Vauvavuoden ei kuulu olla ihan kamala

Viime aikoina mediassa ja sosiaalisessa mediassa on puhuttu paljon pikkulapsiajan vaativuudesta. Yksi kirjoittaa blogissaan vauva-ajan olevan täyttä paskaa, kaikki on pelkkää itkevää vauvaa. Toinen avautuu keskustelupalstalla siitä, että vauvan kanssa onkin kamalaa, oman elämän menettäminen ja vastuu ahdistaa ja kitisevä vauva herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Televisio täyttyy keskusteluohjelmista, joissa uupuneet vanhemmat tukevat toisiaan ja antavat vinkkejä, miten selviytyä ruuhkavuosista hengissä.

On hienoa, että meidän ei enää tarvitse esittää olevamme supervanhempia, jotka selviävät mistä vain. On hienoa, että voi julkisesti myöntää olevansa puhki ja poikki ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa lynkatuksi. Usein tällaiset tarinat kirvoittavat muilta myötätuntoa ja ymmärrystä, kommentteja siitä, että tuollaista meilläkin oli, tsemppiä. Lapsen syntymään liittyy aina suuria mullistuksia: uudenlainen vastuu, muuttuvat prioriteetit, vanhemmaksi kasvaminen ja niin edelleen. Useimmat kokevat tässä vaiheessa jonkinasteisen kriisin tai ainakin käänteen. Mutta missä menee tavallisen vauva-ajan hankaluuden ja liiallisen rankkuuden raja? Aivan kaikki tapahtumat ja tuntemukset vauva-aikana eivät ole tavallisia, sellaisia mistä muutkin ovat hyvin selvinneet.

Ensinnäkin ihmiset, vanhemmiksi tulevat, ovat erilaisia. Meillä on perimästämme ja elämänkokemuksistamme johtuen erilaiset kyvyt selviytyä vaikeuksista. Toiset meistä kuormittuvat tilanteesta, josta joku toinen selviäisi vaurioitta. Meillä jokaisella on stressinsietokyvyn raja, jonka ylittyessä psyykkinen oireilu alkaa. On tärkeää nähdä ja tunnistaa omien tai läheistemme rajan ylittyminen – arvottamatta.

Vauva-aikaan liittyy vielä erityinen haavoittuvuus: noin 10–20 prosenttia äideistä sairastuu raskauden aikaiseen tai sen jälkeiseen masennukseen, ja viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös isillä on kohonnut riski sairastua masennukseen vauva-aikana. Jatkuvasti surullinen, itkuinen tai ärtynyt ja toivoton olo ei kuulu normaaliin vauva-aikaan. Myös se, että vauva tuntuu jatkuvasti vieraalta ja herättää lähes yksinomaan negatiivisia tunteita, voi olla merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Toisekseen, elämäntilanteet ovat erilaisia. Joissakin perheissä on kaksi vanhempaa ja laajat, auttamishaluiset tukijoukot. Toisilla tilanne on vaikeampi. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle altistavat esimerkiksi huono parisuhdetilanne tai sosiaalisen tuen puute. Myös suunnittelemattomasti alkaneet raskaudet kasvattavat jaksamis- ja parisuhdeongelmien riskiä. Tutkimusten mukaan hedelmällisyyshoitojen seurauksena lapsen saaneilla voi olla huonompi luotto omiin vanhemmuuden kykyihinsä kuin luonnollisesti raskaaksi tulleilla pareilla. Kauan lasta toivoneet ovat voineet luoda vauvaelämälle ja omalle vanhemmuudelleen niin korkeat standardit, että kokevat väistämättä epäonnistumista ja pettymystä.

Kolmanneksi, vauvat ovat erilaisia. Synnynnäinen temperamentti määrittelee, kuinka herkkä vauva on reagoimaan ja kuinka intensiivisesti hän reaktionsa ilmaisee, kuinka aktiivinen hän on, kuinka helposti hän on rauhoitettavissa tai kuinka säännöllinen on hänen päivä- ja ruokarytminsä. Iso osa vauvoista on temperamentiltaan ”helppoja”: säännöllisiä, tasaisia, rauhallisia ja herkästi rauhoitettavissa. Noin 15 prosenttia vauvoista on temperamentiltaan haastavia – ja tällaisten vauvojen vanhemmuuskin on vaativampaa. Lisäksi terveydelliset ongelmat kuten ruoka-aineallergiat, koliikki tai refluksitauti voivat aiheuttaa sen, että vauva on normaalia itkuisempi ja rauhattomampi. Paljon heräilevät ja yöllä valvovat vauvat johtavat usein vanhempien syvään univajeeseen, joka altistaa mielenterveyden häiriöille ja vaikeuttaa vauva-arjen sujumista.

Olennaista on kuunnella herkästi sitä, miten minä juuri nyt voin ja minkälaiseksi koen vauva-arjen. Toisiin vanhempiin, toisiin vauvoihin ja toisiin perheisiin vertaaminen on turhaa – ihmiset, perheet ja vauvat ovat niin erilaisia. Jos minusta tuntuu siltä, että joku raja on ylittynyt, se on ylittynyt juuri nyt, juuri minun kohdallani. Silloin oikea toimintatapa on pyytää apua.

Avaa suu, kerro neuvolassa, miten oikeasti menee äläkä vastaa kysyttäessä vain ”ihan hyvin”. Käänny ystävien, sukulaisten tai naapurien puoleen. Neuvola voi ohjata tarvittaessa esimerkiksi kotiavun tai psykiatrisen tuen piiriin. Älä jää yksin syyttämään itseäsi epäonnistuneeksi. Äläkä kuvittele, että vauva-aikana kaikesta pitää selvitä ja että kaikki vaikeudet kuuluvat asiaan.

Voisiko Suomi olla maailman onnellisimpien lasten maa?

Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset?

Lasten hyvinvointi on itsenäisen Suomen menestystarina. Sata vuotta sitten kulkutaudit ja nälkä riivasivat, äitejä ja vauvoja kuoli synnytyksiin, lapset puursivat pelloilla ja tehtaissa.

Etenkin sotien jälkeen päättäjät olivat kaukoviisaita. Lapsiin investoitiin lapsilisien, äitiyspakkauksen, kouluruokailun ja neuvolajärjestelmän perustamisena.

Hyvinvointivaltion laajeneminen toi peruskoulun, päivähoidon sekä erilaiset vanhempainvapaat. Lapsikuolleisuus on erittäin vähäistä.

Oppimistulokset ovat olleet hyviä ilman ylenmääräistä kilpailemista. Lasten itsetuntoa kohensi kasvatuskäytäntöjen muutos, kun kuritusväkivallan käyttö kiellettiin 1984.

1990-luvun jälkeen lapsi ja perhepolitiikka on ollut puolustustaistelua leikkauksia vastaan. Perhe-etuudet eivät ole pärjänneet valtiontalouden kurimuksissa.

Epävakaisessa työelämässä nuoret punnitsevat tarkkaan perheen perustamisen. Epävarmuus tulevasta näkyy syntyvyyden alentumisena.

Lasten hyvinvoinnin kokemus on mennyt hyvään suuntaan. Enemmistö lapsista on tyytyväisiä elämäänsä. He pystyvät keskustelemaan vanhempiensa kanssa asioistaan. Heitä ei kiusata koulussa ja heillä on kavereita ja harrastuksia.

Lapsuus kuitenkin eriarvoistuu. Pienellä osalla lapsia kasvuolot eivät tue hyvinvointia. Lokeroitunut palvelujärjestelmä ei ole kyennyt tilannetta korjaamaan.

Sopivaa tukea ei saada kotiin oikeaan aikaan. Se näkyy lasten kodin ulkopuolelle sijoitusten jatkuvana lisääntymisenä. Lasten ja nuorten mielenterveydestä on tullut uusi kansanterveyshaaste.

Miten lasten hyvinvoinnin menestystarina voisi jatkua? Voisivatko satavuotiaan Suomen päättäjät tavoitella sitä, että Suomessa eläisivät maailman onnellisimmat lapset? Mihin nyt pitäisi investoida?

Lapsen onnellisuus kasvaa ihmissuhteissa. Lapsen ja vanhemman hyvä vuorovaikutus ja kodin myönteinen ilmapiiri luovat lapsen hyvinvoinnin perustan.

Kiintymyssuhteiden häiriöt ja epätarkoituksenmukaiset kasvatuskäytännöt tuottavat pahoinvointia ja syrjäytymistä ja johtavat työkyvyttömyyseläkkeisiin aikuisiällä.

Tukemalla kotikasvatusta ja vanhemmuuden laatua voitaisiin ehkäistä tehokkaasti eriarvoistumista ja mielenterveysongelmia. Huomattava osa lasten sijoituksista kodin ulkopuolelle pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

Nyt ongelmat usein kiertyvät sukupolvelta toiselle.

Palveluissa lasten ja perheiden tarpeet tulee kohdata paremmin kokonaisuutena eikä hallinnonalalähtöisesti. Varhaiskasvatuksella voidaan tukea lasten yhdenvertaisuutta, mutta se ei onnistu pelkästään lapseen yksilönä kohdistuvilla toimilla.

Myös koulun pedagogisten keinojen mahdollisuudet tulevat pian vastaan. Käytöshäiriöiden, koulurauhaongelmien tai kiusaamisen juurisyiden ratkomiseen on usein otettava koko perhe mukaan.

Vanhemmuuden tuesta pitäisi tehdä jokaiselle perheelle arkista ja sujuvaa, ei poikkeuksellista.

Uusista perhelähtöisistä keinoista on erinomaista tutkimusnäyttöä esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet -ohjelmasta tai Ihmeelliset vuodet -vanhemmuusryhmistä.

Ruotsissa on hyviä tuloksia saatu jokaiselle isälle ja äidille tarjottavasta ”Vanhemmuustaitojen ABC:stä.

Vanhempia ei pidä jättää tärkeässä kasvatustehtävässään yksin. Johdonmukainen ja vaikuttava myönteisen vanhemmuuden tuki osana neuvolan, varhaiskasvatuksen ja koulun toimintaa olisi tehokas lasten mielenterveyden edistäjä ja eriarvoisuuden vähentäjä.

Paljon tarjottavaa on myös järjestöillä ja seurakunnilla.

Ehdotan satavuotiaan Suomen ”Pohjois-Karjala -projektiksi” vanhemmuuden tuen kansallista ohjelmaa.

Voimme tehdä Suomesta maailman onnellisimpien lasten maan tukemalla lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta ja kodin myönteistä ilmapiiriä niin, että se on jokaisen perheen saavutettavissa.

Maria Kaisa Aula
Kirjoittaja on Väestöliiton ­puheenjohtaja.

This blog is also posted on our website by the name Could Finland become the country with the world’s happiest children?

Kirjoitus on aiemmin julkaistu Kantrissa eli Maaseudun tulevaisuuden kuukausilehdessä 17.5.2017

 

Uuden perhepolitiikan aika?

AulaMaria-Kaisa_004Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö moitiskeli kesällä Sipilän hallituksen perhepolitiikan olevan ”50-lukulaista”.  Puoluekokouspuheessaan hän vaati pidempiä vanhempainvapaita ja isäkiintiöitä sekä moitti hallituksen lapsiin ja koulutukseen kohdistuvia säästöjä sekä päivähoitomaksujen korotuksia.

Maksuton varhaiskasvatus ja pidempi ansiosidonnainen vanhempainvapaa ovat hyviä tavoitteita.  Isiä pitää kannustaa ottamaan enemmän hoitovastuuta. Mutta onko siihen paras konsti kuitenkaan pelkät kiintiöt vai tarvitaanko taloudellisia kannustimia Ruotsin tapaan sekä työelämän kulttuurin muutosta?

”Lapsille parempaa” on mainio tavoite, mutta se moitittu ”50-lukulaisuus” jäi minua vaivaamaan. Nimittäin 50-luvulla on perhepolitiikan historiassa hyvä maine.  Silloinhan päättäjät juuri investoivat perheisiin. Vieläkin juhlimme Suomen vientituotteina sotien jälkeisen perhepolitiikan innovaatiota eli äitiyspakkausta, lapsilisiä, neuvoloita ja ilmaista kouluruokaa.  Silloin aloittivat työnsä ne usein kaivatut kodinhoitajatkin.  Nämä sodan jälkeisen Suomen rohkeat panostukset ovat edelleenkin suomalaisen perhepolitiikan ytimenä.

Perhepolitiikan toinen ”kultainen vuosikymmen” oli 1980-luku, jolloin säädettiin kunnallisesta  päivähoidosta sekä luotiin päivähoidon vaihtoehdoksi pienten lasten kotihoidon tuki. Vanhempainvapaita kohennettiin ja pidennettiin.  Peruskoulukin oli jo voimissaan. Uusi lastensuojelulaki sekä lapsenhuoltolaki säädettiin sekä kiellettiin lasten ruumiillinen kuritus.

1990-luvun alussa vielä siirrettiin lapsiperheiden verovähennys lapsilisänä maksettavaksi ja viimeisteltiin päivähoidon ja valinnanvapauden ratkaisuja.  Sen jälkeen ollaan menty ”lamatunnelmissa”. Uudistukset ovat olleet pientä hienosäätöä sekä  etuuksien karsintaa.

Vaikka suomalainen perheiden tuen kokonaisuus on edelleen toki monipuolinen, on etuuksien reaalitaso hiljalleen rapautunut.  Perheiden tuki on reaaliarvoltaan monia kymmeniä prosentteja alempi kuin 1990-luvun alussa.

Tarvetta olisi helpottaa etenkin perheen ja työn sekä perheen ja opiskelun yhteensovitusta.  Ja nuorten pitäisi ensiksi edes päästä työmarkkinoille. Nuorten taloudellinen asema on heikentynyt ja epävarmuus tulevaisuudesta lykkää perheellistymisen ratkaisuja. Kun ensisynnyttäjien keski-ikä lähenee 30 vuotta, jää todennäköisesti monia toivottuja lapsia syntymättä ja tahaton lapsettomuus lisääntyy.

Ratkaistava ongelma on taloudellinen eriarvoistuminen. Perhebarometri antoi vakavia signaaleja siitä, että heikossa työmarkkina-asemassa olevat ja heikosti koulutetut eivät enää suunnittelekaan perheellistymistä siten kuin aikaisemmin.

Miten pienituloisia ja nuoria perheitä tuettaisiin enemmän? Ensimmäisenä tulee mieleen opintorahan huoltajakorotus. Moni tarjoaa ratkaisuksi lapsilisien korottamista sekä niiden verottamista pois hyvätuloisilta, mutta silläkin on omat vaikeasti ennakoitavat haittavaikutuksensa.

Perheiden tukien pitäisi tunnistaa paremmin perheiden erilaisuutta ja monimuotoisuutta eli yksinhuoltajia, sateenkaariperheitä, monikkoperheitä sekä monilapsisia perheitä.

Nykyinen keskustelu käy yksin työkeskeisyyden ehdoilla.  Esimerkiksi perheen ja työn yhdistämisen haasteet ovat erilaisia yhden lapsen tai 3-4 lapsen perheessä.  Kolmen tai useamman lapsen perheisiin syntyy kuitenkin nyt yli puolet kaikista lapsista.  Tiedämmekö tarpeeksi monilapsisten perheiden arjen haasteista?

Perhepoliittista keskustelua käydään nyt talousvetoisesti. Työurien pidentämisessä syyttävä sormi kohdistuu alle 3-vuotiaiden lasten vanhempiin, vaikka naisten työssäkäyntiaste on Suomessa kansainvälisesti katsoen korkea.  Pienten lasten kotihoidon tuki on säännöllisin väliajoin jollakin karsintalistalla, vaikka perhebarometrien mukaan se on vanhempien itsensä parhaimpana pitämiä tukimuotoja.  Nykyisen työelämän kilpailullisuus ruokkii osaltaan joko-tai ratkaisuja työn ja lastenhoidon valinnoissa.  Joustavuutta tarvitaan paitsi vanhempainvapaisiin myös työelämään.

Väestöliitto on jo lähtökuopissa viemässä perhepolitiikkaa uuteen aikaan.  Tutkijoiden toivoisi tuovan keskusteluun myös kansainvälistä vertailua.  Nyt olisi sen aika.

Maria Kaisa Aula
Väestöliiton puheenjohtaja

 

 

 

 

 

Vain tahto ja mielikuvitus rajoina

shutterstock_188393936”Lapsi- ja perhejärjestöt vaativat lapsiin ja perheisiin investoimista tulevan hallituksen strategiseksi painopisteeksi. Valtioneuvostossa hajallaan olevasta lapsi-, nuoriso- ja perhepolitiikasta on luotava toimiva kokonaisuus. Lapsiin ja perheisiin investoimisella luodaan kestävän kasvun edellytykset koko yhteiskunnalle”. Tämän kannanoton teimme yhdessä kuuden järjestön voimin.

Kannanotto luovutettiin eduskunnan lapsen puolesta -ryhmälle 4.3. Edustajat pitivät erinomaisena sitä, että järjestöt olivat koonneet voimansa ja tiivistäneet tärkeimmät tavoitteet ytimekkääksi ohjelmaksi. Tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan vielä aimo annos tahtoa ja sitkeyttä, jotta lapset, nuoret ja perheet saadaan nousemaan politiikan kärkeen ja uudistushankkeet muuttumaan perheiden paremmaksi arjeksi.

Yhteiskunnan ja politiikan mahtivaikuttaja on raha. Kun järjestöt esittävät vaalitavoitteissaan parannuksia perhe- ja sosiaalipolitiikkaan, kysytään heti ”mistä rahat?”.

Ehdotan, että aloittaisimme politiikan uudistustyön siitä, että ensin laskisimme yhteen ne määrärahat, joita valtio ja kunnat jo nykyisin käyttävät lasten hyväksi – kuten lapsilisät, neuvola, varhaiskasvatus, koulu, lastensuojelu, liikunta ja kulttuuri. Toiseksi voitaisiin arvioida myös työnantajien osuutta, kuten perhevapaiden kustannuksia. Kolmanneksi ehkä osattaisiin arvioida myös vanhempien, isovanhempien ja muiden läheisten ja vapaaehtoisten työn määrää ja arvoa. Hyvä, jos tämän jälkeen voidaan lisätä satsauksia nykytasoon verrattuna.

Lisäinvestointivaatimusten vaihtoehtona kannattaisi paneutua siihen, voitaisiinko ja millä tavoin nämä nykyiset varat käyttää lasten hyväksi entistä paremmin. Jättiuudistusta ei kuitenkaan kannattaisi jäädä laatimaan vuosiksi. Melko nopeastikin voitaisiin määritellä ensimmäiset parannuskohteet ja tehdä ensimmäiset muutokset nopeasti. Missä kohdin kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien lasten turvaa pitää vielä parantaa? Miten ennalta ehkäisevää toimintaa pitää tehostaa? Mistä kohdin voitaisiin varoja siirtää näihin tarkoituksiin niin, että hyödyt jäisivät haittoja suuremmiksi?

Yhtenä yksittäisenä muutosehdotuksena esitän lapsilisän yksinhuoltajakorotuksen nostamista lapsilisäjärjestelmän sisällä varoja siirtämällä. Perusteena on se, että yksinhuoltajaperheiden lapsilla on suurempi köyhyys- ja syrjäytymisriski kuin useamman huoltajan perheillä.

Yksi tärkeä voimavarojen kohdentamisen suunta ovat sähköiset palvelut. Esimerkiksi Väestöliiton parisuhdekeskuksen nettisivuja klikataan kuukausittain keskimäärin 40 000 kertaa, kun haetaan tietoa ja neuvoja parisuhteen kysymyksiin. Vastaajat hyötyvät palvelusta ja se keventää monen lapsen ja perheen arkea! Palvelu on rahoitettu Raha-automaattiyhdistyksen avustuksella ja laadittu huippuosaajien voimin. Palvelun tarjonta ja käyttö eivät lisää minkään kunnan menoja. Päinvastoin se todennäköisesti vähentää kuntien korjaavien palvelujen tarvetta ympäri maata. Vastaavia sähköisten palvelujen mahdollisuuksia on vielä paljon toteuttamatta.

Yhteiskuntaa voidaan muuttaa myös ilman valtion ja kuntien budjettipäätöksiä tai tekemättä uusia lakeja. Voimme muuttaa asenteita ja sitoutua yhdessä asettamaan lapsen edun ensi sijalle. ”Koko Suomi kasvattaa!” Tähän periaatteeseen olemme valtiona oikeastaan sitoutuneetkin YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa.

Asennemuutokset helpottaisivat esimerkiksi perheen ja työn parempaa yhteensovittamista. Lainsäädäntöä viisaasti soveltamalla ja työelämän neuvottelumekanismien kautta yhteisymmärrystä hakemalla on mahdollista muuttaa työpaikkojen käytäntöjä erilaisten perheiden arkeen paremmin soveltuviksi. Asennemuutokseen tarvitaan mielipidevaikuttajia, kuten järjestöjä ja kansalaisaktiiveja.

Eduskuntavaalikampanjassa ja vaaleissa voit nyt äänestäjänä tai ehdokkaana valita lapsille, nuorille ja perheille paremman tulevaisuuden. Samoin voit ideoida tulevaisuuden uusia ratkaisuja. Voit myös haastaa muita mukaan vaikuttamaan. Rajana ovat vain tahto ja mielikuvitus.

Muut minulle / perheellemme voimia antavat tekijät

Tänään on taas neuvola, ja muistin vasta eilen nukkumaan mennessä, että sitä ennen piti täyttää sellanen voimavaralomake.

Herätin Suden aamu-unilta, vaikka se olisi muun aikataulun puolesta voinut vielä nukkua, ja vaikka maailma tuskin olis kaatunut, ellei oltais täytetty lomakkeita, tai täytetty juuri nyt. Kun pointti kuitenkin on, että vanhempien tulee ylipäänsä keskusteltua omaan, toisen ja suhteen jaksamiseen liittyvistä asioista ennen lapsen syntymää.

48 numerovalintakohdan lisäksi lomakkeessa oli tekstiruutu otsikolla ”Muut minulle / perheellemme voimia antavat tekijät”. Mulle tuli mieleen vain yksi sana. Lapsettomuus. Just nyt on semmoinen olo, että jaksan mitä vaan, koska se suo on takana.

Suden vastaus samaan: I know what to expect and I am expecting the worst. (Eli tiedän mitä odottaa, ja olen valmistautunut pahimpaan.)

Luulen, että tällä yhdistelmällä pitäis pärjätä.

Tsuuh, tsuuh, tsuuh

Image

Eilen oli toinen neuvolakäynti.

Se oli hyvä, sillä olin juuri ehtinyt alkaa huolestua, ettei kaikki ole kunnossa. Maha on alkanut toimia jotenkin oudon normaalisti.

Ensin kävin puntarissa. Paino oli kuulemma oikein hyvä. Olin ollut ihan varma, ettei olis. Muun muassa siksi, että viime viikolla tuntematon nainen vaatekaupan sovitusjonossa kysyi, synnytänkö parin kuukauden päästä. No en: laskettu aika on 4. lokakuuta.

Sitten käytiin läpi laboratoriokokeiden tulokset. Mulla ei ole sukupuolitauteja, ja veriryhmä on AB+.

Sitten pissattiin purkkiin ja katsottiin, ettei virtsassa ole liikaa valkuaista eikä sokeria. Ei ollut. Meillä on suvussa niin paljon aikuisiän diabetestä, että olen lievästi yllättynyt joka kerta, kun sokereja mitataan ja ne on ok.

Sitten printattiin voimavaralomake suomeksi ja englanniksi. Se on lomake, jonka avulla voi arvioida omaa terveyttä ja elämäntapoja, lapsuuden kokemuksia, parisuhdetta, odotusaikaan liittyviä tunteita ja sosiaalista ja taloudellista tilannetta – ja sit keskustella niistä kumppanin kanssa. Näistä me tykätään. Meillä on yksi Väestöliiton kirja (siitä lisää myöhemmin), jossa on samantapaisia harjoituksia, ja kun viime viikolla tehtiin eka niistä, Susi oli pettynyt, kun se ei kestänyt kauemmin.

Sitten neuvolan täti kertoi, että olisi tarjolla myös perhevalmennuskurssi. Sinne ei kuitenkaan varmaan tule ilmoittauduttua, koska se on suomeksi. En ole vielä edes kysynyt Sudelta, kun tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että ihminen jaksaisi osallistua tunteja kestävään ryhmähommeliin, joka tapahtuu kielellä, jota ei ymmärrä. Pitää kuitenkin muistaa kysyä.

Mietin, menisinkö yksinäni valmennuksen sellaisiin sessioihin, joissa käsitellään käytännön asioita, niin kuin esim. kivun lievitystä synnytyksessä. Jos joku sellainen lukee tätä, joka on niissä käynyt: oliko sinusta hyödyllinen käydä? (Mulla on noin 8 000 kaveria, jotka on synnyttäneet kymmenen viime vuoden sisällä, useimmat useammin kuin kerran. Saattaisinko pärjätä myös sillä vertaistuella?)

Ja sitten kuunneltiin vauvan sydänääniä mahan päältä. Sieltä kuului tsuuh, tsuuh, tsuuh. Kaikki on kunnossa. Jee!

Ja jee2, lopuksi sain mukaan perhevalmennuksissa käytettävän Vanhemmaksi-työkirjan. SIINÄ ON LISÄÄ HARJOITUKSIA!

Hyvää viikonloppua!

PS: Kuvassa on Susi tekemässä läksyjä, mun sängyllä lojuva maha (tuo valkoinen, jostain syystä hohtava osuus) ja se viime postauksessa mainitsemani Kööpenhaminasta haettu mummun lipasto, jolle meillä ei ole tilaa muuten kuin näin. Ei maailman aistikkain sisustusratkaisu, mutta mummu osti lipaston ensimmäisistä palkkarahoistaan joskus 30–40-lukujen vaihteessa. Ajattelin, että siihen voisi laittaa vauvan juttuja.

Neuvolassa

Image

Tästä voi tulla aika urpo odotusblogi. Ennen kuin muutin takaisin Suomeen puolitoista vuotta sitten, en ollut seurannut suomalaisia tiedotusvälineitä melkein kymmeneen vuoteen.  Enkä blogeja. Varsinkaan odotus- tai äitiysblogeja. Viime vuoden aikana olen seurannut joitakin odotusblogeja, jotka olivat alun perin lapsettomuusblogeja. Muuten olen pysynyt kaukana odotus- ja äitiysaiheisista mediasisällöistä.

Luultavasti kaikki mihin kiinnitän huomiota, on käsitelty jo moneen kertaan toisaalla. Niin kuin nyt tämä:

Miten voi olla mahdollista, että neuvolasta saa mukaan äitiyskortille ja neuvolan ajanvarauskortille tarkoitetun näpsäkän muovitaskun, joka on erään pankin mainos? Onko äitiyspakkauksessa tuotesijoittelua kuin formulakisojen varikolla?

Muuten neuvolassa meni eilen niin mukavasti, että pyydettiin päästä virallisesti tämän väärän – vähän kauempana kotoa olevan – neuvolan asiakkaiksi.

Neuvolan täti oli oikea täti, eli lähemmäksi mun äidin kuin mun ikäinen. Hän vaikutti huumorintajuiselta järjen ihmiseltä ja puhui fantastisen hyvää englantia, mikä on ihan mahtavaa Suden kannalta. Ja sekin oli hyvä sattuma, että tädin tytär asuu ulkomailla ulkomaalaisen vävyehdokkaan kanssa. Ainakin oman ulkomaalaisurani aikana oli helpointa asioida sellaisten ihmisten pakeilla, jotka osasivat ajatella että on olemassa muitakin tapoja tulkita maailmaa kuin oman kulmakunnan totuus. Henk. koht. elämän ulkomaalaiskontaktit tai oma ulkopuolisuuden kokemus eivät ole taipumuksen edellytys, mutta kyllä niillä jonkinlainen vaikutus on. Tältä kannalta meillä on käynyt hyvä flaksi sekä Väestöliiton omalääkärin kanssa että nyt neuvolassa.

Bonuksena matkalla metroasemalta neuvolaan on kiinalainen ravintola, jossa oli mukiinmenevä lounasbuffetti! Voin kertoa paikankin: Herttoniemen neuvola Helsingissä. Mutta tädin henkilöllisyyttä en paljasta, sillä se on nyt meidän täti. Ja voihan yhtä mukavia olla muitakin.

Muuten vieläkin aika epätodellinen olo.  Tuntuu oudolta, että alkuraskauteen liittyy näinkin paljon asioita, jotka on järjestettävä, vaikkei ole ollenkaan varmaa, että raskaus jatkuu. Neuvola olisi pitänyt varata heti positiivisen raskaustestin jälkeen. Ja myös kromosomipoikkeavuuksien seulonta on tehtävä (labrakokeilla ja ultraäänellä) raskausviikoilla 9–13, eli siinä vaiheessa kuin keskenmenon riski on vielä aika suuri.

Silti jokainen päivä on lahja. Tajusin sen tosi vahvasti eilen illalla, kun katselin valokuvaa onnettomuudessa kuolleen ystävän muistokirjoituksessa. Kuva oli otettu onnettomuuspäivänä. Ystävä seisoo kädet levällään vastatuulessa keskellä autiota maisemaa. Näyttää siltä kuin hän suhtautuisi maailmaan samanlaisella luottamuksen ja uteliaisuuden sekoituksella, kuin tutustuessamme melkein kymmenen vuotta sitten.

Olin kuullut onnettomuudesta yhteiseltä tuttavalta jo vähän aikaisemmin. Samalla hän kertoi, että ystävä oli raskaana. Vasta kuvasta näin, miten pitkällä.

Itkin, vaikka oikeastaan tunsimme toisemme niin pintapuolisesti, että itkeminen tuntui muiden surun varastamiselta. Tunsimme sielunsukulaisuutta, mutta se oli kuitenkin aika tyypillinen expat-pikaystävyys: kaksi isojen muutosten aikaa elävää nuorta ihmistä kohtaa kaukana kotoa ja viettää lyhyen intensiivisen jakson saman katon alla. (Paitsi että pihalla olisi ehkä osuvampi termi. Istuimme tuntikausia Herra Pekonin ja minun kodin pihalla, kuvassa näkyvien puiden latvoja tuijotellen.) Myöhemmin kirjoitellaan harvakseltaan, muttei enää koskaan osuta samaan aikaan samaan paikkaan.

Miten sattumanvaraista kaikki on. Että minä tulin raskaaksi. Että olen raskaana vielä tänään. Että hän on kuollut ja minä käyn neuvolassa. Että hänen kumppaninsa joutuu hautaamaan sekä rakastetun että syntymättömän lapsensa. Että hänen vanhempansa ovat joutuneet vastaamaan puhelinsoittoon, jota jokainen vanhempi pelkää – ehkä vielä enemmän ne, joiden lapset ovat kaukana kotoa.

Ainoa ratkaisu sattumanvaraisuuden ja epäreiluuden käsittämiseksi on ottaa jokainen päivä lahjana. Silti ihan hirveän surullista.

Mietin, mikä on paras tapa lähettää osanotto perheelle. Tuntuisi oudolta tehdä se Facebookissa.

Pitkä matka

ImageSoitin neuvolaan. Olisi varmaan pitänyt soittaa jo joku aika sitten. Nyt oli vaikea saada aikaa niille viikoille, joiden aikana siellä pitäää käydä ensimmäisen kerran. (En ollut ottanut huomioon, että tiettyjä asioita pitää tarkistaa tiettyinä ajankohtina.) Jos ymmärrän oikein, mulla alkaa lauantaina viikko 9. Sain neuvolan maanantaiksi, mutta toiseen neuvolaan kuin siihen, mikä oikeasti olis meidän neuvola.

Soittojono oli pitkä. Se johtui ilmeisesti jotenkin siitä, että moni pääkaupunkiseudun raskaana olevista naisista on huolissaan sikainfluenssasta. Sain syksyllä töissä influenssarokotuksen, ja luulen että siinä oli myös suoja sikainfluenssaa vastaan. En kyllä ole ihan varma. Kun en vieläkään ole täysin sisäistänyt, että olen oikeasti raskaana, en myöskään oikein osaa pelätä sikainfluenssaa.

Esimerkki siitä, miten pitkä matka mulla on vielä äidiksi:

Täytin neuvolaan tarvittavia esitietolomakkeita. Niissä kysyttiin vanhempien sairauksista. Siinä oli omat kohtansa isän sairauksille, ja äidin. Täytin tunnollisesti isän kohdalle psyykkiset ja neurologiset ongelmat (krooninen masennus ja ääreishermostoa rappeuttava polyneuropatia). Sitten pääsin kohtaan ”äidin virtsatietulehdukset” ja pysähdyin miettimään, olenko ihan varma, että meidän äidillä on ollut pissatulehduksia.

Olin jo melkein kiinni puhelimen varressa, kun tajusin, että tässähän kysytään Suden ja mun terveydestä, eikä mun vanhempien. Hämmentävää.

Hyvää viikonloppua kaikille! (Erityisesti äidille ja isille, joiden nuoruuden lemmenpesän ovi kuvittaa tämänkertaista bloggausta.)

Suositusten suojissa

Vesipisarat tippuvat hupun reunalle. Kylmä tuntuu saappaissa villasukista huolimatta. Miksi tässä pitää taas seistä? Keskellä päivää leikkipuistossa sen ainoan vesilätäkön reunalla. Kura roiskuu kun taapero hyppii onnellisena keskellä lätäkköä.

Avaa nyt suusi, että voin harjata sinun hampaasi. Avaatko jos saat samalla pestä äidin hampaat? Hampaat tulee pestyä, mutta löydän hammastahnaa vielä nukkumaan mennessäni hiuksistani ja korvan takaa.

Illalla sohvalla imettäessäni saan ensi lapsen sormen nenääni, tämän jälkeen napakan kiskaisun hiuksista ja lopulta ikenillä pienen puristuksen rinnanpäästä. Jaahas olisiko hampaita tulossa?

Miksi minä tätä kaikkea teen? Kukaan ei ole näitä suorituksiani todistamassa, mittaamassa tai dokumentoimassa. Voiko näillä toimilla edes todistaa jotain omista kyvyistä tai arvosta vanhempana? Kyse ei varmasti ole vain omasta halustani, sillä edellä kuvaamissani tilanteissa olisin toivonut olevani jossain muualla.

Jostain minulle on kuitenkin noussut selkeä ajatus siitä, että näin tulee tehdä. Ulkoilla lapsen kanssa säännöllisesti ja riittävästi, ehkäistä tulevia suun terveyden ongelmia antamalla hyviä malleja jo pienestä pitäen, ja edistää omaa sekä lapsen terveyttä imettämällä häntä täysin puolen vuoden ikään ja osittain yhden vuoden ikään asti.

Mikä on neuvolasta annettujen suositusten merkitys? Saavatko ne minut hetkellisesti syrjäyttämään omat haluni, katsomaan sillä hetkellä ärsyttävää tilannetta osana suurempaa kokonaisuutta? Luotanko siihen, että suositusten takana on laajasti tutkittua tietoa niiden hyödyistä? Vai annanko oma halun ratkaista kuinka toimin missäkin tilanteessa? Vai suojaako suositusten mukaan toimiminen minua muiden arvioinnilta? Voinko todistaa olevani hyvä vanhempi toimimalla kuten suositukset ohjaavat?

Äiti, sukat on märät ilmoittaa lätäkössä istuva lapseni. Ehkä on parasta lähteä kotiin. Onneksi tein lounaan jo aamulla valmiiksi.

Valtakunnallisilla Neuvolapäivillä julkaistiin uudistetut äitiysneuvolan suositukset