Milloin lasta tulisi yrittää?

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.

Miksi luovuttaisin munasoluja?

shutterstock_233635255Lapsettomuushoidoissa joudutaan joskus turvautumaan hoitoihin, jossa sukusolut saadaan joltain toiselta, usein tuntemattomalta luovuttajalta, naiselta tai mieheltä. Olen ollut mukana toteuttamassa tällaisia hoitoja monien vuosien ajan ja tavannut useita munasolujen luovuttajia sekä niiden tarvitsijoita. Työ on ollut erittäin kiitollista ja herättänyt monenlaisia ajatuksia.

Olen omassa mielessäni aina harmitellut, että virallinen lakiteksti puhuu hoidoista luovutetuilla sukusoluilla. Minun kielikorvaani ”luovutus” sana värittyy negatiivisena ”luovuttamisena”, vaikka kyseessä on mitä suurimmassa määrin positiivinen asia, lahjan antaminen ja lahjan saaminen. Mahdollisimman hyvien sukusolujen lahjoittaminen, ei ylijäämäsolujen. Hoidot toteutetaan huolella ja laboratorio vaalii soluja laboratoriossa mitä suurimmalla ammattitaidolla.

Muistan nähneeni kerran sarjakuvataituri ja sananikkari Fingerporin sarjakuvastripin, jossa pariskunta lapsettomuusklinikalla keskustelee lääkärin kanssa hoidoista luovutetuilla sukusoluilla. He eivät halua luovuttajia vaan voittajia! Ja niinhän se onkin, hoitotulokset näillä soluilla ovat erinomaisia.

Mikä motivoi luovuttamaan omia munasoluja? Tästä asiasta keskustellaan aina uuden luovuttajaehdokkaan kanssa ja lähes poikkeuksetta se on aina pyyteetön auttamisen halu. Jotkut ovat saattaneet seurata ystävän lapsettomuushoitoja tai lehdestä luettu tarina on koskettanut.

Arvostetussa kansainvälisessä alamme lehdessä julkaisimme juuri tutkimuksen, jossa kysyimme 569:ltä Väestöliiton klinikoilla vuosina 1990 – 2012 munasoluja luovuttaneilta paitsi mahdollisia terveysvaikutuksia, myös heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan jälkeenpäin sukusolujen luovutuksesta. Munasolujen luovuttaminen ei ollut aiheuttanut heille haitallisia pitkäaikaisvaikutuksia yleiseen terveydentilaan eikä omaan hedelmällisyyteen. Ilahduttavaa oli myös saada tietää, että 99 % luovuttajistamme oli joko tyytyväinen tai erittäin tyytyväinen päätökseensä luovuttaa sukusolujaan ja 95 % suosittelisi sitä lämpimästi myös muille naisille.

Juuri vietetty joulu lahjoineen on jätetty nurkan taakse. Oletteko huomanneet, että vanhempana lahjan antaminen antaa paljon suurempaa iloa kuin lahjan saaminen? Joululahjoista on helppo kiittää niiden antajaa. Munasolujen luovuttaja ja saaja tuntevat harvoin toisiaan. He eivät tapaa, eivätkä viestittele jälkeenpäin tehdystä hoidosta. Munasolujen luovuttaja voi vain kuvitella mielessään oman lahjansa suuruutta. Sekin tekee luovuttamisesta niin pyyteetöntä.

Lahjan antamisen ja saamisen riemu

pakettiLapsettomuuslääkärin mietteitä

Joulun aika tuo mieleen lapsuusmuistoja: Ihka ensimmäinen joululoma on lähestymässä. Viimeisinä koulupäivinä askarrellaan. Muistan liisterin tuoksun, pahvin sinisen värin, kultapaperista leikatun tähden ja ihmeellisen kimmeltävän aineen, joka saa vanulumen hohtamaan.

Näitäkin tärkeämpänä muistona on opettajan kaunis kertomus siitä, kuinka Itämaan tietäjät toivat lahjoja vastasyntyneelle Jeesus-lapselle. Tämän kunniaksi myös kotien jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Vasta myöhemmin opin, että joululahjojen antamisen perinne on paljon vanhempi ja alkujuuriltaan pakanallinen. Sain kuitenkin tuon kertomuksen kautta oivalluksen siitä, kuinka lahjojen antaminen onkin omia joululahjahaaveita tärkeämpi.

Menneen joulun alla kävin mielenkiintoisen keskustelun erään munasoluja luovuttaneen naisen kanssa. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei aio itse hankkia lapsia. Halu auttaa oli voimakas.

”Joku toinen, jolla ei ole mahdollisuutta saada ”biologisesti omaa” lasta, voi lahjasolun avulla liittyä sukupolvien ketjuun kokemalla äitiyden sekä antamalla vanhemmuuteen liittyvän henkisen perinnön lapselleen” hän totesi. Ja hetken mietittyään jatkoi: ”Vaikka mitään oikeudellista suhdetta solustani syntyneen jälkeläisen kanssa ei synnykään, tietoisuus elämän jatkumosta on itsellenikin tärkeä.”

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä. Lahja elämän alkamisen rakennusaineiksi on mittaamattoman arvokas.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.