Teimme kolmivuotiaan kanssa pienen kävelyretken lähimetsään. Metsä ja polku olivat pojalle tuttuja ja hän vilisti iloisesti edelläni. Kun yritin jo kääntyä takaisin, hän houkutteli minua jatkamaan luvaten, että edessä on vielä hienompia mustikanvarpuja, kukkia ja puuntaimia, ”lapsipuita”. ” Tämä on meidän kotimetsä, täällä ei ole mitään pelottavaa!” Mielessäni mietin, että ehkäpä lopulta on paljonkin perää niissä vertailuissa, joiden mukaan Suomi on yksi turvallisimpia ja onnellisimpia maita. Luottamus aikuisiin, turvallinen lähiympäristö, monipuolinen ruoka ja puhtaat vaatteet, leikkiin ja oppimiseen innostava varhaiskasvatus – nämä kuuluvat suuren lapsijoukon jokapäiväiseen arkeen.
Parannettavaakin on. Kaikkien lasten tärkeimpiinkään tarpeisiin emme pysty tämän päivän Suomessa vastaamaan. Siksi työtä lapsi- ja perhemyönteisen yhteiskunnan hyväksi on jatkettava. Väestöliiton kevätkokouksessa keskusteltiin vilkkaasti siitä, mistä lapsimyönteisyys rakentuu. Todettiin, että sen tulee lähteä jo hyvästä raskauden ja synnytyksen hoidosta ja sitten tuesta vanhemmuuteen, myös esimerkiksi kotiin annettavien palvelujen muodossa. Perheiden taloudellinen turva nousi tärkeäksi näkökulmaksi.
Lapsinäkökulman tulee olla esillä niin SOTEn toimeenpanossa kuin sosiaaliturvan uudistamisessa. LAPE-kärkihankkeen työtä on määrätietoisesti jatkettava ja perhekeskukset saatava toimimaan maakunnissa. Eduskunnan juhalpäätöksellä ITLAlle uskotuin varoin tulee vahvistaa vanhemmuuden taitoja. Lasten oikeuksien vahvistamiseksi hallitus on nyt kesäkuussa asettanut projektin lapsistrategian valmistelemiseksi se on tärkeä askel. Tästä lapsi- ja perhejärjestöt tekivät yhteisen aloitteen keväällä.
Lapset eivät ole yhteisöissämme vain huolenpidon vastaanottajina tai yhteiskunnan kehitystoimien kohderyhmänä. Lapset – olivatpa he meille läheisiä tai kohtasimmepa heitä vaikka vain ohimennen jossakin arkisessa tilanteessa – tuovat meille monia ilon hetkiä. Työmatkalla bussissa tai junassa kuulee usein lasten hauskoja havaintoja. Yhden oman kesäpäiväni kruunasi se, kun kolmivuotias kutsui minua kalliolle viereensä istumaan. ”Istu tähän, tässä on niin ihanaa. Katso, aurinko paistaa!”
Eija Koivuranta
Väestöliiton toimitusjohtaja
”Ei sitä voi tähän jättää, mä oon huolissani siitä!” nuori mies karjuu Poikien Puhelimeen. Vihaisuus sekaantuu itkuiseen huoleen. Ystävä on pulassa. Tunne on ehdotonta ja pakahduttavaa, toimintaa vaativaa. Sen tunteen vuoksi käydään läpi keinoja, etsitään väyliä hakea apua – ja kundi lähtee toteuttamaan suunnitelmaa!
Kun olin pieni, isälläni oli tapana lukea minulle Rudolf Koivun satuja. Isäni oli erityisen mieltynyt satuun, jossa yltäkylläisyyteen rakastunut kuningas yhtenä päivänä kyllästyy herkkuihinsa. Hän lähtee maailmalle ja lopulta päätyy nälkäisenä ja väsyneenä tavallisen talonpojan luo joka tarjoaa hänelle silakoita. Tarina päättyy siihen, että kuningas ymmärtää yksinkertaisen ruuan ja elämän arvon. Isäni yritti tarinalla opettaa minulle jotakin maailmasta. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut oppia. Minä nimittäin halusin lukea aina vain sen tarinan, jossa prinssi tapaa kohtalokkaan ja kauniin prinsessan ja hänen sydämessään alkaa kuikertaa ja kaikertaa.
