

Tulorajat ovat niin korkeat, että harva työssäkäyväkään maahanmuuttaja pystyy niitä ylittämään. Siksi monelle puolison tai lasten saaminen luokseen jää haaveeksi. Esimerkiksi siivoojana, lähihoitajana tai autonkuljettajana toimivalle tulorajat ovat aivan liian korkeita.

Erityisesti kriisimaista tulleiden verotettavat tulot ovat pienet. Puolison luokseen saamiseen vaadittavan tulotason pystyisi ylittämään noin 1% kriisimaista peräisin olevista aikuisista ja 12% muualta EU:n ulkopuolelta tulevista, jos he hakisivat perheenjäsenelleen lupaa tulla luokseen. Nämä näyttää hyvin grafiikka.

Maahanmuuttoviraston käyttämät tulorajat ovat suuntaa-antavia, joten nämä prosenttiluvutkin ovat suuntaa-antavia. Yksilön tulojen tutkinnassa huomioidaan joitakin sosiaalietuuksia, kuten lapsilisät. Ne ovat mukana grafiikassa.

Perheestä erossa eläminen vaikeuttaa kotoutumista

Kuulostaa järkevältä, että ydinperheensä voi tuoda uuteen maahan jos pystyy heistä huolehtimaan. Toimeentuloedellytystä on perusteltu sillä, että se kannustaisi maahan muuttaneita työllistymään ja vähentäisi riippuvuutta sosiaaliturvasta. Siten tulevien perheenjäsentenkin mahdollisuudet kotoutua paranisivat.

Tutkimustieto ei kuitenkaan tue ajatusta siitä, että tulorajat auttaisivat ihmisiä kotoutumaan, päin vastoin. Huoli erossa elävästä perheestä on tutkimusten mukaan (ks. s. 57-60) yhteydessä heikompaan mielenterveyteen ja kotoutumiseen. Epävarmuus, huoli ja turhautuminen hidastavat kotoutumista ja kielen oppimista ja altistavat mielenterveyden ongelmille. Läheisten kanssa eläminen puolestaa auttaa ihmistä kotoutumaan, koska perhe tukee mielenterveyttä ja jaksamista.

Toivottomuus vie halun olla osa uutta yhteiskuntaa

Olivatpa byrokraattiset säännökset millaisia hyvänsä, harva luopuu toivosta saada lähimpiään luokseen tavalla tai toisella. Osa koettaa keksiä erilaisia keinoja täyttää vaatimukset. Osa suunnittelee muuttoa muualle missä perheen ehkä saisi luokseen, osoitti Family Reunification, kahdeksan maan eurooppalainen vertailututkimus.

Tutkimuksessa raportoitiin Eurooppaan muuttaneista, jotka olivat keskeyttäneet opiskelunsa tai alkaneet tehdä kahta työtä yhtä aikaa tulorajojen täyttämiseksi. Erittäin korkeiden tulovaatimusten vaikutus on kotoutumisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta haitallinen, koska mahdottomalta tuntuva tilanne voi viedä toisilta toimintakyvyn. Osa taas etsii epätoivottavia tapoja sääntöjen kiertämiseen. Tarmo menee sääntöjen kanssa pelaamiseen ja huoleen, eikä kotoutumiseen ja kielen oppimiseen.

Maahanmuuttaja kokee maan vihamieliseksi, jos viranomaiset sysäävät syrjään ihmiselle usein tärkeimmäksi koetun arvon: hänen halunsa huolehtia lähimmistään. Pitämällä perheet erossa, kylvetään vihan siemeniä suomalaisia kohtaan.

Toimeentulovaatimuksen tulkinnan kohtuullistaminen vähentäisi toivottomuutta ja loisi parempia kotoutumisen mahdollisuuksia. Perhesiteitä tulisi ajatella ihmisen hyvän elämän perustana, ei ylellisyytenä johon vain rikkailla on oikeus.