Viikko

fr18.9Laskettuun aikaan on jäljellä viikko. Olisi vaikka mitä ääneen ihmeteltävää. Päällimmäinen on tämä:

Olen toivonut pitkän aikaa saavani lapsen. Koska se ei ole ollut helppoa, toivetta on joutunut perustelemaan (ensisijaisesti) itselle ja (joskus myös) muille (toisinaan siksi, että on kysytty suoraan, toisinaan siksi että olen – ehkä aiheetta – tuntenut että perustelua odotetaan).

En ole koskaan ajatellut, että just vauvat olis erityisen ihania. Olen halunnut lapsen kaiken sen takia, mitä tulee vauva-ajan jälkeen. Siksi, että vauvasta tulee ihminen, jonka olen saanut tuntea alusta saakka. Josta olen saanut huolehtia alusta saakka. Ja siksi että sen historian takia musta tulee ainoa ihminen, joka voi olla sen ihmisen äiti. Ja se tarvitsee mua aina – sitten paljon myöhemminkin, jonkun verran ainakin.

Miten voi olla mahdollista, että alan vasta nyt oikeasti ymmärtää, että pian mikään ei ole niin kuin ennen? Eikä se lopu.

Jos operoidaan oletuksella, että lapsi muuttaa kotoa heti täysi-ikäiseksi tultuaan, Susi ja minä asutaan seuraavan kerran kahdestaan, kun me ollaan 65 ja 57.

Pelottaa, niin kuin kaikki tuntematon. Osaanko? Minkälaista meidän arjesta tulee, kun me ollaan perhe? Eihän me edes tykätä reippailla yhdessä. Ja tosi harvoin syödään pöydän ääressä yhteisiä aterioita. Missä me asutaan – millä mantereella ja voiko mannerta vaihtaa ja koska? Entä millaiseksi Suden ja mun suhde muuttuu? Harrastetaanko me enää ikinä seksiä?

Ennen kuin äiti ja iskä tulee lankoja pitkin, täytyy todeta, ettei pelota silleen aktiivisesti, että vapisisin sängyssä tyyny pään päällä näitä ajattelemassa.

Silleen häilyvästi pelottaa.

***

Toisaalta kaikki tuntuu vieläkin tosi epätodelliselta. Sitä tarkoitin, kun kerroin viime bloggauksessa täydellisistä uupumuksen hetkistä.

Olo kuin maratoonarilla, joka tietää kohta tulevansa maaliin, mutta säästelee voimia, jos jotain odottamatonta vielä kuitenkin sattuisi. Ei tohdi ajatella, miten väsynyt on, ja miten lähellä kalkkiviiva on – mutta kun ajatus kuitenkin väistämättä pilkahtaa mielessä, tuntee pienen hetken hirveää uupumusta ja mieletöntä helpotusta samaan aikaan.

Tällä viikolla noita pilkahduksia on tullut lukiessa Maria-serkulta lainaksi saamaani Gro Nylanderin kirjaa Äidiksi ensi kertaa. Alan itkeä joka kerta, kun siinä kuvaillaan äidin ja vastasyntyneen ensi kohtaamista. Vaikka se on ihan asiaopus.

PS: Lyyleille kiitos tiistaisista vauvakutsuista. Paitsi Mini-Lyylille, jolle onnea samana yönä syntyneestä tytöstä.

PPS: Nyt lähdetään hakemaan käytettynä ostamaani TENS-laitetta, joka saattaa ehkä auttaa supistuskipuihin.

Kaksi viikkoa

fr21.9Terveisiä meidän rappukäytävästä. Ollaan asuttu tässä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, ja vasta nyt unohdin avaimet kotiin. Susi on noin 40 minuutin matkan päässä.

Kahden viikon päästä meillä on ehkä vauva. Laskettu aika on lauantai 4.10.

Viime viikonloppuna tuli täyteen 37 raskausviikkoa. Siinä kohtaa vauva kait lasketaan täysiaikaiseksi. En ajatellut, että rajapyykillä olisi merkitystä, mutta oli sillä. Aloin nukkua tosi huonosti.

Uni noudattaa nyt samaa kaavaa kuin neljä vuotta sitten niinä öinä, kun jouduin nukkumaan yksin meidän Macholandian kodissa keskellä sellaista ajanjaksoa, jolloin naapurustossa sattui useita yöllisiä murtoja: 1) Säpsähtelevää koiranunta aamun sarastukseen saakka. 2) Koiranunessa tehty ”tänä yönä ei taida tapahtua mitään” -havainto. 3) Autuas vajoaminen muutaman tunnin sikeään uneen.

Huonoista yöunista huolimatta olo päivisin on euforinen kuin joulukuinen Macholandia. Eteläisellä pallonpuoliskolla joulu ja vuoden pisin loma, noin kuukauden mittainen kesäloma, osuvat nimittäin samaan kohtaan. Ja kaikilla samaan aikaan. Vaikka vapaa alkaa vasta joulukuun puolivälissä, yleishöveli tunnelma on aistittavissa jo kuun alussa. Kaikki ovat pikkuisen rennompia, pikkuisen iloisempia ja pikkuisen ystävällisempiä kuin muina vuodenaikoina.

Megamaha aiheuttaa samantapaisia juttuja. Sen kanssa voi poiketa pissalle lähimmän ruokaravintolan vessaan, eikä kukaan osoita ”vain asiakkaille” -kylttiä. Ja kun kävelen kadulla, aika moni porttikongien päivystävistä alkoholisteista kysyy laskettua aikaa tai vauvan sukupuolta ja toivottaa onnea. Samoin tekevät ihmiset, joiden eteisissä käyn hakemassa kierrätysryhmistä bongaamiani ilmaisia tai tosi edullisia käytettyjä vauvan juttuja. Töissäkin kaikki varmaan vaan koko ajan hymyilisi, mutta sinne ei tarvi mennä!

Kaikesta keveydestä huolimatta olen kokenut myös muutaman täydellisen uupumuksen hetken. Viimeisin sattui torstai-iltana Hakaniemessä. Ylitin suojatietä kädessäni muovikassillinen vauvan lakanoita, kun yhtäkkiä tajusin, että kohta, ihan kohta, olen saavuttanut pitkän matkan pään.

 

 

PS: Yhden yllä kuvaillun macholandialaisen koiranuniyön jälkeen Susi löysi mun penaalin kukkapenkistä. Joku oli käynyt pihalla ja keplotellut penaalin työhuoneen pöydältä huoneen ikkunassa olevista kaltereista huolimatta, mutta hylännyt saaliin huomattuaan sen arvottomuuden. Vauva ei ehkä pääse tulemaan samalla tavalla huomaamatta.

Mörkö

morko

Ystävä oli pahoittanut mielensä blogipostauksesta, jossa olin kuulemma sanonut olevani vihainen ihmisille, jotka pitävät lapsia itsestäänselvyytenä.

Miten saatan ajatella, että helposti alkunsa saanut lapsi olisi vanhempien mielestä itsestäänselvyys? Enkö ymmärrä, että esimerkiksi hänelle jokainen lapsi on ihme, jonka hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja tulevaisuudesta hän vanhempana kantaa hirveää huolta?

Apua, tarkoitukseni ei ole ollut kyseenalaistaa kenenkään äidinrakkautta.

Päinvastoin, juuri äidinrakkauden ilmeisyys tekee lapsettomuudesta niin vaikeaa. Olen tuntenut itseni Tove Janssonin möröksi. Seisoin yksin pimeässä lämpiminä tuikkivien äidinrakkauksien keskellä niin kauan, että aloin lopulta kantaa pimeyttä mukanani.

Oli pakko tarkistaa, mitä oikein olin kirjoittanut. Lapsettomien päivän aatolta löytyi tällainen lause: ”Pistää vihaksi, miten vanhemmuutta pidetään itsestäänselvyytenä.”

Tarkoitan sitä, miten helposti lapsettomuus ilmiönä ja lapsettomat ihmisinä jätetään ottamatta huomioon.

Lapsettomuus jätetään ottamatta huomioon samaan tapaan kuin se, etteivät kaikki ole mieleltään ja ruumiiltaan terveitä, vähintään keskituloisia kantasuomalaisia heteroja. Ei pahalla, vaan siksi, ettei tulla ajatelleeksi. Ja varmaan myös siksi, että on vaikea kuvitella tunteita, joita ei itse ole kokenut.

Ystävä kysyi myös jotain sen tapaista kuin miksi rakennan vastakkainasettelua lapsettomien ja muiden välille.

En koe rakentavani mitään. Se pimeys, missä seisoin mörkönä, oli todellista. Siitä huolimatta, että ystäväni ja perheeni ovat olleet tosi hyviä ottamaan huomioon lapsettomuuteni – niin hyviä kuin lapsettomuutta itse kokemattoman on mahdollista olla.

Miten otan lapsettomat huomioon nyt kun olen raskaana?

fr27 8Tältä näyttää työpöytä päivää ennen äitiyslomalle lähtöä. Ihan hyvä suoritus minusta. Mutta sitten asiaan. Sain sähköpostiin aihetoiveen. Kiitos T! Toive kuului näin:

Olisi kiva lukea blogistasi, miten olet nyt oman raskautesi aikana ottanut huomioon sen, että ympärilläsi voi olla lapsettomuudesta kärsiviä. Oletko omalla taustallasi pystynyt olemaan avoimesti onnellinen raskaudestasi, vai onko tullut sellaisia ”anteeksi, olen raskaana” -fiiliksiä? Jos esim. joku on kahvipöydässä alkanut jutella raskaudestasi, ja seurassa on ollut (syystä tai toisesta) lapsettomia naisia, oletko tarttunut teemaan vai pyrkinyt nopeasti vaihtamaan puheenaihetta? Entä miten olet ajatellut lähteä äitiyslomalle: matalalla profiililla vai järjestämällä kunnon läksiäiskakkukahvit? Muistelen, kuinka kerroit sinulle olleen vaikeaa osallistua kollegan äitiyslomakahveihin. Vai onko kaiken kaikkiaan tullut sellainen asenne, että olen raskaana ja niiiiin ansainnut sen – muiden tunteista viis! Ja miltä nyt tuntuu muistella tunteita, joita muiden raskaanaolo aikonaan aiheutti? Muistan, kuinka teiltä joogassa vietiin tyynyt äitiysjoogalaisille, ja jupisit tekstissäsi hiukan katkerana, kuinka raskaana olevat tietysti tarvitsevat niitä enemmän… Niin, miten se nyt mahtaa olla. 😉

Yllättävän vaikea kysymys. Olisi mielenkiintoista kuulla myös muiden – sekä lapsettomien että raskaaksi tulleiden lapsettomien – ajatuksia samasta asiasta.

En ole ollut raskauden aikana kovin monessa tilanteessa, jossa ympärillä on ollut ihmisiä, joiden lapsitoivestatusta en tiedä. Se johtuu kahdesta asiasta:

  • En ole liikkunut uusissa ympyröissä – paitsi jumpassa, missä en koskaan puhunut kenellekään mitään, ja nyttemmin äitiysjoogassa (missä käytän tyynyjä suurella antaumuksella).
  • Vanhoissa ympyröissä olen aika hyvin perillä ihmisten lapsitoiveista, koska olen puhunut avoimesti omasta lapsettomuudestani.

Epävarmoissa tilanteissa olen huomannut noudattavani samaa periaatetta kuin englannin kielen pilkkusäännössä: when in doubt leave it out. Ei tunnu hyvältä kohkata raskaudesta, jos mukana saattaa olla vasten tahtoaan lapsettomia.

Lapsettomien huomioonottamista on helpottanut, että raskauden ja vauvantarvikehankintojen käytännön yksityiskohdat eivät minusta ole kovin mielenkiintoisia kahvipöytäkeskustelun aiheita, jos muuta puhuttavaa on. Ja koska vierastan kaikenlaista pakkojuhlintaa, olen pyytänyt ettei mulle järjestetä koko talon niin sanottuja mammakahveja. Poistun perjantaina matalalla profiililla, ja musta on edelleen aivan ufo ajatus, että kutsuisin itseäni mammaksi tai äitiyslomaa mammalomaksi.

[Muuten, hankala sanoa, missä kohti kiinnostavan raja kulkee päässäni. Raskaudessa ja jopa niissä hankinnoissa on myös paljon sellaista, mistä saatan välillä kysellä aika maanisestikin. Esim. esinaisellani olisi tänään puoli tuntia ennen kotiinlähtöä ollut tähdellisempääkin tekemistä kuin vastata kysymykseen: ”Voiko olohuoneeseen hankkia vaalean pörröisen villamaton juuri ennen vauvan syntymää?” Varsinkin kun olin jo eilen saanut yhden Lyyleistä vakuuttamaan, että kyllä se käy, koska ”voihan sen laittaa pahimmassa ‘syön kaiken lattialta’ -vaiheessa vähäksi aikaa syrjään”. Samantapaisia kyselykierroksia olen suorittanut vauvan tarvitsemista vaatteista (Suteen ei voi tässä luottaa, koska se ei ymmärrä, miten vauvan nukuttaminen ulkona pakkasessa voi olla kansalaisvelvollisuus) ja tarvikkeista ja olen ikikiitollinen käytännöllisistä listoista, joita jotkut kanssabloggaajat ovat koonneet. Itse käytän Winnien listaa (Winnie, sun listalta puuttuu valkoinen karvainen villamatto!).]

Läheisen ihmisen kanssa kahdestaan ollessa on mahdotonta olla puhumatta raskaudesta. Tulossa olevaan elämänmuutokseen liittyvät ajatukset ja tunteet ovat niin isoja, että niistä vaikeneminen olisi minusta falskia, vaikka ystävä olisi lapseton. Toivon, että olen osannut pitää puheen siedettävällä tasolla.

Ihan viime viikkoina olen ulottanut raskaudesta puhumisen myös Facebook-päivityksiin. Enkä ole koskaan tuntenut syyllisyyttä raskaudestani, kun liikun julkisilla paikoilla vieraiden ihmisten keskellä.

Syyllisyyttä on ollut aika helppo olla kokematta ehkä siksi, että raskaana olevien naisten, lastenvaunujen tai vauvojen näkeminen tai vauvauutisten kuuleminen (paitsi ex-miehen vauvauutisten) ei ollut mulle koskaan se tosi voimakas surua aiheuttava ärsyke. Surin vauvavaiheen jälkeen tulevista asioista paitsi jäämistä.

Silti sellaisia ”anteeksi, olen raskaana -fiiliksiä” tulee: Kun piti kertoa raskaudesta ystävälle, joka on joutunut luopumaan lapsitoiveestaan. Ja nyt huoli saman ystävän kohtaamisesta. Ja se yksi tarina, joka on vielä kertomatta New Yorkin kurssilta.

Ja sitten joskus tätä blogia kirjoittaessa. Tuntuu hölmöltä, että bloggaan yhä lapsettomuus-otsikon alla, vaikka onhan se tavallaan loogista, että koko matka hedelmöityshoidoista äitiyden alkuun löytyy samasta paikasta. En ole viime aikoina kirjoittanut ollenkaan lapsettomuudesta, sillä se ei ole ollut mielen päällä. Toisaalta mulla ei ole myöskään mitään siitä kirjoittamista vastaan, en vain tiedä mitä sanoa.

Luulen, että mielelle tulee tarve käsitellä lapsettomuutta joskus lapsen syntymän jälkeen. Tai ehkä piankin. Viime viikolla oli ensimmäistä kertaa semmoinen olo, että halusin vihdoin katsoa yli vuosi sitten ostamani Hiljaa toivotut -dokkarin. En kuitenkaan vielä tehnyt sitä.


PS: Sähköpostiosoite on hilkka.susinen@gmail.com. Myös alalaidan kommentiboksin kautta saa kiinni. Olisi kivaa kuulla mahdollisimman monesta.

Väsyttää ja huolestuttaa

Jos väsyttää ihan hirveesti 33. raskausviikolla, väsyttääkö ihan hirveesti loppuun saakka?

Nukun huonosti. Toisinaan nukun kuitenkin kohtalaisesti, mutta sellaistenkin öiden jälkeen tunnen itseni zombieksi.

Keskittymiskykyä on vain juoniromaanien lukemiseen, ja niidenkin kanssa on käynyt vähän huono tuuri.

Ensimmäisessä romaanissa oli sivujuonteena iäkkään naisen raskaus. Se tuntui olevan ihan minipieni sivujuonne. Loppua kohti kävi kuitenkin ilmi, että juonen kannalta olikin tärkeää, että vauva kuoli kohtuun reilu kuukausi ennen laskettua aikaa.

Toivon, etten olisi lukenut koko kirjaa. En nyt.

Tässä vaiheessa raskautta on kai aika normaalia olla huolestunut, miten vauva pärjää. Normaaliuden tiedostaminen ei kuitenkaan kevennä huolta. Mitä jos vauva on kuolemassa mun sisällä juuri nyt, enkä huomaa mitään? Jos luonto kerran ei katsonut sopivaksi laittaa raskautta alulle, niin eikö se tarkoita, että mussa on jotain vikaa, minkä takia jotain pahaa ehtii vielä tapahtua?

Tiedän, että sikiölle on paras kehittyä äidin sisällä, enkä kadehdi keskosvauvojen vanhempia. Mutta silti: Tulispa se sieltä pois, niin se laitettaisiin läpinäkyvään kaappiin, missä sen hyvinvointia tarkkailtaisiin jatkuvasti kaikenlaisilla vempaimilla.

Toinen romaani on vielä kesken. Sen koko juoni perustuu siihen, että päähenkilön äiti kuoli päähenkilön ollessa pieni, eikä isääkään ollut.

Ihan kamalaa ajatella, että me kuoltais ennen kun Lily ehtii aikuiseksi. Nipsu (joka ei yleensä tulevaisuutta liikoja murehdi) muistutti viime viikolla, että monet varautuu sellaiseen.

Kenen te haluaisitte ottavan Lilyn, jos teille tapahtuu jotain? Apua, en kenenkään. Eihän sillä voi olla kenenkään kanssa niin hyvä kuin meidän.