Hankalan ihmisen leima helpommin kuin palkankorotus

Kansainvälisenä naistenpäivänä haluan olla optimisti: tasa-arvoon ja tasapuoliseen kohteluun liittyvien epäkohtien korjaamisessa on otettu hyviä askeleita eteenpäin, ja otetaan edelleen.

Tämän viikon ilahduttavimpia uutisia naisten aseman edistämiselle työelämässä on ollut Keski-Pohjanmaalla käyttöön otettu uudistus, jolla halutaan helpottaa kotiäitien paluuta työelämään lastenhoitovuosien jälkeen. Kunta ottaa veloituksetta vastuuta lastenhoidosta, sillä aikaa kun perheen äiti voi pohjustaa siirtymistään työelämään perhevapailta: äiti(ihminen) saa päivittää oman cv:nsä ja hakea töitä. Toivon vilpittömästi tämän mallin levittämistä muihinkin Suomen kuntiin, jopa maailmalle. Kyseessä on tasa-arvoteko, ainakin niin kauan kun äidit käyttävät suurimman osan kaikista perhevapaista.

Keski-Pohjanmaan kehitysaskel tulikin tarpeeseen sen jälkeen kun vuosikausia pohjustettu perhevapaauudistus kaatui jälleen kerran Suomessa kuralätäkköön. Se mitä naapurimaassamme Ruotsissa pystyttiin uudistamaan jo viime vuosituhannella, jää tällä vauhdilla meillä todennäköisesti poliittisten riitojen alle vielä 2020-luvullakin. Mikä mahalasku Suomi, kohta 101-vuotias tasa-arvon mallimaaksikin kutsuttu.

Muita vahvoja näyttöjä naisten tasa-arvon edistymisestä ovat olleet käytännönläheinen 100 tasa-arvotekoa -hanke Suomessa sekä taantumuksellisia rakenteita oikaissut #metoo -kampanja.

Helsingin Sanomat otti jälleen eilen pääkirjoituksessa kantaa työelämän tasa-arvoon: ”Vanhemmuuden kuorma ei jakaudu tasaisesti, vaan nimenomaan nuoret naiset joutuvat tinkimään useammasta asiasta perheen kasvaessa.” Syntyvyysluvut eivät kovin helposti ole nousemaan päin, jos naisten jakamat kokemukset ja puskaradiotieto työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta eivät muutu nykyistä houkuttelevimmiksi.

Kriittinen kohtalonkysymys eli siirtyminen perhevapailta töihin, on itsellenikin tuttu kymmenen vuoden takaa. Varsinkin aivan uuteen työpaikkaa rekrytoituminen kolmen alle kouluikäisen lapsen äidiltä oli viimeisten perhevapaavuosien jälkeen mittava henkinen, ajankäytöllinen ja logistinen ponnistus. Haastekerrointa lisäsi, että mieheni työskenteli siihen aikaan joka toinen viikko työn vuoksi eri paikkakunnalla. Käänteisesti voi sanoa, että pääseminen uuteen työpaikkaan onnistui nimenomaan vahvan tahdonvoiman, luovan ideoinnin, äitienergian sekä kolmen itseäni varttuneemman naisen visionäärisyyden avulla: he tukivat rekrytoitumistani eri keinoin. Lämpimät kiitokset jokaiselle heistä, samoin kuin puolisolleni, joka on aina kannustanut minua myös työuralle ja uusiin haasteisiin sekä kantanut kortensa perheen arjessa.

Naisten, miesten ja kaikkien sukupuolten tasa-arvo toteutuu, kun ihmiset voivat tehdä omannäköisiään mutta samalla toisiaan kunnioittavia valintoja elämässään. Usein helpompaa kuin epäkohtien vastustaminen olisi hiljakseen sopeutua ristiriitatilanteisiin, olla valittamatta. Kyseenalaistavista naisista harvoin kaikki pitävät. Ääneen epäkohtia tai omakohtaisia kokemuksiaan ja kaltoinkohteluaan kertovat saavat liian usein osakseen sääliä, hymähtelyä, ongelmien lakaisua maton alle tai alistamisen jatkumista. Hankalan ihmisen leiman saa otsaansa helpommin kuin palkankorotuksen.

Naisten päivänä on jaksettava yhä uudelleen korostaa, että tasa-arvon ydintä on, että jokainen voi sukupuoleen katsomatta vaikuttaa perhekokoonsa, koulutukseensa, työtehtäviinsä, parisuhteeseensa, työhönsä, rahankäyttöönsä, kohteluunsa töissä ja vapaa-ajalla – siis kaikkeen. On toki aina myös asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta ne eivät saa olla kiinni sukupuolesta. Kenenkään ei pidä sallia näkemystensä vähättelyä, taloudellisesti tai muuten alisteista asemaa tai rajojensa loukkaamisia.

Naistenpäivää on vietetty tavalla tai toisella jo vuodesta 1911. Niin kauan kuin maailma ei ole tasa-arvon osalta vielä riittävän valmis, tämä päivä on varmaankin aivan paikallaan.

 

Olenko minä olemassa?

elinakorhonen_tadzikistanGulafrus on nuori nainen, joka ei osaa lukea tai kirjoittaa. Hänellä ei ole mitään omaisuutta, lukuun ottamatta muutamaa vaatekertaa ja vanhaa pyörätuolia, jolla hän liikkuu.

Tapasin Gulafrusin Tadjikistanissa, jossa olin Kynnys ry:n,Väestöliiton ja keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteisen hankkeen matkalla. Gulafrus oli ujo ja pelokas, hänen oli vaikea sanoittaa ajatuksiaan ja kokemustaan elämästä. Koko Gulafruisin olemus kysyi: Olenko minä oikeasti olemassa?

Tämä ei toisaalta ole ihme. Gulafrus on elänyt koko ikänsä vanhainkodissa, jonka monilla asukkailla on lisäksi psykiatrisia ongelmia. Hänet jätettiin sinne jo lapsena. Tyttö, joka ei oppinut kävelemään, oli häpeä ja taakka vanhemmille.

Keski-Aasiassa on yleinen tapa jättää vammaiset lapset laitoksen kasvatettaviksi.Tähän on Tadjikistanin vammaisten naisten yhdistyksen  Saida Inotavovan mukaan kaksi pääasiallista syytä:

  1. Sekä viranomaiset että vanhemmat uskovat, että vammainen lapsi kuuluu laitokseen. Ajatuksena on, että laitoksessa lasta kuntoutetaan ja hän saa näin ollen paremmat lähtökohdat elämälle. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa. Laitosympäristö ei ikinä korvaa rakastavan vanhemman hoivaa.
  2. Toinen syy on taloudellinen. Vammaisen lapsen syntymä nähdään yleensä naisen syyksi: hänessä on jotain vikaa, koska hän on saanut vammaisen lapsen. Tämä on myös syy miehelle erota naisesta, joka jää yksin, yleensä vailla tuloja, lapsen kanssa. Lapsi jätetään siis laitokseen, koska äidillä ei ole varaa tai mahdollisuutta huolehtia hänestä.

Gulafrus osallistui viikon mittaiseen työpajaan, jossa hän sai tietoa oikeuksistaan ja mahdollisuuksistaan. Muut vammaiset naiset toimivat upeana vertaistukena. Viikko oli Gulafrusille mullistava. Naiset suunnittelivat soittoringin perustamista niin, että palattuaan takaisin vanhainkotiin Gulafrus ei jäisi enää aivan yksin.

Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen se valtava voima, joka syrjityissä vammaisissa, köyhyyden ja alentavan kohtelun kokeneissa naisissa, voi olla. Miten he tukevat ja kannattelevat toisiaan. Luovat uskoa hyvään.

Kiitos Gulafrus, minulle sinä tulet aina olemaan olemassa.

Väestöliitto työskentelee seksuaalioikeuksien edistämiseksi sekä tyttöjen ja naisten aseman parantemiseksi. Voit tukea työtämme lahjoituksella.

 

 

 

 

Hiljainen rakkaus

003

Kuva: Työryhmä Tarja Santalahti, Kari ja Anne Saaristo

Ovi käy. Mies tulee sisään pellolta ja käy tupaan istumaan. Nainen istuu mökissä ompelutöitä tehden. Aika kuluu ja pariskunta istuu etäällä toisistaan, omiin töihinsä uppoutuneina. Taustalla raksuttaa kello, mutta muuten on hiljaista. Hiljaisuuden rikkoo lopulta se, kun toinen kysyy, että pitäisikö keittää kahvit. Kahvimurut kaivetaan kaapin uumenista ja ladotaan rakkaudella koneeseen. Kiintymystä ei sanota ääneen, mutta sitä voi hengittää mökin ilmasta.

Parisuhde oli hyvin pitkään suomessa työnjakoa. Hyvä parisuhde tarkoitti sitä, että toiseen saattoi luottaa siinä, että hän ei lähde kylille juomaan tai riiaamaan keskellä kylmintä talvea. Mies hoiti raskaat työt ja nainen murkinat. Ihanne mies suomalaiselle naiselle, oli luotettava ja työteliäs, piste. Jos näin hyvä mies oli sattunut kohdalle, niin siitä saattoi kiittää luojaa joka ilta.

Tunteilulle ei vuosisadan alussa jäänyt juuri tilaa eikä aikaa. Tunteet näytettiin tekojen kautta. Muistan joskus nähneeni dokumentin, jossa vakavasti sairastunut suomalainen mies tietää kuolevansa. Hän on päättänyt tehdä puolisolleen niin paljon polttopuita, että vaimo pärjää niillä jäljellä olevat vuotensa. Mies tekee töitä, laskee ja miettii, että saako hän työnsä loppuun ennen kuolemaansa. Siitä ei puhuta, mitä mies tuntee vaimoaan kohtaan tai ajattelee omasta pois menostaan. Rakkautta ei ole totuttu tunnustamaan ääneen. Tunteet tulee lukea toisen toiminnasta ja rivien välistä.

Luotettavuus on yhä tärkeä ominaisuus suomalaisille. Tämä tuli esiin Osmo Kontulan (2013) tutkimuksessa. Vaikka monia muita odotuksia suhteelle on tullut, on kumppanin luotettavuus yhä ykkönen. Tämän voi ajatella juontuvan siitä, että ihminen syntyy tähän elämään täysin riippuvaisena toisen hoivasta. Meille ihmisille on tärkeää, että voimme tukeutua toiseen vaikealla hetkellä. Pitkäaikainen ja luottamuksellinen suhde luo sisäisen turvan tunteen. Suomessa, karussa ja kylmissä olosuhteissa luotettavuus on ollut ehkä vielä tärkeämpää kuin etelän lämmössä.

Turvallisuus, luotettavuus ja työteliäisyys ovat hyvä pohja, mutta ne eivät kuitenkaan enää nykyolosuhteissa näytä riittävän onnen tunteen saavuttamiseen. Naapuria ei enää onnitella, että kyllä sinulla kävi tuuri, kun sait tuon hiljaisen ja luotettavan Jukan joka osaa naulata. Nykyään kaivataan suhdetta, jossa on myös puhetta, tunteiden jakamista, romantiikkaa ja jännitystä.

On hienoa, että ihmiset saavat tietoa ja pystyvät nykyään tunnistamaan paremmin tarpeensa. Ihmiset ymmärtävät, että hyvää elämää on mahdollista etsiä ja yksi sen osa-alue on toimiva parisuhde. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että päätellään liian nopeasti onnen löytyvän aidan takaa.

Mediassa elää voimakkaasti parisuhteiden idealisointi. Lehtijuttua ei yleensä tehdä suhteista, joissa on istuttu samassa olohuoneessa 30 vuotta. Jutut tehdään voimakkaan rakastumisen vaiheessa. Myös tiedon saanti on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Lähes jokainen suomalainen saa ähkyyn asti tietoa siitä, että mitä kaikkea hyvän parisuhteen tulisi sisältää. Tässä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta se saattaa luoda väärän kuvan siitä, että on olemassa joku parisuhteen ideaali joka on mahdollista tavoittaa.

Kukaan asiantuntija maailmassa ei pysty määrittelemään, että mikä toiselle on hyvä. Siksi jokainen joutuu omalta kohdaltaan pohtimaan tätä kysymystä. Kun tuota kysymystä miettii, on hyvä tietoisesti yrittää häivyttää kaikki ympärillä leijuvat odotukset ja normit. Kysyä vain itseltään, että onko minulla tässä tämän ihmisen rinnalla ihan riittävän hyvä olla.

Kontula, O (2013) Yhdessä vai erikseen. Väestöliiton perhebarometri.