Jääkö nuori aikuinen ikuisesti odottamaan?

Mistä on nuori aikuinen tehty? Opinnoista sekä työn, parisuhteen ja oman paikan etsinnästä. Yrityksestä ja erehdyksestä, vapaudesta ja vallasta valita, uhkakuvista ja epävarmuudesta.

Olen ollut viime kuukaudet Väestöliiton harjoittelijana. Tänä aikana olen saanut kohdata nuoria aikuisia ja kuulla heidän ajatuksiaan perheestä, lapsista ja aikuisuuteen astuvan elämänvaiheesta. Vaikka julkisuudessa kuva elämänvalinnoista olisikin moninaistunut, muodostuu nuorten aikuisten kertomuksista enemmän ja vähemmän yhtenäinen tarina:

Aikuisuuden rakentaminen aloitetaan etsimällä opiskelupaikka. Opintojen aika on kokeilua: muodostetaan sosiaalisia suhteita, lähdetään lapsuudenkodista, kokeillaan eri kumppaneita ja muutetaan yhteen, harrastetaan, tuijotetaan koko sunnuntai sängyssä Netflixiä, ostetaan spontaanisti äkkilähtö ulkomaille.

Aika kuluu, ja kolmenkymmenen rajapyykki lähestyy. Moni nainen pohtii, kuinka pitkään biologista kelloa uskaltaa torkuttaa. Vähintäänkin eri tahoilta muistutetaan, ettei lorvia voi ikuisesti. On siis aika luoda vakaa pohja, valmistua, etsiä töitä ja asettua aloilleen. Tätä ennen kuitenkin suoritetaan viimeinen siirtymäriitti aikuisuuteen – tehdään reppureissu Aasiaan.

Kun on nähty ja koettu tarpeeksi, tullaan aikuisiksi. Jämähdetään. Hankitaan ne kaksi ja puoli lasta, mutta ei enempää kuin kolme, jotta mahdutaan vielä henkilöautoon, eikä myöskään yhtä, siitä tulisi vain haastava persoona. Nuoruus on ohi, on jouduttu ruuhkavuosien kelkkaan.

Moni nuori aikuinen elää kymmenien ovien odotusaulassa: mikä ovi avata, mikä sulkea? Minkä kynnyksen yli uskaltaisin astua? Samalla kun tahdotaan kokeilla mahdollisimman montaa vaihtoehtoa, ei haluta kuitenkaan sulkea lopullisesti yhtään ovea.

Ovien valintaan käytetään erilaisia kompasseja. Joillakin tunne tai sydän sanoo, mihin kahvaan tarttua, toisilla taas omien vanhempien valinnat ja kavereiden tai sisarusten esimerkit osoittavat suunnan. Osaa ulkopuolelta tulevat epämääräiset paineet puskevat luonnonilmiön tavoin vääjäämättä kohti ennalta määrättyä tietä.

Jos pohtii mahdollisten maailmojen avaruutta, vaihtoehtoisia valintoja ja kulkureittejä, on kuin komeetoilla ratoja. Mutta onko sittenkään? Niin kuin eräs nuori aikuinen totesi, on mukavaa ajatella kaiken olevan mahdollista, vaikka makaisi vain koko päivän sohvalla. Vapaus ja mahdollisuuksien aukeus on tärkeintä juuri mielen tasolla: jos minulle tulee tunne, että haluan lähteä huomenna maailmanympärysmatkalle, se on teoriassa mahdollista. Lukkoon lyödyt valinnat sulkevat vapauden portin säppiin.

Lapsi-oven avaaminen vaikuttaa erityisen lopulliselta: ken tästä portista käy, joutuu pimeään tunneliin, jossa ensimmäinen valonkajo häämöttää lähes kahdenkymmenen vuoden päässä. Kiintymysvanhemmuus, loputon univelka, sormiruokailu ja itsesurvotut vauvansoseet, vararikkoon ajavat harrastukset ja keittiön seinään kiinnitetyt minuuttiaikataulut ovat tulleet tutuksi, vaikka lapsiperheitä ei lähipiirissä olisi yhtäkään.

Julkisuuden kuva vanhemmuudesta vaikuttaa varsin vaativalta. Vaikka lapsi toisaalta on ilon ja tulevaisuuden tuoja, se voi olla myös kuin parasiitti, joka imee kaiken elämän vanhemmista. Lasta varten kaiken on oltava valmista. Taloudellinen vakaus huolettaa monia, sillä lapselle halutaan lahjoittaa se mahdollisuuksien tarjotin, mistä itse on ehkä jouduttu luopumaan. Materian lisäksi jälkikasvulle halutaan antaa sitä, mitä moni ehkä omassa lapsuudessa jäi vaille: aikaa ja huomiota. Uran luominen ja omat harrastukset loppuvat, kun lapsi tulee taloon.

Onko kuva lapsiperheestä ja elämänkulusta näin yksipuolinen? Missä on lisää tarinoita uran ja perheen yhdistämisestä tai vanhempien vastuun jakamisesta tasapuolisesti? Entä missä on kertomuksia perhe-elämän iloista, onnellisesta yksilapsisesta perheestä tai lapsettoman elämän täysipainoisuudesta? Toivottavasti tulevaisuudessa tehtäisiin päätöksiä, jotka toisivat joustavuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia elämänvalintoja.

Valintojen odotusaulassa ei kannata epäröidä liian pitkään. Vaaditaan rohkeutta tehdä omia ratkaisuja ja kantaa vastuu niistä. Valinnan tehdessä ottaa toki riskin, sillä kukaan ei takaa, että kokeilemasi ovi avautuu tai pitää takanaan sellaisen elämän, mitä olet odottanut. Mitä, jos valinta vain kaduttaa eikä voikaan enää palata?

Odotusaulassa ikuisesti arpominen vaikuttaa kuitenkin ikävimmältä ratkaisulta. Kaikki mahdollisuudet ovat ehkä silmiesi edessä, mutta joku muu sulkee ovet puolestasi. Joskus pitää muistaa, että kaikki valinnat eivät olekaan lopullisia, toisinaan voi palata. Yhden oven takaa voi myös vankityrmän sijaan avautua monta uutta mahdollisuutta. Entä mitä, jos avatun oven takana on jotakin paljon odotettua parempaa? Mitä, jos valintojen seurauksena onkin omannäköinen ja rikas elämä täynnä päätöksiä, joiden takana voi seisoa?

Väestöliitto tekee lastenhankinnan muuttuvasta maisemasta Perhebarometrin, joka ilmestyy syksyllä 2017.

Lapselliset

shutterstock_100919923“Noh, milloinkas sinä hankit lapsia?”

Tässä lausahdus, jonka jokainen nuori aikuinen on kuullut ainakin kerran.  Monen tekisi mieli tuon kysymyksen kuullessaan irvistää. Sen sijaan tilanteessa yleensä puserretaan kohtelias hymy ja mumistaan jotakin kiusaantuneena, yleensä:

“Katsotaan sitä sitten ajallaan.”

Sukujuhlien suosikkikysymys

Suurin osa kyselijöistä tarkoittaa hyvää; ikään kuin kyselee kuulumisia ja jutustelee mukavia. Erityisesti vanhemmille sukupolville tämä voi olla tapa löytää jotakin samaistuttavaa puhuttavaa sukujuhlissa tai kahvipöydän ääressä.

Moni tällainen kyselijä ei kuitenkaan ymmärrä, miksi nuori aikuinen – yleensä nuori nainen – menee niin kiusaantuneeksi tai kuinka tungettelevalta kysymys voi tuntua. Syitä on useita, esimerkiksi:

  1. “En tiedä, haluanko koskaan edes lapsia”

Kukapa sanoisi sitä ääneen? Moni nimittäin tiedostaa tähän vastaukseen liitetyn voimakkaan kielteisen leiman ja tarpeen selitellä.  Kulttuurimme nimittäin kuuluu, että lasten hankkimista ei tarvitse koskaan perustella. Lasten hankkiminen tuntuu olevan itsestäänselvyys – erityisesti vanhemmille ikäpolville ja lapset jo tehneille samanikäisille ihmisille.

  1. “En ole edes varma, haluanko elää parisuhteessa”

Moni sinkku päätyy yleensä naurahtamaan vaivaantuneena ja vakuuttelee, että kyllä se kohta varmaan tärppää ja kumppani löytyy. Tällainen vastaus on helpompi kuin omien pohdintojen avaaminen – osa ei halua ylipäätään parisuhdetta, osa taas saattaa työstää seksuaalista identiteettiään tai haluaa keskittyä opiskelu- tai työuraansa – heistä monikaan ei ala kakkulautanen kädessä asiaa selostamaan.

  1. “Yritämme kovasti saada lasta, mutta ei vaan onnistu”

Tässä tilanteessa asiasta kyseleminen on erityisen riipaisevaa. Taustalla saattaa olla keskenmenoja, sairauksia, rankkoja hedelmöityshoitoja, vuosien toivotonta yrittämistä ja jaksamisen rakoilua. Huolettomaan tyyliin heitetty kysymys lastenteosta voi tuntua lyödyn lyömiseltä.

  1. No nyt on lapsia saatu. Mitäs nyt?

Kyselyt eivät lopu silloinkaan, jos lapsia on jo siunaantunut. Silloin siirrytään utelemaan, että “no milloinkas teette seuraavan?” Taaskin kyselijät varmaan tarkoittavat hyvää.

Samanlainen tilanne on häissä, joissa samana päivänä vihityltä pariskunnalta aletaan jo kysellä lapsenteosta. Tai tilanteissa, joissa nuorten naisten kuoharilasin tyhjenemistä kytätään silmä kovana tai heidän vatsojensa muotoja tai viimeaikaisia painonmuutoksia ruoditaan.

Ehkäpä olisi aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä, emmekö voisi juhlia häissä nimenomaan häitä? Olla vahtimatta toisten valintoja, kun emme tiedä niiden taustoja? Kysyä aidosti toistemme kuulumisia? Emmekö voisi arvostaa onnenhetkiä ja saavutuksia tässä ja nyt, ilman seuraavan virstanpylvään asettamista?

Sillä jos emme pysty siihen, niin elämme ikuisessa kisassa, jota ei voi voittaa – ikään kuin jauhaisimme raivoisasti karkkia suussa ja ahtaisimme jo uutta karkkia tilalle ennen kuin edellistä on edes nielaistu. Nauttimatta karkin makeasta mausta, ahmien vain ahmimisen takia.

Tiedättehän, vähän niin kuin lapset joskus tekevät.

Pia-Leena Heikkilä
Kirjoittaja on Hurman toimituskunnan jäsen