Tunteiden KonMari

Opiskelupaikka jätti motivoituneen hakijan ulkopuolelle.
Toisen rakkaus pakkasi ja sanoi: ’Tää oli nyt tässä’. Kuului enää oven kolahdus.
Kolmas vei lemmikin viimeistä kertaa eläinlääkäriin.

Tunteet vyöryvät mieleesi, vaikka pistäisit hanttiin. Pettymys, viha, suru.
Juuri ne, joita vähiten haluaisit tavata tässä ja nyt.
Anna niiden silti saapua luoksesi ja toivota tervetulleeksi.
Anna niiden viipyä rauhassa ja voimistua.
Tunne niitä rohkeana yksin, jaa luottoihmisesi kanssa.

Lisää vielä kipeää tunnetta, älä tukahduta sitä. Mene mukavuusalueesi ulkopuolelle, siihen tunteeseen, jonka vallasta järkesi käskee sinua syöksymään päätä pahkaa pois.
Anna kyynelten tulla, vaikka kulkisit työmatkalla lähijunassa tai ostoksilla lähimarketissa.
Ainahan sanotaan, että sinulla on lupa tuntea kaikenlaisia tunteita.

Sinä uskallat antaa tunteittesi tulla, sillä tiedät, että tunteita tulee ja menee, eikä mikään tunne jää pysyvästi päälle. Kun olet ollut aikasi rauhassa tunteessasi, huomaat, että se alkaa pikkuhiljaa vaimentua ja sulaa. Alat tuntea aitoa helpotusta. Ei sellaista nami-nami-pikahelpotusta, johon usein sorrumme kieltäessämme itseltämme kivuliaiden tunteiden olemassaolon ja läpikäynnin tarpeen, vaan tunnemme aidosti huojentuneen mielen. Tulet palaamaan vielä useasti menetykseesi, mutta nyt tiedät, miten olosi helpottuu aidosti. Ei ole hyviä tai huonoja tunteita. Ne kaikki kuuluvat elämään.

Kun annat itsellesi luvan tuntea, suret samalla myös menneitä, läpikäymättömiä suruja, kohtaat vanhoja pettymyksiä tai vapautat nielemääsi kaunaa. Voit yllättyä, miten paljon olet säilönyt sisääsi vaiettuja tunteita, jotka ovat ehkä kehollisesti joskus vihjanneet sinulle toiveesta päästä vapauteen. Olisiko nyt kesällä aika sisäiselle suursiivoukselle ja tarpeettomasta luopumiselle, tunteiden KonMarille?

Voinko rakastaa uudelleen?

Young widow lying in bed missing her husband, kuva Dreamtime

Kuolema kuuluu elämään. ”Elämän loppuun saakka” kestävässä parisuhteessa jompikumpi kumppaneista joutuu väistämättä kohtaamaan oman puolisonsa kuoleman. Se on sanoinkuvaamaton menetys.

Rakkaan mukana ihminen menettää sen osan itsestään, jota hän pystyi kokemaan ja toteuttamaan vain puolisonsa kanssa. Enää ei ole mahdollista kertoa sisäpiirivitsejä tai katsoa toista tietäen, että hän ymmärtää oman ajatuksen jo pienestä vihjeestä. Tutustuessaan jossain vaiheessa uusiin ihmisiin, leskeksi jäänyt saattaa kokea saman pettymyksen aina uudelleen: kenenkään muun kanssa ei ole mahdollista kokea juuri sitä samaa, kahdenkeskistä, ainutlaatuista aaltopituutta, kuin menetetyn puolison kanssa. Ei ole mahdollista kokea myöskään omaa itseä enää samalla tavalla kuin menetetyssä vuorovaikutussuhteessa. Jäljellä ovat vain muistot ja mielikuvat.

Surevaa ei välttämättä auta lohdun sanat siitä, että suru kyllä vielä helpottuu. Surusta irti päästäminen voi tuntua siltä, kuin päästäisi irti omasta menehtyneestä puolisostaan. Suruprosessiin kuuluu se, että mielenkiinto ulkomaailmaa kohtaan vähenee. On yleistä, että sureva tuntee kuolleen henkilön olevan edelleen läsnä, joko omassa mielessä tai jossain toisessa maailmassa. Ei ole epätavallista käydä keskusteluja menetetyn rakkaan kanssa omassa mielessä tai kuulla vaikka hänen askeliaan kotona.

Suruprosessiin kuuluvat  monenlaiset tunteet

On tavallista, että ihminen idealisoi  menetettyä rakastaan. Menetetty kumppani ei välttämättä ole mielessä kokonaisena itsenään, huonoine ja hyvine puolineen. Hyvät muistot korostuvat monesti puolison kuoleman jälkeen.

Sureva voi haluta säilyttää rakkaansa vaatteita ja tavaroita – ja myös henkisiä arvoja tai tiettyjä tapoja. Sureva voi miettiä monessa kohtaa, mitä kuollut toivoisi. Joskus voimakas samaistuminen omaan menetettyyn rakkaaseen voi estää elämän uudistumista. Menetetyn rakkaan tavaroista luopuminen tai uusien tapojen omaksuminen voi surijan mielessä tuntua lähes ”uskottomuudelta”, puhumattakaan ajatuksesta uudesta parisuhteesta.

Ylipäätään puolison kuolemaan liittyy usein syyllisyyden tunnetta. Syyllisyys voi liittyä menneen parisuhteen kulkuun ja ajatukseen siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta myös surun helpottuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä ja häpeää. Voi tulla tunne, ettei ole riittävän hyvä kumppani, jos surun tunne vähenee. ”Yli pääseminen” voi jollain tiedostamattomalla tasolla tuntua jopa siltä, kuin hyväksyisi rakkaan kuoleman tai kuin olisi toivonut eroon pääsyä hänestä.

Puolison kuolema voi aktivoida myös aikaisemmat suruprosessit ja niihin liittyvät tunteet.

Rakkaan kuolema voi nostaa pintaan myös aivan toisenlaisia tunnelmia: raivoa siitä, että puoliso hylkäsi – tai halua etsiä syyllisiä puolison kuolemaan. On tärkeää voida käsitellä kaikkia esiin nousevia tunteita, jotta suruprosessi pääsee jatkumaan.

Myös ulkopuoliset reagoivat läheisensä suruun. He voivat pohtia, puhuuko leski heidän mielestään liikaa tai liian vähän kuolleesta. Heidän voi toisaalta olla vaikea tietää, miten suhtautua isoon menetykseen ja surevaan läheiseensä. Myös surun helpottuminen voi herättää tunteita muissa ihmisissä. Uuden puolison löytymisestä saatetaan iloita, mutta joskus se voidaan kokea myös loukkaavana tai paheksuttavana asiana – läheiset voivat haluta vielä pitää kiinni ajasta, jolloin kuollut oli täällä.

Suru kulkee mukana – myös uuteen parisuhteeseen

Psykoanalyytikko Otto Kernberg on kirjoittanut puolison kuolemaa seuraavasta suruprosessista. Kernbergin mukaan suruaika ei ole välttämättä rajattu, niin että suru olisi jossain vaiheessa loppuun surtu. Kernberg havaitsi tekemissään haastatteluissa sekä omien kokemustensa myötä, että suru voi muuttaa ihmisen persoonaa pysyvästi. Ihminen voi esimerkiksi samaistua menettämäänsä puolisoon rakentavalla tavalla. Se voi olla uusi, voimauttava suremisen muoto. Ihminen voi löytää uusia merkityksiä elämäänsä esimerkiksi jatkamalla rakkaansa elämäntyötä. Suru voi tulla esiin myös siten, että ihminen löytää uusia ulottuvuuksia elämästä, esimerkiksi taiteesta, uskonnosta tai ihmissuhteista.

Puolison kuolema johtaakin usein henkilökohtaiseen muutokseen: sureva voi haluta olla ”parempi” ihminen nykyisissä ja uusissa ihmissuhteissa. Uudessa parisuhteessa se voi olla voimavara. Ihminen voi haluta rikastuttaa uutta parisuhdetta niillä opeilla, joita hän on saanut edellisestä suhteestaan menetetyn puolison kanssa. Suruprosessi voi lisätä kiitollisuutta uudesta suhteesta ja mahdollisuudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Voi olla lohduttavaa myös ajatella, että menetetty puoliso olisi toivonut, että löydämme uuden onnen ja että menemme eteenpäin elämässä.

Kernbergin mukaan kyky rakastaa uudelleen helpottuu, jos ihminen voi hyväksyä surun pysyvänä prosessina, osana omaa itseä. Surun ei tarvitse loppua, mutta se saa uusia muotoja ja kypsyy elämän varrella. Jos uusi kumppani ymmärtää menetystä, sekin voi syventää uutta parisuhdetta. Ymmärrys edellyttää sitä, että uusi kumppani hyväksyy ja sietää sen, että henkilö tuntee edelleen kiintymystä menehtynyttä puolisoaan kohtaan.

Ymmärrystä tarvitaan puolin ja toisin: on tärkeää, että uusi puoliso voi myös omalta osaltaan kertoa, miltä hänestä tuntuu kumppaninsa aikaisemman puolison muisteleminen ja siihen liittyvä suru. Esimerkiksi aikaisemman, menehtyneen kumppanin tavarat ja valokuvat voivat herättää ulkopuolisuuden tunteita tai ärtymystäkin uudessa kumppanissa. Myös nämä tunteet tarvitsevat myötätuntoista ymmärrystä. Uusi rakkaus on uusi mahdollisuus kummallekin kokea itsensä rakastetuksi ja saada lohtua omiin tunteisiinsa. Turvallisessa parisuhteessa surukin saa elää ja löytää uusia ilmenemismuotoja, kuten kiitollisuutta uudesta parisuhteesta.

Lähteet:

Ikonen, P. (2001). Suru. Kirjassa: Psykoanalyyttisia tutkielmia, 99-106, Nuorisopsykoterapiasäätiö.

Kernberg, O. (2010) Some Observations on the Process of Mourning. International Journal of Psycho-Analysis, 91(3), 601-619.

Quinodoz, J-M. (2007) Teaching Freud´s ”Mourning and Melancholia”. Kirjassa: On Freud´s Mourning and Melancholia, ed. Fiorini, L.G. Bokanowski, T. & Lewkowicz, S., 179-193, Lontoo: Karnac.

Kuka löytäisi minut?

shutterstock_121428757Pieni vauva odottaa tulevansa löydetyksi. Hän etsii äidin kasvoja ja näkee niille syttyvän hymyn. Kun hymy saavuttaa vauvan, vauva herää eloon. Vaikka kehityksen myötä opimme löytämään myös itse itsemme, tarvitsemme yhä ajoittain sitä, että joku toinen löytäisi meidät.

Muistan itse kouluikäisenä hiipineeni suutuksissa vaatekomeroon. Otin sinne eväitä ja odotin, että vanhempani huolestuisivat ja ihmettelisivät, että missä olin. Mietin, miten he itkisivät ja katuisivat pahoja sanojaan. Vietin komerossa ehkä tunnin. Kukaan ei tullut etsimään. Tuntui hyvin nöyryyttävältä ryömiä ulos kaapista ja todeta, että suunnitelmani oli mennyt mönkään. Ketään ei omasta mielestäni tuntunut liikuttavan, että olinko olemassa vai en. Tein hetken töitä itseni kanssa ja palasin takaisin leikkeihini.

Posiolaisen 11 -vuotiaan pojan katoaminen joulunpyhinä kyllä huomattiin. Poika oli kadonnut kotoa ilmoittamatta ja mennyt yöksi puolen kilometrin päähän saunamökkiin. Kylmää hän oli ehkäissyt peittelemällä itsensä täkeillä. Poika kuitenkin palasi seuraavana aamuna kiltisti kotiin. Ennen kotiin paluuta häntä oli ehtinyt etsiä 160 ihmistä, poliiseja, varusmiehiä ja jopa rajavartioston lentokone. Aikaisempina vuosina lasten katoamiset ovat yleensä päättyneet surullisella tavalla, joten vanhemmat olivat varmasti huojentuneita kun saivat hänet ehjänä takaisin.

En tiedä mitä liikkui Posiolaisen pojan mielessä, kun hän toteutti suunnitelmaansa. Ehkäpä, jotain samankaltaista, kuin itselläni aikanaan. Että joku ikävöisi häntä ja huomaisi vihdoin hänen arvonsa. Että vanhemmat itkisivät ja olisivat onnellisia, että hän oli olemassa. Että hän tätä kautta saisi palautettua oman itsearvostuksensa ja kokisi olemassaolonsa olevan toisille merkityksellinen. Posiolaisen pojan tarinaa lukiessa surulliselta tuntuu se, että tämän tiedon saamiseksi on kadottava toisilta niin totaalisesti.

Olen aiemmassa työssäni leikkinyt piilosta pienten ja isojen lasten kanssa. Välillä kyllästymiseen saakka. Ai, sitä riemua, kun yritän etsiä, en löydä ja sitten löydänkin. On mukavaa kadota ja samaan aikaan tietää, että tulee löydetyksi. Molemmat tietävät, että tämä on leikkiä. Kukaan ei katoa oikeasti.

Posiolaisen pojan katoamisesta oli kuitenkin leikki kaukana. Vanhemmat joutuivat tosissaan kokemaan menetyksen kivun. Tapahtumat kertovat sen, kuinka meidän tulisi muistaa löytää toisiamme arjessa useammin. Vanhempien tulisi löytää lapset silloinkin, kun he eivät mene piiloon. Todeta, että oli niin hiljaista pitkään. Ihmettelin, missä olet, mutta täällähän sinä.

Me kauemmin eläneet emme myöskään ole sen kummallisempia. En ehkä enää hiivi kaappiin, mutta joskus vaivun itseeni. Silloin on mukava, jos puoliso kysyy, että mitä ajattelet. Missä mielesi risteilee?