Itseapuoppaiden kulta-aika

Maailma pursuaa tällä hetkellä itseapuoppaita. Elämme psykologisen tiedon kulta-aikaa. Yritykset satsaavat positiivisen psykologian tuomaan ymmärrykseen ihmisen kukoistamisesta. Parisuhteessa elävät etsivät tietoa siitä, miten 20 vuoden suhteen voi pitää elävänä ja kiihkeänä. Lasten vanhemmat lukevat miten lasta tulisi tukea hyvään itsetuntoon ja koska harrastaminen tulisi aloittaa. Sitten ovat tietysti vielä yksilöt, jotka ostavat hyllymetreittäin kirjoja, joiden kannessa lukee, kuinka levätä ja hyväksyä itsensä.

Ihminen käyttää paljon aikaa ja energiaa itsensä kehittämiseen. Kuten yleensä, myös tällä kolikolla on kaksi puolta. Kukaan ei varmasti haluaisi palata takaisin ahdasmieliseen, pieneen yhteisöön, jossa kaikki erilaisuus pitää piilottaa. Aikaan, jolloin pienellä ihmisellä ei ole mahdollisuutta isoille unelmille tai erilaiselle elämänpolulle. Hurraa, sille, että nykyään suvaitsevuus ja inhimillisyys saavat palstatilaa. Kolikon kielteinen puoli on kuitenkin se, että suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa tulla amerikkalaisia piirteitä. Sähköpostiin tulee mainoksia luennoista, joilla voimautua ja saavuttaa kaikki unelmansa. Viesti kuuluu, että kaikki on mahdollista. Aikaisemmin kaikki ei ehkä aina ollut mahdollista, mutta jonkinlainen ihan riittävän tuntuinen elämä oli.

Anthony Giddens (1991) kirjoittaa, että nykyisessä modernissa yhteiskunnassa minäkokemus, identiteetti on asia jota on mahdoton paeta. Aikaisemmin oli paljon ihmisiä, jotka eivät juuri elämänsä aikana miettineet tai kyseenalaistaneet omaa identiteettiään. Suutarin lapsesta tuli suutari. Ei sitä, että miksi minusta tuli suutari tarvinnut erityisesti perustella tai selitellä kenellekään. Nykyään myös sellaiset ihmiset, jotka eivät ole juuri joutuneet ajattelemaan omaa identiteettiään, joutuvat perustelemaan sitä muille. Elämme ajassa, jossa olemme paljon tietoisempia itsestämme. Tietoisia siitä kuka olemme suhteessa toisiin ja mikä arvomme on suhteessa toisiin?

Identiteetin ja riittävän hyvän minäkokemuksen ylläpitäminen oli koko ajan tapahtuvaa tietoista tai tiedostamatonta työtä. Sosiaalisen median kautta tämä työ on tullut myös näkyväksi. Itsensä alituinen määrittely on raskasta ja toisinaan myös ahdistavaa. En voi olla ajattelematta, että erityisesti tämä aika vaikuttaa niihin, joiden identiteetti on vielä hauras tai keskeneräinen, nuoriin.

Psykologian professori Katariina Salmela-Aro (2016) havaitsi, että noin 40 %:lla 23 -vuotiaista suomalaisista nuorista aikuisista oli ainakin jossain määrin hajanainen identiteetti. Hajanaiseen identiteettiin liittyi kielteisesti värittyneitä pohdintoja siitä, että ”kuka minä olen”. Niillä nuorilla, joilla oli erityisen hajanainen identiteetti, oli hankaluuksia sitoutua opiskeluun, työhön tai ihmissuhteisiin. Heillä omat tavoitteet näyttivät myös liittyvän itseen ja itsessä märehtimiseen.

Vapaus on ihmiselle samaan aikaan sekä siunaus, että vankila. Silloin, kun ihminen on juurtunut ja kiinnittynyt johonkin ja elää rakastavassa ympäristössä, tuo vapaus luo rajattoman määrän mahdollisuuksia. Toisaalta taas ihminen, joka ei ole voinut kasvaa omaksi itsekseen rakastavan huolenpidon pedillä, valintojen moninaisuus voi olla ahdistavaa. Silloin tilanteeseen ei auta luento kukoistamisesta, vaan tarvitaan tukevampaa apua. Tarvitaan ihminen joka on valmis kulkemaan rinnalla vähän pidempään. Tutustuminen on aikavievää, silloinkin kun kysymys on itsestä.

Lue lisää:

  • Marttinen, E., Dietrich, J., & Salmela-Aro, K. (2016). Dark shadows of rumination: Finnish young adults’ identity profiles, personal goals and concerns. Journal of Adolescence, 47, 185-196.
  • Giddens Anthony (1991) Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Stanford University Press