Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Mikä susta tulee isona?

blogibanneri_parassyy_584x100sledding-1431789_1920Olen työelämässäni kohdannut burnoutin, konkursseja, velkahelvettiä, työttömyyttä sekä tietysti läjän onnistumisia ja fantastisia työkavereita. Olen tehnyt 18 tuntisia työpäiviä. Olen tehnyt etätyötä. Olen irtisanoutunut töistä. Olen saanut potkut. Olen toteuttanut unelmiani töiden kautta.

Monimuotoisuus pätee myös perhe-elämään. Tosin sillä erotuksella että suhteeni on vuoristoradallaan kestänyt pidempään kuin yksikään yksittäinen työ. Lisäksi minua on siunattu kahdella oivalla lapsella, jotka eivät onneksi ole ainakaan vielä vanhempiensa työelämäurien traumatisoimia.

Olen saanut seurata lasteni kasvua isyyden tarjoamalta aitiopaikalta. Ensimmäiset kymmenen vuotta menivät paljolti työn ehdoilla. Nyt olen ollut käytettävissä enemmän. Olen huomannut että nyt pelkkä läsnäolo riittää usein. Vanhemmuuden roolit ovat selkiytyneet ja hioutuneet. Enää ei tarvitse pohtia erikseen työminää ja perheminää. On vain minä, joka käyttää persoonaansa joustavasti ja tarpeellisesti arkihaasteiden tullessa eteen.

Välillä olen toki pysähtynyt miettimään, että miten sitä ruuhkavuosina jaksoi itkukohtaukset ja vaipparallit. Miten sitä opiskelija-aikoina pärjäsi makaronivellillä ja vaatimattomalla opintotuella. Valvotut yöt ovat vaihtuneet tulevaisuuden ja hyvinvoinnin pohdintaan. Olenko osannut antaa kotiruoan lisäksi lapsilleni muitakin eväitä elämään. Jaksanko jatkossa näyttää lohdullista ja toiveikasta esimerkkiä itse teoillani ja valinnoillani.

Tutkimusten mukaan nykynuori vaihtaa työpaikkaa yli 15 kertaa ennen  40. ikävuottaan. Työelämä on rajussa murroksessa, jonka näkee myös päivittäisissä uutisoinneissa. Työelämän rakenteet menevät uusiksi, muutostahti kiihtyy.

Tulevaisuudessa lasteni työnkuvia voivat olla personal brand trainer, mikrobimaalari, kantasoluista tehtävien ihmisvaraosien valmistaja, 3d-räätäli, nanohyönteishoitaja tai joukkorahoituslobbari. Koneet ja robotit hoitavat rutiinihommat,  ihmiselle jäävät luovuutta, intuitiota ja keksimistä vaativat työt. Jatkossa nuorilta aikuisilta ei kysytä mikä sinusta tulee isona vaan minkä projektin tai unelman aiot toteuttaa seuraavaksi. Tätä olen opetellut kysymään itseltänikin.

Jollain lailla me pohjoismaissa olemme palanneet hyvinvointivaltion myötä antiikin Kreikan olosuhteisiin. Ihmisillä on ainakin teoriassa enemmän aikaa ajatella, leikkiä sekä kohdata toisiaan. Ihmisorjia ei enää ole ja teknologiakin on valjastettu toistaiseksi hyvään renkisuhteeseen.

Meistä entisistä avainkaulalapsista  on tullut jonkin sortin helikopterivanhempia. Ehkä seuraava sukupolvi  luo oman fiksumman hippiytensä ja löytää valinnanvapautensa sallimat mahdollisuudet robotisaation, kansainvälistymisen ja ilmastonmuutoksen ristipaineessa.

Tavoitteenani on elää satavuotiaaksi. Olen siis vielä oman matkani ensimmäisellä etapilla. Uusia töitä ja projekteja on tulossa. Jos en jostain syystä voi rahoittaa omien lasteni opiskelu- ja työkokeiluja sataprosenttisesti, toivottavasti elämäni kokemus ja rakkaus ovat heille kovaa valuuttaa. Edes sitten joskus myöhemmin. Kun he miettivät omaa vanhemmuuttaan.

Viisi ohjetta lapsilleni

  1. Ole yritteliäs, vaikka sinusta ei tule yrittäjää.
  2. Löydä intohimosi ja kutsumuksesi. Yritä löytää niiden kautta itsellesi ammatti tai edes keikkatöitä.
  3. Kokeile ja mokaa,  älä anna liian helpolla periksi unelmistasi.
  4. Apua saa, kun uskaltaa pyytää. Hullu enää yksin yrittää ja murehtii.
  5. Vanhemmillesi sinä olet aina ”lapsi”, silloinkin kun itse täytät 50 vuotta.

Vesa Ilola
Kirjoittaja on ratkaisumuotoilija, joka haluaa kehittää piirun verran parempaan (työ)elämää eri rooleissaan. Hänellä on 15- ja 12-vuotiaat lapset, joten työelämä on perheessä läsnä kaikissa aikamuodoissa. Vesa on ollut mukana vanhempaintoiminnassa yhdeksän vuotta. Hän miettii yhä mikä hänestä tulee isona.

Kuntajohtaja työn ja perheen yhteensovittamisen ristitulessa

blogibanneri_parassyy_584x100Julkisuudessa otetaan aika ajoin kantaa kuntajohtajan arkeen. Monella suulla on todettu se, minkä arkihavaintoni kertovat: ammattiini ei ole enää niin suurta halukkuutta kuin mitä joskus on ollut. Kuntajohtajan työstä loistokkuus on varsin kaukana.

Kiistämättä työni on varsin vaativa. Minulta vaaditaan samaan aikaan sekä suuren visionäärin että hetkessä kiinni olevan kuuntelijan ja kannustavan esimiehen taitoja. Omalla karismallani minun tulisi kyetä konkretisoimaan tulevaisuudenkuva uskottavasti paitsi koko kuntaa edustaville päätöksentekijöille myös omalle henkilökunnalleni. Muutosta pitäisi johtaa niin, että muutoksen uhka muuttuisi kaikkien mielessä muutoksen mahdollisuudeksi. Kestävyysvajeen takia työ on jatkuvaa toimintojen uudelleenarviointia. Koetan pyrkiä eroon sanoista säästäminen ja leikkaaminen, sillä niillä on paha kaiku. Puhuisin mieluummin uudistumisesta ja toimintojen parantamisesta, koska siitähän siinä on kyse.

Valtion kuntapolitiikka on ollut tempoilevaa: kunnallisista palveluista säädetään lailla, jolloin kunnan oman budjettikirjan merkitys toiminnan ohjaajana vähenee. Kunnallisia palveluja on äärettömän paljon. Johtamisen vaikeutta lisää myös paikallinen julkisuus, jonka kanssa on vain pärjättävä.

Mistä sitten ammennan voimaa työhöni? Mikä minua motivoi?

Minua kiinnostaa hyvin paljon uusien asioiden oppiminen ja eteenpäin meneminen. Tutkiminen, ongelmien tunnistaminen ja niiden ratkaisu on luovaa työtä. Onnistuminen niissä tuottaa suurta iloa.

Kuntajohtajan ammatti on myös kuntalaisten palvelemista ja ihmisten parissa olemista, ihmisten hallitsemisen sijaan. Tämä on perusperiaate, joka alalle aikovien on syytä pitää mielessään. Kunnan etu on sama kuin kuntalaisten etu ja siihen tulee kaikin voimin pyrkiä menestyäkseen työssään.

Mitalin toinen puoli on kuitenkin perhe ja omat lapset. Myönnän, että ne ovat jääneet työni varjoon ja jopa jalkoihin, sillä olen eronnut ensimmäisestä avioliitostani ja näen lapsiani aiempaa vähemmän. Omatuntoon sattuu joskus, joskus useinkin, koska en ehdi jakamaan aikaani riittävästi lapsilleni. Kysyn usein itseltäni, vaatiiko työ liikaa lapsiltani?

Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen olento, minkä olen huomannut sekä itsestäni että lapsistani: Nautin entistä enemmän vähistä hetkistä lasteni kanssa. Keskityn heidän seurassaan paremmin kuin silloin, kun he olivat päivittäin läsnä. Sama toimii myös toisinkin päin: Lapseni ovat harvoin tavatessamme aiempaa hymyilevämpiä, iloisempia ja avoimempia.

Olen saanut kokemuksistani perustellun syyn pohtia työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen problematiikkaa johtamisen ja toimintojen järjestämisen näkökulmasta. Etenkin hallintotyössä tarvitsemme toisaalta yhteydenpitoa toisiimme entistä enemmän, mutta vastaavasti työn ja perhe-elämänkin takia aiempaa enemmän joustavuutta.

Säännöllinen työaika, josta perinteisesti olemme pitäneet kiinni, on siirtymässä yhä enemmän historiaan. Meidän ei tarvitse kokoontua joka aamu virastolle, emmekä edes voikaan, sillä erilaiset yhteistyö- ja asiakastapaamiset hoituvat monesti muualla. Toisaalta työn ja kodin yhteensovittaminen voi hoitua entistä enemmän teknologian ja luottamuksen keinoin: työpaikalla sovitaan etukäteen, mitä aiotaan tehdä etäällä ja siitä pidetään kiinni.

Joustotyö tuo lisää mahdollisuuksia olla läsnä joko omien lasten tai vaikkapa ikääntyvien vanhempien kanssa. Toisaalta se tuo lisää mahdollisuuksia keskittyä, kun virastolla läsnä olevat työtä keskeyttävät tekijät ovat poissa. Yksi näkökohta on myös ihmisten erilainen uni- ja valveillaolorytmi, joka voidaan ottaa huomioon työnteossa aiempaa paremmin.

Olen ryhtynyt tuomaan henkilökunnalleni myös konkreettisesti ajatusta siitä, että meidän pitää tehdä työtä aiempaa enemmän ryhmissä. Se tulee konkretisoitumaan virastorakennuksen remontin myötä, jonka myötä siirrymme hybrideihin eli muuntuviin toimitiloihin. Luovumme suurimmalta osin henkilökohtaisista työhuoneista ja eristäytymisestä. Uskon, että voimme silläkin tavoin uudistua ja tuoda työhömme sekä uutta ilmettä että tehokkuutta. Tätä samaa ajatusta jaan myös kunnan varsinaiseen palvelutoimintaan. Pyrimme niissäkin uudistumaan kaikin tavoin.

Uskon, että kunhan olen työtäni koskevissa asioissa omatuntoni kanssa sinut, pystyn sovittamaan työn ja perhe-elämän parhaiten yhteen. Tämän neuvon haluan myös jakaa kollegoilleni sekä kaikille muille, jotka tämän lukevat.

Esko Rautiainen

Kirjoittaja on toiminut Askolan kunnanjohtajana kesäkuusta 2007 alkaen. Sitä ennen hän on työskennellyt mm. Mellilän kunnanjohtajana (2003-2007), Askolassa hallintojohtajana ja kunnansihteerinä sekä Kestilässä kunnansihteerinä, josta ajasta myös muutaman kuukauden vt. kunnanjohtajana.

 

Iltalenkillä

shutterstock_4898665Tapasin sattumalta iltalenkillä lähiseudulla asuvan isoisän. Hänellä on kohta vuoden ikäinen pojanpoika. Juttelimme niitä-näitä ja mies päivitteli, kuinka miniä on jo menossa töihin, vaikka lapsi on täyttämässä vasta vuoden. Lapsen näkökulmasta olenkin samaa mieltä. Perheen äitiä voin myös ymmärtää: töihin on joskus tarpeellista, mukavaa tai välttämätöntä palata. Siksi kysyinkin tältä seniorikansalaiselta, ”eikö perheen isä voisi vuorostaan jäädä hoitovapaalle?”

Kysymys taisi tulla puskan takaa. Tämä noin 65-vuotias mies ei ollut ehkä ikinä ajatellut, että miehen pitämä vanhempain- tai hoitovapaa olisi oikeasti joku vaihtoehto, ainakaan heidän suvussaan ja lähipiirissään.

Satuin tuona iltana olemaan puheliaalla tuulella, enkä päästänyt asiaa käsistäni. Syntyikin vilkas keskustelu perhevapaista, naisten työurista, määräaikaisista työsuhteista, palkoista ja eläkkeiden kertymisistä. Puhuimme myös isistä, työelämän muutoksista ja lapsiperheiden arjesta.

Olimme loppujen lopuksi pitkälti yhtä mieltä siitä, että isä voi äidin tavoin olla pätevä 1-2-vuotiaan hoitaja kotona. Tai ainakin hänestä voi kokemuksen karttuessa yhtä lailla kehkeytyä hyvä ruokkija, pesijä, ulkoilu- ja leikkikaveri, kuhmuun puhaltaja ja iltapäiväunille nukuttaja.

En tiedä, muuttuiko maailma tuon keskustelun jälkeen yhtään. Mutta ainakin yksi ihminen jäi miettimään, mitä kaikkia lyhyt- ja pitkäkestoisia vaikutuksia perhevapailla on paitsi lapsille, myös naisten työssäkäynnille ja työmarkkina-asemalle. Ilman yksittäisten isien tekemiä päätöksiä perhevapaalle jäämisestä, naiset ovat vielä 2010-luvullakin aivan liian yksin työ- ja perhe-elämää koskevissa päätöksissään. Ja he liian yksin kantavat kaikki riskit, joita töistä poissaolo tai lapsen aikainen isoon hoitoryhmään siirtyminen aiheuttaa. Kiintiöimällä perhevapaita lisää isille, asiaa voidaan edistää osittain, mutta suurin muutettava asia ovat silti asenteet ja toimintamallit.

Ymmärrän kuitenkin myös sitä isää, joka ei jää pois töistä pitkäksi aikaa perhevapaalle: riskitöntä se ei ole aina hänellekään. Silti toivoisin kesän aikana kuulevani, että juuri tuossa vauvaperheessä päädyttiinkin nykyaikaiseen järjestelyyn: lasta ei viedä päiväkotiin vielä 1-vuotiaana, vaan isä siirtyy vuorostaan päävastuuseen lapsen kotihoidosta. Samalla hän kantaa osaltaan tähän mittavaan ja hyvään sijoitukseen sisältyvän jonkinasteisen mutta ei mahdottoman työmarkkinariskin.