Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

Toivon, onnellisuuden ja ihmisoikeuksien asialla

AulaMaria-Kaisa_004Väestöliiton uusin perhebarometri on nostanut syntyvyyden yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomalaisten ihanteellinen lapsiluku on alentunut ja lastenhankintaa lykätään oman elämäntyylin takia. Pula sopivasta kumppanista, oman vapaan elämäntyylin menettämisen pelko sekä työmarkkinoiden epävarmuus selittävät lapsen hankinnan siirtymistä. Enemmän tarvittaisiin myös hedelmällisyysneuvontaa eli tiedon jakamista biologisista tosiasioista.

Muutokset syntyvyydessä voivat ennakoida myös uudenlaista epätasa-arvoa. Huono työmarkkina-asema, työttömyys tai työttömyyden uhka voivat saada nuoret aikuiset siirtämään lastenhankintaa tai luopumaan vanhemmaksi tulosta tai seuraavan lapsen hankinnasta kokonaan. Perhe-etuudet eivät ole pysyneet kehityksessä mukana. Tyytymättömimpiä tuen tasoon olivat perhebarometrissä pieni- ja keskituloiset perheet ja työttömät vastaajat.

Väestöliitto on ollut aina perhejärjestö. ”Terve, turvallinen ja tasapainoinen elämä alkaa perheestä ja vaikuttaa laajasti yhteiskuntaan” on ollut liiton toiminnan lähtökohta 2000-luvulla. Väestöliitto ei ole ujostellut perhekeskeisyyttä. Se on tarkoittanut toimintaa hyvien ihmissuhteiden puolesta. Olemme tukeneet lasten ja vanhempien hyvää vuorovaikutusta sekä toimivia parisuhteita.   Isien ja poikien äänen vahvistaminen on noussut äitien auttamisen rinnalle. Mukaan on tullut myös nuorten näkökulma.

Perhekeskeisyys ei ole kuitenkaan tarkoittanut Väestöliitossa jonkun tietyn perhemallin puolustamista. Tunnistamme perheiden monimuotoisuuden ja kaikkien perheenjäsenten, isien, äitien, tyttöjen ja poikien ihmisoikeudet sekä sukupuolen sekä seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden. Näissä asioissa emme aseta normeja.

Tunnistamme niin avioliitot, avoliitot, eroperheet ja uusperheet, yksinhuoltajat, sijaisperheet, adoptioperheet, sateenkaariperheet, leskiperheet, lapsettomat perheet ja monikulttuuriset sekä maahanmuuttajaperheet sekä tietysti sinkut. Jokaisella on oikeus elää onnellista elämää itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Onnellisen elämän perustaa luovat tasapainoiset ihmissuhteet ja lähiyhteisöt.

2000-luvulla Väestöliitosta on tullut monikulttuuristen perheiden parissa tehtävä työn ja maahanmuuttajien kotouttamisen huippuosaaja. Siksi voimme tarjota osaamistamme juuri nyt kun turvattomuus Lähi-idässä on saanut aikaan historialliset kansainvaellukset.

Mistä Väestöliitto tunnetaan?   ”Brändiä” ovat luoneet eri vuosikymmeninä kotisisaret, kondomikauppa, koululaisten seksuaalineuvonnan esitteet, lapsettomuushoidot sekä maahanmuuttajien parissa tehtävä työ. Väestöliitto tunnetaan myös osaavista työntekijöistään; joukossa on maan parhaita osaajia, jotka ovat tehneet Väestöliitosta luotettavaksi koetun kumppanin.

Mihin suuntaan Väestöliitto on menossa? Väestöliitto on toiminut kautta vuosikymmenten yhteiskunnallisena vaikuttajana, verkostojen risteysasemana sekä ihmissuhteiden vahvistajana. Sitä aiomme jatkaa.

Haluamme vahvistaa yhteistyötä 35 jäsenjärjestömme kanssa. Jäsenjärjestöt ovat Väestöliiton omistajia. Haluamme osallistaa sekä jäsenjärjestöjämme että asiakkaitamme. Yhdistämme tutkimus- ja kokemustietoa vaikuttamisen ja palveluiden uudistamisen tueksi.

Autamme ihmisiä tunnistamaan omia voimavarojaan sekä pärjäämään elämän kriiseissä. Luomme toivoa.

Vaikutamme ennakkoluulottomasti erilaisten ihmisten ja monimuotoisten perheiden puolesta painottaen ihmisoikeuksia toimintamme perustana.

Menemme uutta vuosikymmentä kohti toivon, onnellisuuden ja ihmisoikeuksien asialla!

********************

Enemmän tietoa Väestöliiton tulevista suuntaviivoista:
Väestöliiton strategia 2016-2020

Perheenyhdistämispolitiikka aiheuttaa kohtuuttomia tilanteita

VL_151006_010

Oikeus perhe-elämään on turvattu Suomen laissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. EU:n perheenyhdistämisdirektiivi takaa oikeuden perheenyhdistämiseen. Siinä todetaan, että ”perheiden yhdistäminen on tarpeen, jotta perhe-elämä olisi mahdollista. Se edistää sellaisen sosiaalisen ja kulttuurisen vakauden muodostumista, joka helpottaa kolmansien maiden kansalaisten kotoutumista jäsenvaltioissa”. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan perheenyhdistämistä koskevat hakemukset on käsiteltävä ”myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti”.

Todellisuus on usein erilainen kuin lain kirjain ja kansainvälisten sopimusten ylevät periaatteet. Suurin osa kansainvälistä suojelua saaneen lapsen huoltajista saa kielteisen päätöksen perhesidehakemukseensa. Sekä vuonna 2012 että 2013 vain yksi kansainvälistä suojelua saaneen huoltaja sai myönteisen oleskelulupapäätöksen. Usein kielteisten päätösten perusteluissa vedotaan perusteettomasti perhesiteen vapaaehtoiseen katkeamiseen. Perhesuhteen todistava DNA-testitulos sekä perheenjäsenten keskinäinen yhteydenpito erossaoloaikana eivät läheskään aina riitä vakuuttamaan viranomaisia.

Kielteiset päätökset ja pitkä erossaolo omista vanhemmista tai alaikäisistä lapsista tuntuvat raskailta. Ne myös traumatisoivat ihmisiä. Moni itse vastentahtoisesti omista lapsistaan erossa oleva tietää kuinka pahalta hajotetuista perheistä tuntuu. Taannoinen Soccan haastattelututkimus toi esiin sen jatkuvan huolen, joka perheenjäsenillä oli toisistaan.

Perhesidehakemusten määrä romahti vuonna 2012. Vuonna 2011 jätettiin yhteensä 2014 kansainvälistä suojelua saaneen perhesidehakemusta, vuonna 2012 hakemusten määrä putosi 599:ään.  Taustalla on ulkomaalaislakiin tuolloin tehty muutos, jonka mukaan oleskelulupahakemuksen on voinut jättää vain ulkomailla asuva perheenjäsen itse eikä Suomessa asuva perheenkokoaja hänen puolestaan.

Perhesidettä koskeva oleskelulupahakemus tulee jättää lähimpään hakemuksia käsittelevään Suomen edustustoon. Esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa asuvalle lähin edustusto sijaitsee 2600 kilometrin päässä Dar-es-Salaamissa, Tansaniassa. Matkoja joutuu tekemään monta, koska hakemuksen jättäminen, hakijoiden kuuleminen, DNA-tutkimus ja päätöksen tiedoksianto voivat edellyttää useita käyntejä edustustossa. Hakemuksia otetaan vastaan vain henkilön oleskellessa laillisesti maassa, jossa Suomen edustusto on. Viisumin voimassaoloaika on aina rajallinen. Lisäksi silloin, kun henkilö joutuu matkustamaan toiseen kaupunkiin tai valtioon haastattelua ja DNA-testausta varten, perheiden on maksettava itse matkat ja niihin tarvittava ylläpito-, ruoka- ja mahdolliset viisumi- ja passikustannukset.

Varsin monilla perheenyhdistämiseen oikeutetuista perhesidehakemukset käytännössä raukeavat, koska koko prosessi on logistisesti ja taloudellisesti mahdoton. ECRE:n ja Punaisen Ristin Disrupted Flight-raportin mukaan kustannukset voivat nousta tuhansiin euroihin, jopa 10 000 euroon silloin, kun matkoja joutuu tekemään useita.

Myös Pakistanissa asuvalle afganistanilaiselle matkustaminen lähimpään perhesidehakemuksia käsittelevään edustustoon Delhiin, Intiaan on varsin hankala prosessi. Pakistaniin vainoa paenneet afganistanilaiset ovat yleensä paperittomia, jolloin he eivät voi asioida Pakistanin viranomaisten luona hoitaakseen Intiaan matkustamiseen tarvittavia lupia. He joutuvat matkustamaan Kabuliin, Afganistaniin voidakseen hakea viisumia Intiaan. Vaikka viisumit olisi hankittu, Intian viranomaiset ovat myös joskus tuntemattomasta syystä estäneet maahanpääsyn. Punainen Risti on raportoinut myös tapauksista, joissa perhesidehakemusta ei ole otettu ollenkaan vastaan perhesidettä todistavien dokumenttien puuttumisen vuoksi, vaikka Maahanmuuttoviraston ohjeistuksen mukaan virallisen perhesidedokumentin puuttuessa oleskelulupahakemukseen voi liittää kirjallisen selvityksen, joka arvioidaan haastatteluvaiheessa.

Vuonna 2013 kansainvälistä suojelua saaneen huoltajaa koskevien hakemusten keskimääräinen käsittelyaika oli 741 vuorokautta. Koska vuodesta 2010 lähtien perheenyhdistämistä hakevan lapsen pitää olla alaikäinen vielä päätöksen saadessaan, on pitkillä käsittelyajoilla suuri merkitys. Jos Maahanmuuttovirasto tekee kielteisen päätöksen perhesidehakemukseen perusteena 18 vuotta täyttäminen, sen tulee ulkomaalaislain mukaan selvittää onko prosessin pitkittyminen johtunut hakijasta riippumattomista syistä. Näin ei kuitenkaan ole aina tehty. Tuore korkeimman hallinto-oikeuden päätös kertoo asiasta selkeää sanomaa.

Poliittisessa puheenparressa perheiden yhteiselon estämistä perustellaan joskus kansantalouden säästöillä.  Todellisuudessa säästöjä ei tämän kokonaisväestön mittakaavassa pienen vähemmistön perheitä hajottamalla juuri synny. Erossaolo läheisistä aiheuttaa kohtuuttoman rasitteen ihmisille. Pitkittyneet stressi- ja kriisitilat estävät arjen rakentamisen ja ovat paitsi taloudellinen, myös inhimillinen taakka.

Alaikäisten lasten elämästä päätettäessä lapsen edun periaatteen tulee aina olla määräävin tekijä. Lapsen edun vastaisia ratkaisuja ei voi koskaan perustella taloudella.

Oikeus olla sellainen kuin on

leimankansi

Jokaisen tulisi saada elää oman näköistä elämää – ilman syrjintää ja pelkoa. Jokaisella tulisi olla oikeus onnellisuuteen. Mikään fyysinen tai psyykkinen vamma, seksuaalinen suuntautuminen, ulkonäkö tai etninen tausta ei saisi raamittaa elämää tai määrätä sen suuntaa. Valitettavasti usein näin ei tapahdu.

Ihmisillä on erikoisia ennakkoluuloja, uskomuksia tai vanhoillisia näkemyksiä. Jotkut myös katsovat maailmaa hirveän mustavalkoisesti. Jokaisella tulisi kuitenkin olla oikeus tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.

Ihmisiä on niin helppo lähteä määrittelemään tai lokeroimaan. Mutta miksi ihmisen pitäisi sopia johonkin tiettyyn lokeroon? Itse en varmaan edes mahtuisi sellaiseen, koska olen 181cm PITKÄ nainen (huom. en ole malli, enkä pelaa koripalloa). Ihmisten tulisi saada olla sellaisia kuin ovat. Miksi pitäisi esittää jotain muuta tai miellyttää täysin tuntemattomia ihmisiä?

Väestöliitto julkaisee tänään nuorille suunnatun virtuaalisen Leima-lehden, joka pureutuu ihmisten monimuotoisuuteen ja yhdenvertaisuuteen – kaikilla tulisi olla oikeus olla juuri sellainen kuin on.

Aihe on erittäin tärkeä ja ajankohtainen. Media luo nykyään paljon vääristävää kuvaa siitä, mikä on normaalia tai hyväksyttävää. En siis ihmettele, että nuoret ovat ymmällään kaikesta siitä informaatiotulvasta, joka näytönruudulta vyöryää.

Nuoria tulisi auttaa ja tukea, jotta he ymmärtäisivät, että he ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. Vain niin he voivat saavuttaa oman sisäisen rauhan ja onnellisuuden. Väestöliiton Leima pyrkii omalta taholtaan tukemaan nuoria heidän elämän polullaan ja kasvussaan aikuiseksi.

Ihmiset, olkaa rohkeasti omia itsejänne! Maailma on paljon kiinnostavampi ja värikkäämpi paikka, kun emme ole kaikki samanlaisia.

“Be yourself; everyone else is already taken.”

-Oscar Wilde-

Pojat jaksavat jatkaa jos heille annetaan mahdollisuus

Maahan muuttaneet nuoret eivät ole laiskoja ongelmakimppuja, vaan suomalaisen yhteiskunnan jäseniä omine tarpeineen, toiveineen ja elämänkulkuineen. He voivat päästä varsin pitkälle, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Keskustelu nuorten ongelmakäyttäytymisestä saa aikaan erityisiä tunnelatauksia ja otsikoita silloin, kun nuoret eivät ole valtaväestöä.

Kun tarkastellaan taustamuuttujia maahan muuttaneiden tai kenen tahansa toimintaa selitettäessä, vastuuta teoista ei siirretä tekijältä yhtään minnekään. Jos keskeisenä ihmisen elämänpolkujen ja toimintamahdollisuuksien taustaselittäjinä ovat vanhempien koulutustaso, perherakenne tai sosioekonominen tausta, ei tämä tarkoita sitä että yksilön teoista ”syytettäisiin yhteiskuntaa”. Ennemminkin löydetään seikkoja, jotka huomioimalla voidaan vähentää alttiutta ongelmien syvenemiseen.

Perheen materiaaliset, taloudelliset, sosiaaliset ja emotionaaliset resurssit vaikuttavat paljon siihen, millainen itsetunto nuorelle voi kehittyä ja millaisiin kaverisuhteisiin nuorilla on mahdollisuus. Jokainen haluaa onnistumisen kokemuksia, ja esimerkiksi koulussa niitä saa sitä todennäköisemmin, mitä paremmin lähipiirin aikuiset pystyvät koulunkäynnissä innostamaan ja tarvittaessa auttamaan. Jos koti ei pysty tarjoamaan motivaatiotukea, koska vanhemmatkaan eivät koulu-urallaan syystä tai toisesta edenneet, mielenkiinnon kohteet löytyvät muualta. Tällöin organisoiduilla tukitoimilla on äärimmäisen suuri merkitys.

Väestöliiton TED-hankkeen videolla puhuva nuori kertoo, kuinka taloudelliset vaikeudet tekevät pitkäjänteisen seuratoimintaan osallistumisen vaikeaksi.  Tämä on harmillista, koska säännöllistä rutiinia ja turvallisia aikuissuhteita tarjoavat harrastukset voisivat tukea juuri niitä nuoria, joilla oman suunnan etsiminen on ollut keskimääräistä vaikeampaa.

Nuoret ovat korostaneet varsin monissa yhteyksissä harrastusmahdollisuuksien roolia paitsi terveyden ylläpitämisessä, myös kaverisuhteiden ylläpidon ja luomisen paikkoina. Järjestettyjen harrastusmahdollisuuksien merkitys korostuu niillä, joilla kotiympäristön tarjoamat materiaaliset ja taloudelliset resurssit eivät riitä. Harrastusmaailma on kallistunut ja muuttunut yhä kovemman kilpaurheilun suuntaan juuri silloin, kun sillä voisi olla erityinen tehtävä nuorten elämän suunnan löytämisessä. Joukkueesta pudonnut jää helposti tyhjän päälle.

Siksi uusia mahdollisuuksia antavan toiminnan tulee saada se arvostus ja resursointi, joka sille kuuluu.

Oikea ammattilainen osaa selvittää kiistat ja myöntää virheet

Suomessa on tehty viime aikoina rajanvetoja työpaikkavaatetuksen suhteen. Linja-autoyhtiö Veolia Transport Vantaan turbaanikielto loppui, kun Autoliikenteen työnantajaliitto ja Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto pääsivät työsuojeluviranomaisten avulla asiasta sopuun. Guessin Kampin liikkeestä päähuivin vuoksi irtisanotun kiireapulaisen tapaus puolestaan ratkesi käräjäoikeudessa. Oikeus totesi Guess Kampin esimiesten asettaneen naisen uskonnon perusteella epäedulliseen asemaan ja näin syyllistyneen työsyrjintään. HOK-Elanto ei taas ole kokenut huivia ongelmaksi. Työntekijät ovat saaneet käyttää huivia tähänkin asti, kunhan se on sopinut työasuun ja työturvallisuudesta huolehditaan. HOK-Elannon omien, liikkeen värien mukaisten työasuhuivien on tarkoitus tulla käyttöön vuoden 2014 lopussa.

Lain mukaan työsuhde ei oikeuta puuttumaan vaatteisiin ja ulkonäköön enempää kuin mitä työtehtävät vaativat. Työturvallisuus ja hygienia asettavat vaatimuksia pukeutumiselle. Asiakaspalvelussa voidaan vaatia siistiä ja asianmukaista pukeutumista. Myös eri vakaumusten yhdenvertaisuus tulee turvata, vaikka eri vakaumukset olisivatkin erilaisia siinä, miten näkyviä symboleja niissä on. Yllä mainittujen kiistojen ratkaisuissa olikin merkitystä sillä, että työntekijät olivat alusta asti valmiita joustamaan ja pukeutumaan mahdollisimman siististi ja firman väreissä.

Erilaisuuden käsittely ei ole pelkkiä virsiä ja vaatekappaleita. Tärkeintä on pohtia sitä, miten itse toimin tilanteessa, jossa toinen ihminen toimii eri tavoin kuin minä tai pitää tärkeänä sellaisia asioita, jotka itselleni ovat yhdentekeviä.

Kiistat tuppaavat pahentumaan, jos ihminen lähtökohtaisesti kieltää toisen lähestymistavan yhteiseen ongelmaan ja pitää omaa kantaansa ehdottomasti oikeana ja rationaalisena. Oma ”rationaalisuus” on tällöin muiden silmissä enemmän itsekeskeisyyttä ja omahyväisyyttä kuin järkiperäisyyttä. Maassa maan tavat voivat olla terveydelle haitallisia, aikansa eläneitä, syrjiviä ja perustua vanhentuneeseen tietoon, jolloin niitä on luonnollistakin muuttaa.

Asiakastyössä, oli kyseessä sitten sosiaaliala, turvallisuusala, kiinteistöala, liikenneala tai kaupan ala, kohdataan jatkuvasti varsin toisistaan poikkeavia asiakkaita, työtovereita ja työskentelytapoja. Joillain aloilla omaan työhön kuuluu myös toisten ihmisen rajoittamista, neuvontaa, ohjaamista, joskus myös estämistä ja kiinnipitämistä. Tällöin on erityistä merkitystä sillä, millä otteella asiat hoidetaan ja kuinka oma asia esitetään. Kirsti Sainola-Rodriguez eritteli väitöskirjassaan viisi transnationaalin osaamisen aluetta. Niiden hallinta vähentää virheitä ja konflikteja, jotka syntyvät esimerkiksi tiedonpuutteesta ja ennakkoasenteista.

Analyyttinen osaaminen on kykyä ymmärtää tiedon merkitys asiakaskohtaamisissa. Jotta toisen ihmisen toiminta voisi tulla ymmärrettävämmäksi, työntekijän tulee perehtyä ihmisten taustahistorioihin. Ne eivät tule näkyviksi ilman monipuolisen tietopääoman hankkimista ja oikeiden kysymysten esittämisen taitoa.  ”Kulttuuri” ei selitä kaikkea, vaan ympäristötekijät ja kunkin oma kasvatus vaikuttavat kulttuurintulkintoihin.

Emotionaalinen osaaminen on kykyä tehdä havaintoja ja olla aidosti kiinnostunut asiakkaan tilanteesta. Kyse on motivaatiosta, oikeasta havainnoinnista ja empatiakyvystä.Työntekijän tunnetilat heijastuvat asiakkaaseenkin. Onnistuneessa asiakassuhteessa on usein työntekijän avulla herännyt tunne siitä, että hankalistakin tilanteista voi päästä eteenpäin ja ongelmia on selvitetty yhdessä, ei vain toisen ihmisen valta-aseman ja käskyjen kautta.

Luova osaaminen on ennen kaikkea kykyä soveltaa. Ihmisten kanssa tehtävä työ ei voi olla liukuhihnatyötä.  Kullakin asiakkaalla voi olla kykyjä, kiinnostuksen kohteita ja rutiineja, jotka huomioon ottamalla esimerkiksi hoitotyössä asiakas on mahdollista motivoida entistä paremmin ohjeistuksen mukaiseen, kuntoutumista tukevaan hoitoon ja elintapoihin.

Viestinnällinen osaaminen on paitsi kielitaitoa ja tulkinkäyttötaitoa, myös kykyä luoda huolien, epäilyjen ja ideoiden esiintuomiseen kannustava keskusteluilmapiiri. Kun asiakkaana on kielenoppija, on hyvä myös varmistaa, että asiat on ymmärretty oikein. Selkokielinen vuorovaikutus ja oman puheen mukauttaminen toisen ihmisen kielitaitoon on paikallaan. Osaavamman puhujan täytyy pitää mielessä, että keskustelukumppanin työmuisti on kovassa rasituksessa vieraalla kielellä puhuttaessa. Kumppanille ei kuitenkaan tarvitse puhua kuin lapselle. Ikätasolle sopivan kielen puhuminen on tärkeää, jotta valta-asetelma kyvykkäämmän ja aloittelevamman välillä ei korostuisi entisestään.

Toiminnallisessa osaamisessa yhdistyvät henkilökohtaiset ominaisuudet, motivaatio, luovuus, vuorovaikutuksellisuus sekä tekniset taidot ja tiedot. Omassa työssä voi tapahtua väärinymmärryksiä, loukkaantumisia ja kokemuksia siitä, että ihminen ei ole tullut riittävällä tavalla kuulluksi ja kohdatuksi. Ongelmanratkaisutaidoilla, sovittelutaidoilla ja tilanteiden rakentavaan jälkihoitoon liittyvillä taidoilla voi olla paljon käyttöä.

Työntekijän ei heti tarvitse tulla kaikkien osaamisalueiden mestariksi.Kyse on muistilistasta, johon voi aina sopivina hetkinä palata. Liian usein kuulee, että virheiden tekemisen pelossa vältellään maahanmuuttaja-asiakkaita tai viivytellään tarpeelliseksi nähtyjä toimenpiteitä. Silloin iso virhe vasta tehdäänkin.”Tärkeintä on että elämässä ei tee lainkaan virheitä” oli erään kummelisketsin jazzmuusikoiden elämänoppi. Lausumasta päästyään he ajoivat vahingossa bemarinsa talon seinään.

Paikkahämmennys

Image

Oltiin viime viikko Kööpenhaminassa Suden kanssa. Nyt olen paikkahämmentynyt. Näin käy melkein aina, kun matkustan jonnekin, missä olen aikaisemmin asunut. Ilmiössä on kolme vaihetta.

Yksi: joitakin viikkoja ennen matkaa. Mieleen alkaa putkahdella entiseen asuinpaikkaan liittyviä välähdyksiä. Jostain syystä suurin osa niistä liittyy paikallisliikenteeseen:

Helsinki-takaumissa olen raitiovaunussa ja Kööpenhamina-takaumissa pyöräilen. Macholandiaan en ole vielä koskaan palannut, mutta olen aika varma, että kun aika tulee, ylitän mielessäni yhden tietyn, kotimatkan varrella sijaitsevan kukkulan vanhalla volkkarillani ja näen laakson violetit jakaranda-puut. (Auto on myyty, ja jakarandat kukkivat vain pari viikkoa vuodessa, mutta kotimatka on yhä teoreettisesti kotimatka, sillä Suden asunto odottaa meitä.)

Lapsuudenkodin, opiskelijavaihdon mittaisen Brysselin ja Macholandiaa edeltäneen Afrikan-kodin takaumissa ei ole liikennevälineitä. Bryssel-takaumat liittyvät epämääräiseen vaaleanruskeaan väriin, sateeseen ja majoneesin kanssa syötäviin ranskalaisiin perunoihin, Afrikka1-takaumat taas pölyiseen kosteaan kuumuuteen, vihreisiin puihin ja tietyntyyppiseen sosiaalisuuteen. Lapsuuden lähiössä on aina, aina kesä.

Kaksi: matkan aikana. Entinen asuinpaikka on sekoitus euforiaa ja pettymystä.

Ensimmäisenä yönä on vaikea nukkua, sillä ulkona on kaikki kaivattu, mitä voisi mennä katsomaan, kuulemaan ja haistamaan. Viikossa turistina on kuitenkin mahdotonta saada irti samaa kuin ennen arjessa. Aika pian alkaa tuntua hämmentävältä (ja lopulta henkilökohtaiselta loukkaukselta) miten paikkaa määrittää just se arki, johon voi päästä mukaan vain muuttamalla takaisin.

Tällä kertaa oli erityisen vaikeaa. Kun muutin Kööpenhaminaan vuonna 2001, kuvittelin että asuisin siellä aina. Ja kun lähdin Kööpenhaminasta vuoden 2004 lopulla Herra Pekonin kanssa, luulin että palattaisiin sinne perustamaan perhe. Mutta nyt oltiin Suden kanssa hakemassa mun viimeisiä tavaroita ja menossa perustamaan perhe ties mihin.

Farvel, eli hyvästi, tanskalainen hygge ja lasten kärräykseen sopiviksi rakennetut pyörätiet (yritäpä punkea tällä rotvallin reunan yli). Ja farvel parisuhde minipienillä kulttuurieroilla (ei ne megasuuret nytkään ole, mutta kyllä ihmistä määrittää ihan hirveästi, onko se kotoisin hyvinvointivaltiosta vai ei – eikä aina meidän hyvinvointivaltiolaisten eduksi). Samoin farvel parisuhde niin pienellä kotimaiden välimatkaerolla, että kummallekin tutut asiat ovat aina kohtalaisen lähellä toisiaan.

Kolme: matkan jälkeen. Olo on vähän aikaa ihan mahdoton. Mieli on yhtä aikaa kahdessa paikassa niin pahasti, että kolmanteen muuttaminen alkaa tuntua varteenotettavalta ratkaisulta, vaikka miten tietää, että kotimaan ulkopuolella asumisessa on vaikka mitä huonoja puolia.

Nyt oli pääsiäissunnuntai kello 10 Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Koti haisi pinttyneeltä sipulilta ja sen pienuus oli pakko huomata, kun Kööpenhaminasta tuotu mummun vanha lipasto oli laitettava toisen lipaston päälle. Ulkona ei ollut yhtään puuta ja nakkikiska lemusi eltaantuneelle paistorasvalle, vaikkei se ollut ollut auki tunteihin. Mikään ei ollut auki.

Tästä on puhuttu aina välillä, mutta ensimmäistä kertaa tunsin, ettei me ehkä välttämättä jäädä Suomeen.

***

Tänään olin urheilutalon uimahallissa. Saunassa on melkein aina juttelevia ihmisiä. Minäkin juttelen siellä joskus. Vieraille juttelemisesta tulee mieleen se, kun oli pieni ja meni jonnekin mummun kanssa.

Usein saunassa on myös naisia ja lapsia kolmessa polvessa. Tai vaan mummu ja lapsenlapsi. Niille minä en juttele, vaan kuuntelen niiden juttuja.

Mietin, miten hyvä olisi, jos kuuluisi selkeästi yhteen paikkaan. Ja miten hyvä se olisi lapselle sitten, kun se on tullut ulos mahasta. Ja miten elettyä elämää ei kuitenkaan saa elämättömäksi.

Tämmöistä tää nyt on meidän kohdalla.

Aamubussi

Kuljen aamuisin bussilla töihin. Odottelen bussia meluisan Hämeenlinnanväylän varrella, kuten lukuisat muutkin työmatkalaiset. Viime keväänä satuin joitakin kertoja samaan bussiin pienen päiväkotimatkalaisen ja hänen äitinsä kanssa. Alkuun olimme vain matkustajia bussissa.

Pian huomasin, että mehän odottelemme bussia samalla pysäkillä. Erään kerran satuimme bussiin, joka oli tupaten täynnä. Pieni päiväkotilainen sinnitteli seisten käytävällä äitinsä vieressä. Istumapaikkaa ei pojalle kukaan tarjonnut. Mutta kun bussista poistui matkustaja, vapautui paikka. Siinä se istumapaikka nyt oli, ihan minun edessäni. Pojan äiti ei siihen rohjennut lasta nostaa, sillä käytävällä seisovia aikuisia oli paljon. Niinpä minä nostin pojan istumaan: ”Istu tähän, bussissa voi kaatua helposti.” Hämmentynyt äiti kiitteli vuolaasti.

Tästä alkoi bussituttavuutemme. Pysäkillä seistessämme hymyilimme. Keskustelimme säästä ja bussien aikatauluista. Pieni poika osallistui ahkerasti keskusteluun. Hän kertoili tarinoita päiväkodista ja siitä kuinka hänestä pian tulee eskarilainen, synttärit ovat syksyllä. Ja isästä, joka käy töissä ja ansaitsee niin paljon rahaa, että poika saa uuden kännykän kun menee kouluun. Toisinaan oikein odotin näkeväni pojan äiteineen bussipysäkillä – on mukavaa matkustaa yhdessä ruuhkabussissa, jotenkin matkakin tuntuu lyhyemmältä.

Tuli kesä, jäin lomalle, enkä nähnyt pitkään aikaan päiväkotiin matkaavaa pikkumiestä. Kunnes tänä aamuna kuljin tuttua reittiä pysäkille päin – ja kas, siinähän poika äitinsä kanssa oli. Asuvat lähitalossa. Kesä on vietetty leikkipuistossa ja uimassa. Lämmintä on ollut. Isä on edelleen töissä. Ja pojasta tullut eskarilainen. Ihailemme yhdessä uutta lippalakkia ja hienoja sormikkaita, joita syksyllä varmaankin tarvitaan. Lehdetkin putoavat kohta puista.

Sitten poika kertoo minulle asian, jota en hänen mielestään ole tainnut huomata. Hän on afrikkalainen. Ja äiti myös. ”Ai niinkö”, totean, ”minusta sinä kyllä olet ihan suomalainen.” Poika tuijottaa minua hämmästyneenä. Äiti hymyilee hiljaa. ”Mutta kaikki sanoo, että mä olen afrikkalainen.” ”No, sinä asut tuossa mun naapurissa melkein, kuljet samalla bussilla kuin minä, sinä käyt eskarissa ja minä töissä, me puhumme molemmat suomea – kyllä sinä olet ihan yhtä suomalainen kuin minäkin. Ja minusta on hienoa, että olet vähän afrikkalainenkin jos haluat.”

Hämeenlinnan väylän pysäkillä on niin meluisaa, että on pakko lähes huutaa, jotta saisi äänensä kuuluville.  Ja kas, pysäkillä, jolla ei kukaan yleensä puhu kellekään koskaan mitään, kuulen vierestäni miehen äänen: ”Karkasiko poika?” Käännyn katsomaan, mies osoittaa pientä juttukaveriani, joka on siirtynyt kiipeilemään porraskaiteella. ”Ei karannut, hän vaan tykkää kiipeillä. Bussin odottelu on tylsää.” ”Juu, pojat on sellaisia, kaikenlaiset pojat,”  jatkaa mies.

Huomaan sivusilmällä, että pojan äitikin on siirtynyt kauemmas minusta. Ja samalla bussi tulee. Mies tulee ihan viereeni jonoon päästäkseen bussiin ja kysyy minulta: ”Minkä maalaisia nuo ovat?” ”Ihan ovat suomalaisia”, on pakko vastata lippua matkakortinlukijan luona näyttäessäni. Mies vaikenee, mutta huomaan, että äiti ja poika hymyilevät. Bussista poistuessaan molemmat vilkuttavat minulle innokkaasti. Suomensomalialainen äiti poikansa kanssa menossa eskariin.

Ja minä mietin, kuinkahan usein poika kuulee olevansa ”ei-suomalainen”, ennen kuin hän on niin iso, että matkustaa päivittäin töihin bussilla. Ja tapaa ehkä bussissa jonkun pienen suomalaislapsen, joka ei meidän aikuisten takia ymmärrä olevansa suomalainen.

Ollaanko Suomessa suvaitsemattomia?

Enemmistö suomalaisista oli ainakin osittain sitä mieltä, että maahanmuuttajan on oman etunsa vuoksi koetettava tulla mahdollisimman suomalaisten kaltaisiksi. Näin kertoi Helsingin Sanomien tilaama gallup.

Tällä tavoin ajattelevien osuus vastaajista oli kasvanut selvästi.
Näyttäisi, että suomalaisista on tullut yhä suvaitsemattomampia. Mutta mistä asiasta vastaajat olivatkaan samaa mieltä? Emme tiedä, olivatko vastaajat samaa mieltä siitä, että suomalaisen kaltaiseksi tuleminen on tarpeen nimenomaan muuttajan oman edun vuoksi. Siksi, että erilaisen elämä Suomessa on vaikeaa ennakkoluulojen vuoksi. Vai onko vastaajan omasta mielestä erilaisuus huono juttu?

Tällaisten gallupkysymysten tulkinta on mahdotonta. Mutta saadaanhan mielikuviin perustuvaa uutisoitavaa.

Viikko sitten matkustin junalla Englannista Walesiin. Junan konduktööri kuulutti pitkät pätkät kieliopillisesti oikein mutta vahvasti latinalaisella korotuksella. Minua ääntämys nauratti. Kenenkään muun matkustajan kulmakarvakaan ei värähtänyt asian vuoksi. Business as usual.

Kuinka pitkään menee, että suomalaisen konduktöörin sallitaan puhua suomea murtaen ilman huomauttelua? Nurkkakuntaisuutta selittää tottumattomuus, mutta myös pienelle yhteiskunnalle tyypillinen jalkoihin jäämisen pelko. Kulttuurisessa selviytymisessä ei auta albaniaksi linnoittautuminen, vaan notkea valmius sopeutua ja omaksua uusia valmiuksia muuttuvassa maailmassa.

Tyrmäävä morsian

hääkakku

Työmatkani kulkee helsinkiläisen askartelukaupan ohi. Olen monesti pysähtynyt katsomaan näyteikkunan erikoisia hääkakkukoristeita. Yhdessä niistä huntupäinen morsian täräyttää napakan vasemman suoran sulhonsa leukaperiin. Otin koristeesta kuvan ja kysyin Facebook-tutuiltani, mitä he siitä ajattelivat. Hauskoina, saati romanttisina figuureita ei pitänyt kukaan. Myös sukupuolten rooleja ihmeteltiin. Muuttuisiko suhtautuminen koristeeseen, jos sulho potkisi morsiantaan lakerikengillä vatsaan?

Tarkoitukseni ei ole kritisoida askartelukauppaa ja ketään kyseisen koristeen hankkinutta. Enemminkin pohdintani koskee meitä ympäröivää kuvamaailmaa ja niiden piiloviestejä.

Kuva tai muu vastaava representaatio on vahva viesti. Se puhuttelee mieltä niin tiedollisen kuin tiedostamattoman tasolla. Tämän tietää varsinkin mainosmaailma, joka tekee kuvavalintansa äärimmäisen harkitusti. Erilaisten suodattimien läpi kulkevat myös monet muut ympäristömme kuvat. Onkin puhuttu meitä ympäröivistä visuaalisista järjestyksistä, jotka tarkoituksellisesti rajaavat kuvamateriaalia ja ohjaavat väistämättä ajatteluamme. Medioiden kuvat eivät useinkaan edusta maailmaa sellaisena kuin se on, vaan ne kärjistävät ja korostavat erilaisia ilmiöitä.

Vaarallisia kuvat ovat silloin, kun ne marginalisoivat osan ihmisistä tai vahvistavat stereotypioita. Viimeaikoina olen työni kautta päässyt tarkastelemaan yläkoulujen terveystiedon kirjoja ja tutkinut niiden kuvakieltä. On ollut tylsä huomata, että jo nuorille suunnattu visuaalinen materiaali on köyhää ja kapeutunutta. Kirjojen kuvituksen mukaan esimerkiksi homoseksuaalisuus on silkkaa karnevaalia ja monikulttuurisuus yhtä kuin nainen burkassa. Kuvista puuttuu maailman kirjavuus ja monimuotoisuus, sekä toisaalta aivan tavallinen arki.

Kuvien valikoituneisuus on surullista etenkin silloin, kun katsoja kaipaisi niistä tukea omalle identiteettikehitykselleen ja maailmankuvalleen. Jos homoseksuaali tai pyörätuolissa istuva nuori ei löydä kaltaistaan ympäröivästä maailmasta edes kirjojen ja lehtien kuvista, voi hän kokea olevansa ahdistavuuteen asti yksin. Monipuoliset kuvat voivat myös lisätä sallivuutta ja ymmärrystä ympärilleen. Taiten valitut kuvat toimivat kuin piilo-opetussuunnitelma, se hiljalleen ruokkii ihmisten kykyä hyväksyä ilmiöitä ympärillään.

Näin voi käydä myös pahassa. Toistuva altistuminen stereotyyppisten tai vaikka väkivaltaisten kuvien katsomiselle tylsistyttää ja ajanmittaan latistaa kriittisen pohdinnan kykyä. Vääränlaiset ilmiöt normittuvat.

Mitä siis ajatella näyteikkunan hääkakkufiguureista? Onko se piiloviesti miehiin kohdistuvan väkivallan hyväksyttävyydestä vai vain hassu kakkukoriste sulhonsa ihanuudellaan tyrmäävästä morsiamesta? En tiedä. Kerro minulle, mitä itse ajattelet.

P.S. Oletko kiinnostunut kuulemaan enemmän terveystiedon kirjojen salaisesta kuvamaailmasta? Osmo Kontula, Miguel Reyes ja minä julkaisemme myöhemmin syksyllä poikien seksuaaliopetuksen tueksi oppaan, jossa tätäkin teemaa käydään kiinnostavasti läpi.