Sisu, kirouksemme?

Sodat. Millä siellä pärjättiin? Sisulla.

Nyt mennään! Oli mikä väsymys tahansa. Pelkoa ei Suomen poika tunne. Jos joku tunsi, se oli seonnut. Tai ammuttiin. Uupumus, kipu, ahdistus, kaikki kielletty. Syöpäläisistä viis. Ja siitä, että kaverit kaatuu syliin.

Kotirintamalla naiset pärjää. Ilman miestä, hammasta purren, kukonlaulun aikaan ylös, hoida talo, lapset, pellot, karja. Sisulla. Pienimmät lukittiin tupaan. Uupumusta ei tunnettu. Ei pelkoa, ahdistusta, avuttomuutta. Kaikki kielletty.

Lapset kasvoivat, jälleenrakensivat, kasvattivat lapsensa. Hyväksyttiinkö uupumus tai pelko? Päihteet, työnteko ja ankaruus auttoivat kieltämisessä.

Metsässä, pihoilla, koulussa pärjäävät lapset, yksin on pärjättävä. Pure hammasta! Isot pojat ei itke! Työteliäs! Kouluun hiihdetään yksin pimeässä. On ennenkin pärjätty, eikä meillä silloin ollut edes kenkiä.

Itsemurhat ja väkivalta, ei ennenkään ole valitettu.

Vanhemmat pärjäsivät. Häpeä ellet saa pidettyä firmaa, vaimoa ja lapsia kurissa. Ennenkin pärjättiin. Kotiapulaiset, kotiavut karsittiin, vie lapset aamulla eri suuntiin, ehdi kahdeksaksi, hymyile, työn perässä, työn ehdoilla. Pure hammasta ja tottele. Kiltti tyttö. Reipas poika.

Nyt me ällistellään, kun meidän nuoret menee Balille. Aurinkoon, jonnekin missä voi hengittää ja synkkä suomalaisuus ei ahdista. Ei kutsu työ, lapset, asuntolaina. Miksi ne jättää rakkaan oravanpyörämme? Tämän vuoksi taisteltiin! Mikseivät ole reippaita? Onko avaruudesta iskenyt joku kumma virus kaikkiin nuoriimme?

Kaikki kielletyt tunteet riehumassa oman nahan sisällä. Menevät etsimään itseään, myyvät kaiken, löytävät sata samanlaista.

Miksi ihmeessä?

Milloin rakkaus syntyy?

shutterstock_219630088Ystäväni kertoi minulle joskus oman puolisonsa tapaamisesta. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui sokkotreffeillä. Rakkaus ei roihahtanut saman tien, vaan se vei aikaa. Ystäväni totesi, että puoliso oli alussa paljon innostuneempi kuin hän itse. Toisen innostus sai kuitenkin jatkamaan tapailua. Mielenkiinnosta kysyin, milloin hän sitten ihastui tai tiesi, että jutusta voisi tulla jotakin. Ystävä kertoi, että ihastuminen tapahtui hetkellä, jolloin hänellä oli murheita. Hän avautui huolistaan ja koki, että puoliso todella kuunteli ja osasi lohduttaa.

Aikaisemmin on todistettu, että keinotekoisesti tuotetut negatiiviset tunteet lisäävät seksuaalisen vetovoiman todennäköisyyttä. Dutton ja Aron (1974) huomasivat, että kun miespuolisten koehenkilöiden piti suorittaa pelottava tehtävä tai he odottivat joutuvansa kokemaan kipua, he viehättyivät todennäköisemmin paikalla olevasta naisesta. Tämän tutkijat ajattelivat johtuvan siitä, että kehon fyysisiä reaktioita tulkittiin seksuaalisiksi. Toinen mahdollinen selitys voisi olla, että koehenkilöiden kiintymyskäyttäytyminen aktivoitui stressaavassa tilanteessa. Ahdistavan tilanteen keskellä on todennäköisempää hakea tukea paikalla olevalta ihmiseltä, ja kohdistaa tähän toiveita. Jos tämä osoittaa lämpöä, vaikka hymyllä, on ihastumiselle luotu oivallinen alusta.

Voidaankin ajatella, että avun pyytäminen ja siihen vastaaminen luovat kiintymyksen. Meissä ihmisissä on kaksi puolta. Puoli, joka taaperon itseriittoisuudella ajattelee pärjäävänsä kaikessa. Sekä toinen puoli, joka ymmärtää ja tiedostaa oman riippuvuutensa. Parisuhteelle ei tee hyvää, jos liiaksi kääntyy itseriittoisuuden puolelle. Harhassa, jossa ajattelee selviävänsä elämästä ilman muita, ei puolisollakaan ole paikkaa, johon asettua.

Itseriittoisuuden harha näkyy arjessa silloin, kun ihminen alkaa elää niin kuin puolisoa ei olisikaan. Työn ja perhe-elämän vaikeudet sekä omat kehityshaasteet suoritetaan ilman toisen apua. Jos on oikein tiukka paikka, käännytään ehkä ystävien puoleen. Vähitellen ihminen alkaa uskoa, että ei itse asiassa tarvitse toista selvitäkseen elämästä. Tämä voi olla suhteen kuolinlaukaus. Muistan yhden naisen, joka kuvasi huomanneensa miehen palattua ulkomaankomennukselta kotiin, että ei itse asiassa tarvitse tätä enää. Kun riittävän kauan pinnistelee itsekseen ja etsii muita tuen tarjoajia, ei tarvetta toiselle enää ole.

Tarve toiseen voidaan kuitenkin joskus herättää henkiin. Tämä tapahtuu palaamalla niihin vaikeisiin hetkiin, jolloin tuen tarve olisi ollut olemassa eikä toinen ollut paikalla. Kun pieni lapsi kokee jääneensä yksin ilman vanhemman läsnäoloa, hän protestoi. Suurin osa vanhemmista ymmärtää, että tässä hetkessä tulee ottaa vastaan lapsen pettymys ja suuttumus ja varmistella, että nyt olen tässä, kaikki on hyvin. Aikuisuuden ihmissuhteissa tämä jää kuitenkin usein tekemättä. Syyllisyyden tunnetta voi olla vaikea sietää ja siksi puolustaudutaan. Suhteen kannalta olisi kuitenkin tärkeää kuulla puolison protesti. Kestää toisen kiukku siitä, että ei osannut lohduttaa tai ei ymmärtänyt olla paikalla. Jos oikein hyvin käy, pahoittelu ja syliin ottaminen voi korjata kiintymyksen haavoja. Luottamus ja tarve toiseen voi herätä uudelleen.

Muistakaamme siis, että ajoittainen romahtaminen on hyväksi parisuhteelle. Kun joutuu oman pienuutensa kanssa vastatusten ja ilmaisemaan toiselle, että en ehkä pärjääkään yksin tässä kaikessa, syntyy hyvää riippuvuutta. Ei patologiaa, ei ”läheisriippuvuutta” vaan oikeaa hyvää läheisyyttä, jossa voimme tarvita toista ja tulla tuetuksi.

Lähde: Dutton, D. ja Aron, A. (1974). Some evidence for heightened sexual attraction under conditions of high anxiety. Journal of Personality and Social Psychology. Vol 30, 4, 510-517.

Nuori kuin kukkanen

shutterstock_426150952Tapasin murkkutytön

En ollut tavannut häntä moneen vuoteen. Kun näin hänet viimeksi, hän oli pikkuinen balleriinatyttö, täynnä iloa ja energiaa. Rakastettava, helppo rakastaa.

Nyt kun näin hänet, kävin läpi mielessäni, tuinko häntä silloin kun viimeksi tavattiin. Mutta siitä ei voi lähteä, että nyt on liian myöhäistä.

Hänen ihonsa oli hoitamaton, täynnä finnejä, asento oli mytyssä ja kaikkea lähestymistä torjuva. Mustaksi värjätyt hiukset takussa silmillä, musta meikki ja mustat hihat tiukasti vedetty alas, vaikka oli helle. Hän takertui niihin kuin ainoaan oljenkorteen.

Hätkähdin. En sanonut hui kauheeta minkä näkönen sä oot! vaikka se tuli ensin mieleen.

Sanoin: Voi miten kiva taas nähdä sinua! Halasin, hellin katseella, jota hän vältteli. Kysyin: Mitä ajattelit tehdä peruskoulun jälkeen? En puhunut muuttuneesta ulkonäöstä mitään.

– En todellakaan lähde opiskelemaan mitään! Mulla menee päin helvettiä! oli nuoren vastaus.

En sanonut, että pitää kouluttautua että pärjää elämässä.

Sanoin: Olin viime viikolla isossa yrttipuutarhassa ja ostin kesäkukkia. Siellä oli nuori myyjä, joka oli aloittanut edellisenä päivänä ja kysyinkin, että opiskeleeko hän tätä alaa. Hän kertoi, että ei, hänestä tulee toimittaja ja tämä on vain välivaihe. Hän oli juuri kävellyt läpi neljä eri kasvihuonetta ja kaikki erilaiset kasvit ja yrtit tuoksuivat ja puhuttelivat häntä vahvasti, omalla tavallaan. Uusi työ tuntui hienolta! Silloin ajattelin että voi kun minäkin voisin olla kasvihuoneella töissä, saisin nauttia ja hoitaa niitä, katsoa kun ne kasvaa. Kasvi ilmoittaa heti miten sitä on hoidettu. Jos kastelen liian vähän, se heti nuokkuu ja jos kastelen liian paljon, se läkähtyy.

Ja sanoin vielä: Hei mutta teidän vieressähän on se iso kauppapuutarha. Mitä jos kysyisit kesähommia sieltä? Saisit olla paljon ulkona. Käy kysymässä. Olisihan se kiva jos kesällä saisi jonkun duunin joka nappais.

– Jaa, mutku ei ne ota ketään ja ei sieltä varmaan saa palkkaakaan, mutisi nuori.

Tämä kohtaaminen oli vuosi sitten. Nyt on taas kevät ja taas tiemme kohtasivat. Tapasin nuoren, jonka mustat hiukset olivat iloisella ponihännällä ja kroppa avoin. Hän katsoi suoraa silmiin. Hän kiitti siitä vinkistäni ja sanoi että puutarhalla on ihanaa olla töissä.

– Oon saanu monta sijaisuutta ja jatkanut ja yhteishaussa hain nyt puutarhakouluun. Musta tulee puutarhuri! sanoi nuori.

Kuulin ylpeyttä ja innostusta hänen äänessään. Nauroin, halasin ja taas hyväksyin. kevään kaunein nuppu, puhkeamassa kukkaan.

Väestöliiton nettipalvelu Urpot.fi tarjoaa tukea ja tietoa murrosikäisen nuoren vanhemmalle

 

Seiskan arvoinen elämä

shutterstock_77620603Aloitin lapsena useampia harrastuksia, jotka päättyivät aina lyhyeen. Muistan äitini hieman pettyneen, kun en oppinutkaan pianon soittoa tai jatkanut kuvataidekoulussa. Isäni kuitenkin kannatti useiden sen aikaisten vanhempien tavoin kasvatusta, jossa lapsi sai itse päättää mitä teki. Sain siis koluta ojia, vakoilla lähipeltojen asunnottomia ja kerätä kavereiden kanssa huoneeni lattialle lelumuodostumia. Minulta ei myöskään odotettu liikaa koulumenestymisen suhteen. Isäni totesi aina, että seiska on oikein hyvä numero. Se ei ole siellä kaikista alimpana ja on vielä varaa kehitykselle. Tästä olen ollut myöhemmin hänelle kiitollinen.

Jokainen vanhempi tahtoo yleensä omille lapsilleen hyvää. Nykyään tämä hyvän tarjoaminen liitetään siihen, että lapselle täytyy tarjota mahdollisimman hyvät eväät ”pärjätä” elämässä. Lapsi laitetaan kielikylpypäiväkotiin, jotta hän omaksuisi jo nuorena kielen, josta olisi myöhemmin työelämässä hyötyä. Vanhemmat miettivät myös entistä kovemmin, mihin kouluun lapset kannattaisi laittaa. Ei ole lainkaan selvää, että oma lähikoulu on paras vaihtoehto.

Harrastukset ovat myös oma lukunsa elämään valmentautumisessa. Nykyään jo kolmevuotiaille on omat harrasteryhmänsä ja kun päästään ala-asteelle niin harjoitusten määrä kasvaa exponentiaalisesti. Ruotsista Suomeen muuttanut liikunnanopettaja ihmetteli, kun Suomesta ei löydy harrasteita, joissa voisi vain käydä vähän pelailemassa.

Miksi vanhemmat haluavat uhrata oman aikansa ja mahdollisesti myös parisuhteensa lasten menestymiseen? Siirtyykö yhteiskunnan paine ja nykyinen kilpailukulttuuri myös vanhempiin tavalla jota on vaikea tunnistaa?

Vertailukin on voimistunut sosiaalisen median myötä. Menestyäkseen pitää olla paljon parempi, kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Kohtuullinen englannin kielen taito ja välttävä ruotsin kieli ei vie ketään enää mihinkään. Koulussa on pärjättävä, jos mielii yliopistoon. Ja kuka nyt ei haluaisi lapselleen kansainvälistä uraa?

Joskus ”hyvän tarkoittaminen” menee kuitenkin lapsen kokemuksen edelle. Herkempi lapsi, jonka kielelliset valmiudet eivät ole niin hyvät, voi kokea rankkana ”kielessä kylpemisen”. Kolmasluokkalaiselle taas on kova paikka tulla hylätyksi hakemaansa kouluun. Pallosokeasta pojasta ei todennäköisesti tule jalkapalloilijaa, vaikka treenejä olisi neljästi viikossa. Lasten todellisuus on erilainen kuin se, jossa aikuiset elää.

Aikaisemmin tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhempien odotukset lapsen koulumenestyksestä ennustavat myönteisesti lasten oppimistuloksia. Nyt on kuitenkin huomattu, että asia ei ole niin yksiselitteinen. Saksassa tutkittiin 3500 kakkosluokkalaisen koulumenestystä matematiikassa viiden vuoden ajan. Joka vuosi arvioitiin myös vanhempien odotuksia lastensa menestymisen suhteen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että liian suuret, kohtuuttomat ja epärealistiset odotukset vanhempien taholta itse asiassa huononsivat lasten koulumenestystä. Tämä sama tulos saatiin myös 12 000 amerikkalaisen lapsen kohdalla.

On ymmärrettävää, että jokainen haluaisi oman lapsensa menestyvän elämässään. On kuitenkin hyvä miettiä, että mistä omat odotukset kumpuavat.

Joskus oman lapsen pärjääminen koulussa tai harrastuksessa voi paikata vanhemman omia itsetunnon haavoja. Kun on itse tullut aikanaan aina viimeisenä valituksi pesäpallojoukkueeseen, voi tunnistaa sen hivelevän haavaumia, että oma lapsi on edustusjoukkueessa.

Onni syntyy kuitenkin siitä, kun tulee nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään ja kun toisten odotukset itseä kohtaan ovat kohtuulliset. Vanhempien tulisi muistaa, että seiskan elämä on ihan hyvä saavutus.

Lue lisää:
Kou Murayama, Masayuki Suzuki, Japan; Reinhard Pekrun, Stephanie Lichtenfeld, Herbert Marsh (2015). Don’t Aim Too High for Your Kids: Parental Overaspiration Undermines Students’ Learning in Mathematics. Journal of Personality and Social Psychology, Nov. 16.

Lakkaa pärjäämästä – ja ala elää

On sitä ennenkin pärjätty, vaikkei vauvoja kantoliinoissa kanneltu ja itkuhäläreillä vahdattu. Hyvin pärjättiin pelkällä puuhellalla, vailla mikroja ja eineksiä. Kaikki on omin avuin kestetty ja yksin itkut itketty. Eikä jääty tuleen makaamaan! Tosimiehet ja supernaiset osaavat itsekseenkin. On sitä pärjätty, vaikkei mitään terapeutteja ollut joka kulmassa. Eikä niitä kyllä olisi tarvittukaan, koska niin pirusti pärjättiin.

Pärjäämisen kulttuuri on suomalaisittain korkealle arvostettua, eikä sen kääntöpuolesta paljoa puhuta. Pärjäämme varhain, itsekseen ja omin avuin, jopa niin hyvin, ettei edes kriisien kohdissa tarvitse hakea apua. Kyllä tässä pärjätään, on tuttu lause monelle huolestuneelle läheiselle ja ammattiauttajalle. Ja Kyllä sinä pärjäät on surullisen usein tarjottu laiha lohtu. Ja sellaistahan elämä välillä on – silkkaa sietämistä ja selviytymistä vaikeista hetkistä, vailla vaihtoehtoja.

Jatkuva pärjäämisen pakko kuitenkin on elämää minimiliekillä.

Aihetta pohditaan paljon terapiavastaanotoilla, sillä useimmiten olisi jotenkuten kestetty vielä ilman apuakin. Pitkän päälle elämä vain on ollut kovin kovaa, etäistä ja tunteetonta suoritteista puskua päivästä toiseen. Pärjääminen on sukua superreippaudelle, yltiövahvuudelle ja pakkopositiivisuudelle. Pärjääjä ei rasita muita, koska pystyy omillaankin. Kulissit voivat olla komeat, mutta niiden takana ammottaa uuvuttava yksinäisyys.

Pärjääjän historiassa ei usein ole ollut vaihtoehtoja. Hän on aikanaan jäänyt tunteineen ja oloineen yksin, ja jättäytyy samaan yksinäisyyteen aikuisena itsekseen. Kun ei ole saanut olla heikko, tarvitseva ja tunteellinen, on vierasta suoda sitä itselle myöhemminkään. Vaan kumpaa toivoisit: kärsiä yhdessä läheisesi kanssa toista tukien, hankaluudet läpi kulkien? Vai nähdä vain pärjäävät naamiot, kärsimyksen piiloutuessa yksinäisyyden hetkiin? Kumpaan ohjaat itseäsi, lastasi, ystävääsi, puolisoasi?

Pärjääjän elämä on kuin ajoa tyhjillä pyöränkumeilla.
Kyllä tyhjilläkin kumeilla voi ajaa, mutta matkanteko on survomista eteenpäin raskain poljinnoin. Pärjäämisestä luopuessa kumit täyttyvät ilmasta ja matkanteko kevenee. Ylämäet ovat edelleen ylämäkiä, mutta töyssyt kummahtavat pehmeämmin ja alamäet kierivät kepeämmin. On myös hetkiä, jolloin vauhti vie itsessään ja voi keskittyä nautiskeluun. Raskaimmissa kohdissa voi tunnustaa itselle ja kertoa toiselle, että ei, en totisesti pärjää. Ja toinen voi työntää tai kantaa sitä, joka uskaltaa luovuttaa pärjäämisestä. Oikeat kohtaamiset syntyvät haavoittuvissa hetkissä toisen kanssa, vailla valenaamioita.

Elämällä on suunnattomasti enemmän tarjottavana kuin alituinen pärjääjä voi koskaan tavoittaa. Loputtomasta pärjäämisestä luopuminen tuo elämään syvemmät sävyt ja aidot kohtaamiset. Ei tarvitse pärjätä yksin, eikä pärjääminen ole minkään mitta. Vahvempi ja inhimillisempi on se, joka välillä uskaltaa olla pärjäämättä.

Kun seuraavan kerran sanot itsellesi tai toiselle, että Kyllä tässä pärjätään, pysähdy hetkeksi. Mieti, tarvitsisiko edes pärjätä? Vai voisiko tarttua käteen ja uskaltaa aidosti tuntea ja elää?